Aina, jos jostain merkittävästä asiasta ei puhuta, pitää tilannetta arvioida tarkoin. Miksi siitä ei puhuta? Yleensä syyt liittyvät kahteen seikkaan. Kyseinen aihe voi olla liian kipeä. Toisaalta taustalla voi olla valtarakenteita, jotka pyrkivät estämään muutoksen. Molemmat seikat esiintyvät ympäristökysymysten yhteydessä.
Tuoreet tutkimukset ovat paljastaneet, kuinka laajalle levinnyttä on ahdistuneisuus ympäristöön liittyen. Tätä voi olla vaikea havaita arjessa, koska yhteiskunnissa on kehittynyt joukkopainetta vaikenemiseen. Mutta syvemmät keskustelut ja havainnoinnit paljastavat pian, että lukuisia ihmisiä ahdistaa.
Ympäristöahdistukselle on vakiintumassa englanninkielinen termi, ”eco-anxiety”. Terapeutit kertovat, että osa ihmisistä saa jopa fyysisiä oireita, kuten särkytiloja, kun he kuulevat ympäristötuhoista. Huomattavasti yleisempää on lievempi ahdistuneisuus, joka etsii erilaisia purkautumiskanavia.
Lapset ja nuoret ovat erityisasemassa. He eivät vielä ole valinneet selviytymisstrategiaansa. He kysyvät, miten voi olla mahdollista, että uutisissa kerrotaan maailmaa uhkaavista tuhoista, mutta mitään riittävää ei tehdä niiden ehkäisemiseksi? He odottavat aikuisilta vaihtoehtoja.
Mitä ihminen voi tehdä? Ennen kaikkea hänelle tarjotaan ”ekologisia tuotteita”, joita onkin kehitetty lähes joka kulutustottumuksen varalle. Moni ostaa niitä ja toivoo parempaa omaatuntoa, mutta taustalle jää usein kalvamaan epäsuhta maailman ongelmien suuruuden ja kulutustekojen pienuuden välille. Ahdistus ei poistukaan.
***
Sosiologi Kari Marie Norgaard teki uraauurtavan tutkimuksen Living in Denial (2011) norjalaisessa kyläyhteisössä. Hän huomasi, että väki kyllä tiesi ilmastonmuutoksesta. He tiesivät myös norjalaisen elintason eettisestä ongelmallisuudesta, etenkin kun valtion talous perustui pitkälti öljynporaukselle. Mutta silti asiasta ei puhuttu. Vallitsi sosiaalisesti konstruoitu hiljaisuus, kuten sosiologit sanovat.
Yhteisö kontrolloi yksilöitä, usein tavalla, jota on vaikea huomata. Joukkopaine on valtava voima. Se muokkaa arkea hiljaisena jännitteenä. Toisinaan se ryöpsähtää sähköiskun tavoin, jos joku esittää mielipiteitä tai kysymyksiä, jotka koetaan uhaksi asioiden vallitsevalle tilalle.
Norjalaisen kylän väki yritti kovasti olla onnellinen. Optimismi koettiin suorastaan kansalaisvelvollisuudeksi. Toisinajattelijat leimattiin ilonpilaajiksi tai jopa maanpettureiksi. Mutta rajatilanteissa, kuten myöhään yöllä tai lähellä kuolemaa, totuus saattoi puhjeta esiin. Saman olen kokenut Suomessa ja muissa teollisuusmaissa.
***
Ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvatrilogia, jonka aloitti Toisen kerroksen lauluja, on outo ja pysäyttävä kuvaus pohjoismaiden henkisestä ilmapiiristä. Tulevaisuus on kadoksissa, samoin yhteishenki. Andersson tietysti pelkistää ja maalaa karikatyyrin. Ei kaikki näin huonosti ainakaan vielä ole. Mutta syvä harmaa kadotus asuu teollisuusmaissa.
Länsimaisen ihmisen taakkaan on tullut uusi ja painava kerrostuma, syyllisyys ympäristötuhoista. Tätä pahentaa tietoisuus siitä, että kehitysmaat kärsivät eniten ilmastonmuutoksesta. Siirtomaavallan ajalta periytyvä syyllisyys on saanut uuden painolastin, jonka ikonina ovat Tyynenmeren uppoavat saaret.
Syyllisyyden lisäksi esiintyy häpeää. Olen kasvavassa määrin vakuuttunut siitä, että se vaatii erityishuomiota. Nykyihmistä – ei tietenkään kaikkia, osa vaan porskuttaa – kalvaa kokemus epäonnistumisesta ja kelvottomuudesta. Tällainen ihminen kokee menettäneensä kunniansa tai osan siitä, ainakin sisäisellä näyttämöllä, vaikka ulkoista tunnustusta vielä tulisikin lähipiiriltä tai yhteiskunnalta.
Häpeämme sitä, mitä meistä on tullut. Niillä kulttuureilla, joissa on erityistä alttiutta häpeään, kuten Suomella, on tässä erityistarkastelun paikka myös ympäristöulottuvuuden suhteen.
***
Ihminen turvautuu erilaisiin selviytymiskeinoihin, kun hän kohtaa vaikeita tilanteita. Ympäristön tuhoutuminen voi jopa olla lähes mahdottomalta tuntuva tilanne, joka yhdistyy syvällä psykologisella tasolla menetykseen ja kuolemaan. Ympäristön menettäminen tuntuu kaiken menettämiseltä, myös lastenlapsien tulevaisuuden kuolemalta.
Ei siis ihme, että niin monenlaisia pakokeinoja ja torjunnan muotoja esiintyy. Näitä ei pidä yksioikoisesti tuomita. Ne ovat meidän oljenkorsiamme, yrityksiä pysyä järjissämme seuraavaan päivään ja kevääseen asti. Mutta samalla meidän tulisi yrittää päästä niistä eteenpäin.
On luonnollista, että ihminen keskittyy lähipiiriinsä. Mutta lähipiirinkin onnellisuus alkaa murentua, jos elämän reunaehdoista ei pidetä yhdessä huolta. Ilmastonmuutoksen torjunta ja vähättely ovat nekin ymmärrettäviä. Kukapa haluaisi, että ilmastotutkijat ovat oikeassa; kuka haluaisi, että maailma on niin huonossa kunnossa?
Lisäksi tietty skeptisyys on paikallaan ja kuuluu tieteeseen, mutta on oltava tarkkoina siinä, missä kulkee terveen skeptisyyden ja ideologisen kieltämisen raja. Nykyään jopa monet entiset ilmastoskeptikot ovat ryhtyneet ilmastoaktivisteiksi. Tieteen tulokset ovat niin uhkaavia, vaikka kuinka otettaisiin huomioon maapallon luontaiset lämpötilanvaihtelut. Samalla kyse on varmistusperiaatteesta. Kestävämpi yhteiskunta on joka tapauksessa parempi.
***
Kirkot ja kristityt, jotka elävät ilmastonmuutoksen aikakautena, joutuvat väistämättä kohtaamaan nämä kysymykset. Kyse ei enää ole vain siitä, että osa ihmisistä haluaa lisää arvostusta ympäristöä kohtaan. Ympäristöahdistus on hyvin vakava aikamme ongelma, joka koskettaa asuinpaikkakuntia ja seurakuntalaisia syvästi.
Kyse ei myöskään ole kirkosta vain terapialaitoksena, henkisenä ja hengellisenä hoitajana. Sekin on tärkeä tehtävä ja sisäisesti yhteydessä muuhun palveluun ja julistukseen. Mutta pelkästään kaste- ja lähetyskäskyn toteuttaminen nykyaikana vaatii sen ymmärtämistä, missä ja millaisissa tunnelmissa ihmiset elävät.
Yksi kristillinen vastaus tilanteeseen on taivaallisen autuuden korostaminen. Maalliset vaikeudet voi yrittää kuitata leimaamalla maailman pahaksi ja Taivaan hyväksi. Tämä johtaa maailman väheksymiseen, mikä ei ole raamatullinen eikä luterilainen vaihtoehto. Esimerkiksi synoptiset evankeliumit ja Luther korostavat kristityn elämäntehtävän tapahtuvan tämän maailman keskellä, sen kanssa ja sen kautta.
Ympäristöahdistuksen kohtaaminen ja toiminta ympäristön puolesta on lähimmäisten sekä luomakunnan rakastamista. Se on syvä kristillinen palvelutehtävä ja lopulta etuoikeus. Kristityt saavat tehdä sitä toivon varassa ja rististä lohtua hakien. Kärsimys ja ylösnousemusilo nivoutuvat yhteen.
***
Käytännössä seurakuntien vastuunkantajat voivat järjestää ihmisille mahdollisuuksia syvien tuntojen kohtaamiseen. Kristinuskon perussanomalla on aina yhteytensä ympäristöasioihin, koska ongelmien juuret ovat ihmisen perusluonteessa ja kristinuskon sanoma sisältää pelastuksen avaimet. Mutta nyt tarvitaan myös selväsanaista ja keskittyvää ympäristöahdistuksen kohtaamista.
On tärkeää sekä surra että iloita yhdessä. Suvivirren maassa kiitollisuutta ilmaistaan sentään ainakin kerran vuodessa, mutta suru vaatii enemmän huomiota. Käsillä oleviin akuutteihin ongelmiin tulisi reagoida, kuten eräissä pahimmissa ympäristökatastrofeissa onkin tehty. Pitkäaikainen suru ja ahdistus vuorostaan hyötyvät riittävän säännöllisistä huomioinneista. Kirkkovuosi tarjoaa mahdollisuuksia esimerkiksi tuhkakeskiviikkona ja luomakunnan sunnuntaina.
Sellainen rippi, jossa päästään aidosti kiinni syyllisyyteen ja katumukseen, voi olla hyvin hoitavaa ja vapauttavaa. Samalla on muistettava, että häpeä ei poistu pelkällä synninpäästöllä. Tarvitaan mahdollisuutta palauttaa kunnia, sovittaa menneisyys. Kristittyjen yhteisillä käytännön ympäristöteoilla voi olla yllättävän suuri merkitys, olivatpa nämä sitten paikallisen puron ennallistamista, puiden istutusta ilmastonmuutoksen aikana tai aurinkopaneelien asentamista.
***
Profeetallinen toiminta on ollut haaste suurille kirkkokunnille, joilla on taipumus sopeutua vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen. Toivottavasti kirkkoäidin siipien suojassa on tilaa monenlaisille lapsille. Kansainvälisesti esimerkiksi ilmastoaktivismia on jo perusteltu Dietrich Bonhoefferin teologialla. Jos kukaan ei näytä tekevän riittävästi, kristityiltä kysytään, uskaltavatko he laittaa kapuloita rattaisiin. On selvää, että tällainen toiminta vaatii suurta harkintaa, rukousta ja rohkeutta.
Ilmastonmuutoksen aika tuo pyhän pelottavat piirteet takaisin myös teollisuusmaiden ihmisten ympärille. Taivas, ikiaikainen ihmetyksen ja pelon lähde, myrskyää ja oikkuilee. Salamat järisyttävät ja kiehtovat. Ihmiset etsivät merkityksiä, jotain pysyvää. Kirkontornin risti piirtyy tummia pilviä vasten. Toivon teologia palaa uudella Pyhän Hengen liekillä.
Uudessa kirjoitussarjassa pastori, tutkijatohtori Panu Pihkala käsittelee ympäristökysymyksiin liittyviä henkisiä ja hengellisiä kysymyksiä. Hänen kirjansa aiheesta, työnimellä Ympäristöahdistus ja toivo, ilmestyy vuonna 2017 Kirjapajalta, joka on osa Kotimaa-konsernia.
Kuva: Päivi Karjalainen
Lue myös: