Professori Eino Murtorinne kirjoitti Kanava-lehteen (4/2023) vähän ennen kuolemaansa haastavan artikkelin “Kansankirkko vai kansalliskirkko?” Kansankirkoksi hän nimesi uskonnollisen yhteisön, joka kansaan nojaten pyrkii aidosti ylläpitämään kristillistä perinnettä ja sanomaa. Kansalliskirkko taas on yhteisö, jossa kansalliset edut ja niiden vaaliminen, ehkä voisi sanoa kansan tahto, muodostuvat keskeiseksi tehtäväksi. Kansasta, jonka piti olla kirkon työn kohde onkin tullut toiminnan subjekti. Murtorinne toteaa, että kansankirkko voi ajautua kansalliskirkon rooliin monella tavalla.
Yksi näistä tavoista on juurtua perinteisiin käsityksiin ja tapoihin ja vaatia niille jumalallista arvostusta ja kunnioitusta, vaikka ne eivät pohjimmiltaan vastaa enää kristillisen uskon ja kirkon sanomaa.
Toisen ajautumisen mahdollisuuden tarjoavat aloitteet kirkon uudistamiseksi ja nykyaikaistamiseksi. Ne voivat johtaa siihen, että kansankirkosta tehdään uusien aatteiden toteuttamiskenttä ja sen sanoma muuntuu omien toivomusten mukaiseksi.
Otan esille kasteen sakramentin ja hautaan siunaamisen, kaksi kirkkomme elämässä hyvin keskeistä asiaa, ja kysyn, onko siinä mitä esitän kyse kehityksestä oikeana kansankirkkona vai liukumisesta kansalliskirkoksi.
Olenko väärässä, jos näen, että kirkkomme opetuksen mukaan puolet suomalaisista on pelastuksesta osattomia, koska heitä ei ole kastettu?
SUOMESSA KASTETAAN näinä aikoina vähän yli 50 prosenttia syntyneistä lapsista. Ilmeisesti kymmenen vuoden päästä kastetaan selkeästi alle puolet. Osin tilannetta voi selittää maahanmuutolla, mutta vielä suurempi tekijä on pienten lasten vanhempien, myös kirkkoon kuuluvien vanhempien, ajatus, että lapsella tulee olla oikeus päättää asiasta itse sitten vanhempana.
Pelkistäen voi sanoa, että melkoinen osa suomalaisista vanhemmista ei pidä kastetta olennaisena asiana, ei pelastuksen kannalta eikä muutenkaan.
”Tilanne on sakramentti- ja kirkko-opillisesti karmaiseva,” totesi Jussi Rytkönen Kotimaan pääkirjoituksessa (5.4. 2024). ”Teologisesti asia on kirjaimellisesti kuolemanvakava: sekä Uusi testamentti että luterilaiset tunnustuskirjat pitävät kastetta pelastuksen edellytyksenä.”
Vilkaisu Augsburgin tunnustukseen vahvistaa, että kaste on ”välttämätön pelastukseen ja Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä”.
Olenko väärässä, jos näen, että kirkkomme opetuksen mukaan puolet suomalaisista on pelastuksesta osattomia, koska heitä ei ole kastettu? Tulevaisuudessa luvut saattavat mennä niin, että 30 prosenttia meistä on kastettuja ja pelastuksesta osallisia, 70 prosenttia ei-kastettuja ja osattomia.
Jussi Rytkönen toteaa pääkirjoituksessa: ”Kirkolla pitää olla sen verran luottamusta Herraansa, että panikointiin ei nytkään ole aihetta. Kasteen teologiaa, sen pyhyyttä ja mysteeriäkin täytyy kuitenkin kirkastaa ja opettaa vielä enemmän.”
Ehkä tilanne vähän paranee lisäämällä opetusta, mutta varsinaiseksi tilanteen pelastajaksi siitä ei mielestäni ole. Eikö ennemminkin tulisi hahmottaa uusiksi kasteopetuksen sisältöä, erityisesti tuota sanaa ”välttämätön”? Voisimmeko yhdessä todeta, että kaste on suurenmoinen lahja ja Jumalan armo vuodatetaan sen kautta, mutta se ei ole ainoa eli välttämätön.
Ja sitten kysyn, olenko tätä ehdottaessani kaltevalla pinnalla viemässä kansankirkkoa kansalliskirkon suuntaan?
KUULEN MONEN äänen toteavan, että ehdotettuun suuntaan ei tule lähteä. Olkoon kirkko kirkko, sanotaan. Eihän kirkko tee ratkaisujaan kansan äänen pohjalta. Kuitenkin historiallinen tosiasia taitaa olla, että kirkon uskon ja ihmisten mielissä olevan uskon välillä on aina ollut joku suhde, resonanssi.
Itse näen, että maassamme on menossa uskon marginalisoituminen, kehitys, jossa uskolla on yhä vähemmän tekemistä yhä harvemman elämässä. Haaveilen kirkosta, joka on ulospäinsuuntautuva, aloitteellinen, näkyvä ja uskottava toimija yhteiskunnassa. Haluan toimia marginalisoitumiskehitystä vastaan.
Näen myös, että on menossa kehitys, jossa kirkon edustamat arvot erkaantuvat sen jäsenistön arvoista. Jotkut pitävät tätä myönteisenä kehityksenä. Minä taas uskon, että kansankirkon tie voi olla erottautuminen vain tiettyyn määrään asti. Hyvää tuskin seuraa siitä, jos kirkon ja kirkon jäsenten käsitys hyvästä ovat kaukana toisistaan.
Ja vielä toivon, että kirkko olisi ajatteleva, kehittyvä ja hengellisesti elävä yhteisö.
Merkitykset on löydettävä yhdessä ihmisten kanssa.
Niinpä kysyn, olemmeko kirkkona todella sitä mieltä, että kaste on pelastukseen välttämätön? Eikö ole muita teitä?
Myös hautaukset mietityttävät minua. Samaan aikaan kun ihmiset kymmenien tuhansien vuositahtia eroavat kirkosta, on kirkollisten hautausten prosentuaalinen osuus pysynyt suurena: viime aikoina on vuosittain kuollut jonkin verran yli 60 000 suomalaista ja kirkollisesti heistä on haudattu yli 50 000. Samaan aikaan lapsia syntyy noin 45 000 ja heistä kastetaan noin 20 000.
Nykyisin haudataan vielä lapsesta lähtien kirkkoon kuuluneita suomalaisia. Mikä tilanne on muutaman vuosikymmenen päästä? Silloin vainajista enemmistö on kirkosta eronneita.
Kasteiden vähetessä tilalle ovat tulleet nimiäiset.
KAHVIPÖYTÄKESKUSTELUJEN POHJALTA tiedän, että osa papeista lähtee kutsuttaessa niihin mukaan, suurin osa ei. Selvyyttä ei ole siitä, mitä pappi pappina nimiäisissä tekee. Eikä oikein ole käsitystä siitäkään, miten koko nimiäisiin tulisi suhtautua. Luulen, että moni isovanhempi tuntee olonsa oudoksi.
Nyt arvelen, että myös kirkollisten hautajaisten rinnalle alkaa kehittyä jonkinlainen maallinen hautaustoimitus. Ei hetkessä, mutta kymmenen vuoden sisällä.
Tulisiko kirkon ja kristittyjen olla mukana näissä tapahtumissa? Kyllä, minä vastaan. Mutta miten? Sitä tulisi yhdessä pohtia.
Mielikuvaharjoituksena nimiäisiin tai hautajaisiin osallistumisesta voisi käyttää ajatusta kylässä käymisestä. En mennessäni vierailulle toisen kotiin pyri muuttamaan kodin kalustusta, vaan kunnioitan tehtyjä ratkaisuja ja kodin ilmapiiriä. Samalla tavalla minun nyt pappina ja kristittynä tulisi kunnioittaa kutsujien ja heidän sukunsa perinteitä. Tulisi löytää resonanssia, samasykkeisyyttä, uskon ja elämän välillä sekä tapoja, miten sitä voitaisiin ilmaista.
Arvelen, että resonanssia etsivässä tilaisuudessa kaksi asiaa nousee esiin. Ensimmäinen on yhdessä rukoileminen. Esimerkiksi hautauksessa kiitämme juuri tästä ihmisestä ja kaikesta, mitä hän on meille antanut ja jakanut, rukoilemme kaikkien hänen rakkaidensa puolesta sekä pyydämme armahdusta ja lepoa monenlaisten muistojen ja mielikuvien keskellä. Nimiäisissä kiitämme juuri tästä pienestä ihmisestä ja rukoilemme varjelusta ja siunausta hänelle ja hänen omaisilleen.
Kumpikin juhlahetki voisi päättyä Herran siunaukseen.
Jos kristittyinä etenemme kuvattuun suuntaan, olemmeko silloin tekemässä sanan ja sakramenttien kirkosta yhteiskunnan tahdotonta myötäjuoksijaa? Vai tulisiko meidän ymmärtää, että kirkko ei voi enää sanella, mikä on merkittävää? Merkitykset on löydettävä yhdessä ihmisten kanssa.
Ilmoita asiavirheestä