Toivo on kulkeutunut länsimaiseen tietoisuuteen ennen kaikkea antiikin kreikkalaisesta maailmasta. Muinaisen kreikan myyttisissä teksteissä tietyt tuntemukset, kuten Pelko ja Toivo (kr. Elpis), olivat jumalille kuuluvia erisnimiä. Myöhemmin kreikkalaisessa filosofiassa, runoudessa ja historiankirjoituksessa toivo ymmärrettiin sen teologisen alkuperän sijaan psykologiseksi termiksi. Se nähtiin joko negatiivisena, neutraalina tai positiivisena tunteena.

Hesiodos varoitti toimettoman ihmisen tulevaisuuteen suuntautuvasta tyhjästä ja liian optimistisesta toivosta jo 700-luvulla eKr. Käytännössä tämä voisi tarkoittaa äärimmäisen laiskaa ja sen vuoksi köyhää ihmistä, joka suunnittelee taloutensa erittäin epätodennäköisen loton täysosuman varaan.

Historioitsija Thukydikes taas näki 400 eKr. toivon eräänlaisena voimana, joka auttaa selviämään ylitsepääsemättömästä tilanteesta. Käytännössä sodissamme testattu suomalainen – ja nykyään ukrainalainen – sisu teoriassa paljon vahvempaa hyökkääjää kohtaan voisi olla hyvä esimerkki tällaisesta toivosta.

Kuuluisa filosofi Platon liitti monipuoliseen toivokäsitykseensä sekä hyveoppiinsa vahvan tuonpuoleisuuden ulottuvuuden. Hänen mukaansa korkeimpaan hyvään suuntautuva toivo voi jopa yltää kuoleman rajan yli. Hänen hyveoppinsa tuleekin lähelle myöhempää kristillistä hyveoppia monessa mielessä; myös esimerkiksi ajatuksena, että hyveitä ei ansaita, vaan ne ikään kuin vuodatetaan ihmiseen tämän ulkopuolelta.

Toinen erittäin tunnettu filosofi Aristoteles painotti järkeen perustuvaa toivoa jopa siinä määrin, että hän puhui ”edeltä näkemisen tieteestä”. Nykyään trendikkääksi filosofiseksi suuntaukseksi on noussut antiikin filosofinen koulukunta, stoalaisuus. Sen mukaan ihmisen ei tule toivoa tulevaisuudelta liikaa hyvää, koska hän voi joutua pahasti pettymään. Onkohan stoalaisuudella kenties jokin syvempikin yhteys suomalaiseen mentaliteettiin?

LÄNSIMAISEEN AJATTELUUN ja toivokäsitykseen on kreikkalaisen filosofian lisäksi merkittävällä tavalla vaikuttanut toinen aatteellinen jättiläinen: juutalaiskristillinen perinne. Se tähdensi jo varhain toivon myönteisiä puolia ja hengellistä ulottuvuutta.

Vanhassa testamentissa toivo tulee lähelle ajatusta syvästä luottamuksesta Jumalaan ja hänen hyviin lupauksiinsa. Myös Uudessa testamentissa toivo on keskittynyt kohteensa puolesta Jumalaan tai hengelliseen todellisuuteen. Sen perustana on muun muassa itse ”toivon Jumala”. Pyhä Henki taas ikään kuin toimii kristillisen toivon voimana (Room. 15:13). Toivo myös mainitaan usein muiden myönteisten tunteiden, kuten ilon ja rauhan kanssa.

Kirkkoisä Augustinus ajatteli toivon suuntautuvan tulevaisuuden hyviin asioihin. Lisäksi hänelle erityisen tärkeä toivon ulottuvuus oli ylösnousemuksessa toteutuva Jumalan täydellinen läsnäolo eli ikuinen elämä.

Koska Kristuksen läsnäolo alkaa kristityssä osittain jo tämän elämän aikana, on kristitty Augustinuksen mukaan jo nyt osallinen ikuisesta elämästä – vaikkakin vielä epätäydellisesti. Vasta tulevassa ylösnousemuksessa tässä ajassa alkanut ikuinen elämä täydellistyy.

KESKIAJALLA EUROOPASSA alkoi vähitellen muovautua moderni yliopistolaitos. Tuolloin löydettiin uudelleen unholaan jääneet Aristoteleen teokset muun muassa merkittävän espanjalaisen muslimifilosofin Averroësin (1126–1198) käännöstyön ansiosta.

Etenkin Aristoteleen filosofiaa alettiin myös aktiivisesti soveltaa teologiaan. Teologian ja filosofian synteesi näkyi keskiajan filosofin ja Pariisin piispan Petrus Lombarduksen (1100–1160) ajattelussa. Hänen mukaansa kristillisen toivon pitää perustua ansioihin.

Antiikin kreikkalaisen filosofian perinne näkyi myös Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Hyvä esimerkki tästä on hänen näkemyksensä toivosta eräänlaisena oikeana keskitienä kahden ääripään eli alistumisen ja ylpeyden välillä. Tämä ajatushan muistuttaa vahvasti antiikin kreikkalaista filosofiaa, jossa pyrittiin pois tunteiden ääripäistä ja kulkemaan niiden kultaista keskitietä.

MARTTI LUTHER oli omalta osaltaan vaikuttamassa Euroopan siirtymiseen keskiajasta uuteen aikaan. Hän vielä nuorena teologina yhtyi Lombarduksen näkökulmiin ansioihin perustuvasta toivosta. Vuosien 1516–1517 eli uskonpuhdistuksen alkamisen paikkeilla hänen näkökulmansa kuitenkin muuttui: toivo voi ihmisen omien ansioiden sijaan perustua vain Jumalan armoon. Muutos merkitsi Lutherille myös teologian luonteen ymmärtämistä uudelleen: teologiaa ei tulisi sekoittaa aristoteeliseen filosofiaan.

Tästä muutoksesta huolimatta Luther ei täysin katkaissut siteitään toivonkaan osalta myöhäiskeskiaikaan: hänelle toivo on Akvinolaisen ja antiikin kreikkalaisen filosofian tavoin viisas keskitie epätoivon ja röyhkeyden välillä.

Mielenkiintoisin Lutherin anti toivokäsitykseen ovat kuitenkin sen vahvat sielunhoidolliset ulottuvuudet. Lutherille kristillinen toivo on ikään kuin ihmisen sisäinen terapeutti, joka sotapäällikön tavoin taistelee ahdistavia tunteita ja masennusta vastaan. Toivo toisin sanoen tuo voimaa ja valoa ihmisen mielen pimeyteen sekä synnyttää tilalle muun muassa ilon kaltaisia tuntemuksia.

LUTHERIN JÄLKEEN kristillinen toivo, kristillisyys ja ylipäänsä ihmisen tapa hahmottaa maailmaa ovat käyneet läpi valtavia muutoksia. Toivon merkitys mielen hyvinvoinnille ja jaksamiselle kuitenkin edelleen tunnustetaan niin psykologian kuin kristillisen sielunhoidon parissa.

Toivon sielunhoidollisen puolen korostaminen on myös toiminut käytännön työssäni seurakunnassa kappalaisena. Usein syvän ahdistuksen keskellä ihmistä nimittäin vaivaa eräänlainen perspektiiviharha tulevaisuuden suhteen: hän ei näe, että elämä on jatkuvaa muutosta – usein onneksi huonommasta parempaan.

Pimeyden jälkeen koittaa monesti jälleen valo. Toivo voikin parhaimmillaan antaa synkän tulevaisuuden harhan tilalle paljon optimistisemman ja realistisemman näkökulman.

Sielunhoidossa ahdistuneen ihmisen toiveikkuuden tukeminen ja sen palauttaminen on siten keskeisessä roolissa. Ilman toivoa paremmasta tulevaisuudesta on vaikea tai jopa mahdoton jaksaa elää.

Kirkoilla onkin ainutlaatuiset avaimet ja aarteet toivon välittämiseen: kristillinen toivo voi auttaa ihmisen inhimillisesti katsottuna täysin toivottoman tilanteen ja jopa kuoleman rajan yli. Kristillisessä toivossa on hyvin jykevää ja jopa ylimaallista voimaa – voimaa, jota muu maailma ei voi antaa.

Myös kirkon julistustyö, sakramenttien nauttiminen, välittämisen osoittaminen ja vaikkapa upeat virret voivat tukea ja lisätä toivoa. Siksi haluan päättää tämän esseen minulle tärkeään, aina toivoa ja iloa tuovaan ortodoksiseen pääsiäistropariin:

”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.”

Jussi Koivisto

Kirjoittaja on teologian tohtori, kappalainen ja fitness-valmentaja.