Kuunneltuani elämäni aikana tuhansia aamuhartauksia ja jumalanpalveluksia mielessäni on vahvistunut käsitys, että luterilaisuus on jäänyt sovitusopin vangiksi.

Joseph Ratzingerin (paavi Benedictus XVI vuosina 2005–2013) mukaan Anselm Canterburylaisen satisfaktio- eli hyvitysteoria on vaikuttanut merkittävästi sovitusopin valta-asemaan länsimaisessa teologiassa. Tämän opin yksipuolisuutta ex-paavi kritisoi kuvailemalla siihen liittyviä vähemmän yleviä mielikuvia sadistisesta ja kyttäävästä Jumalasta.

Synnin ja syyllisyyden ahdistama Luther ja häntä seuraava puhdasoppisuus vahvistivat sovitusopin keskeisen aseman luterilaisessa pelastuskäsityksessä. Linjaus on ymmärrettävä, sillä sovitusopillisia ajatuskulkuja on runsaasti Uudessa testamentissa ja varhaiskirkon opetuksissa.

Sovitusoppi on silti vain yksi tapa, jolla kristityt ovat kautta aikojen yrittäneet kuvata Jumalan kohtaamista elämässään. Ihmisillä on huonon omantunnon lisäksi myös muita haasteita, joissa he voivat löytää jumalallisen läsnäolon elämän kantavaksi voimaksi.

***

Miten kosketuspinta ihmisen ja Jumalan kohtaamisessa rikastuisi niin, ettei se perustuisi liikaa vain syyllisyyteen?

Syyllisyyshän sitä paitsi edellyttää, että ihminen uskoo jumalallisiin normeihin. Usein modernin ihmisen ongelmana on kuitenkin arvosubjektivismi ja kaikkien arvojen nihilismi, joiden kautta hän vasta alkaa aavistaa jotain Jumalasta.

Syyllisyyden lisäksi esimerkiksi turvattomuuden, tarkoituksettomuuden ja kuoleman kokemukset kätkevät sisäänsä kutsun ja mahdollisuuden jumalalliseen läsnäoloon.

Löytyykö näille eksistenttisen elämän ulottuvuuksille teologisia perusteita, joilla olisi sovitusopin tapaan juurensa syvällä kristinuskon ytimessä, Uudessa testamentissa ja varhaiskirkon opetuksissa?

***

Ensinnäkin koko kristikunta ja erityisesti ortodoksinen kirkko on aina korostanut Kristuksen ylösnousemusta voittona henkivalloista ja kuolemasta. Siinä on kristinuskon teologinen perusta, ja niinpä tällä toisen uskonkappaleen teologialla on reaaliaikainen merkityksensä niin kauan kuin tällä kuollaan. Iankaikkisen elämän tunto kuuluu kristittynä elämiseen siinä missä synninpäästökin.

Toiseksi Antiikin teologiseen perintöön kuuluu myös platonis-kristillinen teologia, joka ratkaisevasti vaikutti siihen, että kristinusko voitti katsomuskilpailun eikä jäänyt ohimeneväksi lahkoksi. Ratzinger pitää tätä kristinuskon pelastanutta filosofisinta teologiaa jumalallisena johdatuksena.

Platonis-kristillisen teologian ensimmäiseen uskonkappaleeseen liittyvät alkutahdit löytyvät Paavalin puheesta Areiopagilla ja Johanneksen evankeliumin ensimmäisistä jakeista, jotka Pentti Saarikosken mukaan pitäisi suomentaa: ”Alussa oli Järki, ja Järki oli Jumalan luona, ja Järki oli Jumala.”

Nyt tämä teologinen traditio on täysin hukattu, vaikka tietoteoreettinen platonis-kristillinen teologia tarjoaisi kristitylle yhä paitsi intellektuaalista vapautumista aikamme typistetyistä maailmankuvista myös eksistenttistä ja sielunhoidollista tukea tarkoituksettomuuden, materialismin ja ateismin orjuuteen.

Kolmanteen uskonkappaleeseen liittyvän teologian juuret ulottuvat ensimmäiseen helluntaihin. Siitä lähtien Pyhä Henki on vaikuttanut elämää ja maailmaa muuttavana ja parantavana voimana, josta kumpuaa mystiikanteologia. Suomalaisten elämykselliselle uskonnollisuudelle kristillinen mystiikka tarjoaa koeteltuja välineitä hengellisen elämän syventämiseksi ja hoitamiseksi.

***

Näillä kaikilla teologioilla on juurensa syvällä kristillisessä uskossa. Silti niiden tarjoamat mahdollisuudet ihmisen ja Jumalan eksistenttiseen kohtaamiseen jäävät nykyään usein sovitusopin jalkoihin.

Suomalaisessa teologiassa on viime vuosina sovitusopin kohdalla pinnistelty entiseen tapaan juridiikan kanssa. On halkaistu hiuksia ”klassisen” ja Anselmin näkemysten välillä. Tällainen sovitusoppia koskeva pikkurationalismi edustaa kuitenkin huonoa teologiaa, jossa Jumalasta tehdään palanen ihmisen luomaa juridiikkaa.

Kirjoituksissa on kuitenkin kiinnitetty huomiota siihen, että yhtenäinen kirkko ei tehnyt sovitusopista dogmia kristologian ja kolminaisuuden tapaan. Niinpä sovitusteoriaa on keskustelussa yritetty lähentää ”ortodoksiseen” kuoleman voittamisteologiaan. Tai on toimittu kuten emerituspiispa Kaarlo Kalliala, joka haluaisi kuljettaa sovitusopin tulkintaa mystiikanteologian suuntaan.

Voidaan siis todeta, että sovitusopin valta-asemaan liittyvä ongelma on luterilaisuudessakin osin tiedostettu.

***

Tänä syksynä ilmestyneessä synodaalikirjassa Pelastus sovitusoppi ei näy mitenkään. ”Sovitusteoria” mainitaan muutaman kerran.

Ehkä luin kirjaa kuin piru Raamattua ja pintapuolisesti, ehkä ymmärsin suurimman osan täysin väärin, ehkä tarkastelen sitä kovin subjektiivisesti. Mutta minusta näyttää, että jos sovitusopin ylikorostus on oja, niin kirja on allikko.

On oivallettu sovitusopin ylikorostus, ja siksi ei sorruta sen opilliseen saivarteluun. Pelastuksesta tehdään hyvien tekojen sosiaali- ja ympäristöpolitiikkaa. Sitä mitä kaikki mediat olivat täynnä ennen Ukrainan sotaa.

Yksilön sielunpelastus muuttuu yhteisölliseksi ja tämänpuoleiseksi. Transsendenttia ei ole. Uuden testamentin vertaukset ja kertomukset tarkoittavatkin tämänpuoleisen elämän hyvinvointia. Yhdessä artikkelissa sentään hieman problematisoidaan ”systeemisen syyllisyyden” helppohintaisia ”ratkaisuja”.

Edellä mainituista eksistenttisistä teemoista ja niihin liittyvistä varhaiskirkon teologioista esillä on oikeastaan vain mystiikanteologia rukouksesta puhuttaessa. Kirjan parasta teologiaa tulee Afrikasta.

Elämän merkityksellisyydestä kyllä puhutaan, kun kerrotaan nykyihmisen vieraantuvan kristillisestä uskosta siksi, että hänelle merkityksellisyys on tärkeämpää kuin pelastus. Ei oivallustakaan siitä, että varhaiskirkon teologiassa merkityksellisyys sisältyy pelastukseen.

Tai kun esimerkiksi todetaan, että ihmisten omaksumat rationaaliset käsitykset vieraannuttavat heitä kristinuskosta, tähän vieraantumiseen ei yritetä vastata. Vaikka mitään rationaalista perustetta esimerkiksi taivaalle ei löydy, silti pastoraalinen ohje on, että taivaalla voi lohduttaa surevia. Varhaisteologiassa pastoraalinen ja intellektuaalinen teologia eivät koskaan irtautuneet näin toisistaan, sillä totuus ja totuudellisuus kuuluvat yhteen.

Varhaiskirkon tärkeistä teemoista platonis-kristillinen teologia loistaa poissaolollaan. Nykytiede otetaan annettuna. Käsite ”eletty uskonto” omaksutaan sosiologiasta, ja modernin teologian huipentumana esitellään ”poikkitieteellisyyttä”. Ei merkkiäkään tietoteoreettisesti väistämättömästä transsendentista.

Niinpä varhaiskirkon teologisista teeseistä perustavin – pääsiäinen – puuttuu suunnilleen kokonaan. On menossa kristinuskon tämänpuoleistaminen, joka sopii hyvin sekulaarin ihmisen typistettyyn maailmankuvaan.

***

Ehkä kirja on tarkoitettu hätähuudoksi siitä, mihin kirkko on matkalla: Yksilön syyllisyydestä ja sielunpelastuksesta yhteisölliseen syyllisyyteen ja sosiaalipolitiikkaan. Sovitusopin ojasta tämänpuoleisuuden lammikkoon. Luterilaisuudesta on tulossa yhteiskunnallisten teemojen marginaalinen perässähiihtäjä, tosin noin viisi vuotta muita jäljessä.

Onko luterilaisuus vapautunut sovitusopin ylivallasta ja päätymässä sosiaali- ja ympäristöpolitiikan sekä populaariin luonnontieteeseen redusoidun maailmankuvan vangiksi?

Kirjoittaja on pappi, tietokirjailija ja opetusneuvos.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!