Tammikuussa 1987 Milanossa kävi kohina. Kaupungin ylpeys, Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen, oli uhattuna. Niin monet kokivat, kun perehtymättömien pinnalliseksi haukkuman ja ilkeämielisten ilkikuriseksi luulema Andy Warholin 60 Viimeistä ehtoollista -näyttely avattiin kaupunkiin.

Warhol itse pelkäsi, että hänen luultaisiin tekevän pilaa ihailemastaan da Vincista, vaikka Viimeistä ehtoollista varioivan pop-taidesarjan tarkoitus oli aivan päinvastainen.

Näyttely jäi Warholin viimeiseksi. Paljon jäi selvittämättä, monta kysymystä kysymättä. Imitoiko toisto liturgiaa? Oliko äärimmäisessä pinnallisuudessa lopulta kysymys äärimmäisestä totuudellisuudesta?

Voi olla, että oikeat kysymykset kysyttiin, mutta Warholia ei niihin huvittanut vastata. Paljon tiivistyy haastattelukatkelmaan, missä toimittaja kysyy Warholilta, ”onko pop-taide mielestänne…”, ja Warhol keskeyttää ”Ei ole”. Toimittajaa yrittää uudelleen: ”Mitä se ei ole?” Ja Warhol vastaa tyhjentävästi: ”Ei. Mielestäni se ei ole”.

Kreikkalais-katolilaisen, eli uniaatti-kirkon perinne väritti hengellisen kodin perhe-elämää niin arjessa kuin juhlassa.

MAAILMAN KUULUISIN pop-taiteilija Andy Warhol syntyi itä-eurooppalaiseen siirtolaisperheeseen Pittsburghissa Yhdysvalloissa. Kreikkalais-katolilaisen, eli uniaatti-kirkon perinne väritti hengellisen kodin perhe-elämää niin arjessa kuin juhlassa. Jopa äidin ja isän Amerikkaan päätymisestä kävi kiittäminen kotikylän pappia, joka oli lainannut Julia-äidille rahat matkaa varten.

Warhol kasvoi ahkeraksi kirkossa kävijäksi, ja isänsä kuoleman ja äitinsä sairastumisen myötä myös kiihkeäksi rukoilijaksi. John-veli kertoo, kuinka he teineinä äidin ollessa sairas ”vain rukoilivat ja rukoilivat”. Tästä tavasta Andy ei Johnin mukaan luopunut myöhemminkään.

Ollessaan 1970-luvulla maailmankuulu taiteilija, Warhol piti uskonnollisen identiteettinsä turvassa etäisen kuorensa alla. Kirkollisuuttaan hän ei silti kieltänyt. Kun häneltä vuosikymmenen puolivälissä kysyttiin haastattelussa, kävitkö tänäänkin messussa, Warhol vastasi tyylilleen uskollisesti: ”On todella nättiä käydä kirkossa. Kirkko, jossa käyn, on todella nätti kirkko”.

Eri lähteiden mukaan Warhol kävi halki aikuisvuosiensa kirkossa joko useasti viikossa tai viikoittain. Taidekriitikko John Richardson on kertonut Warholin tehneen jopa vapaaehtoistyötä seurakunnan ruokajaossa. Hengellisen puolensa vuoksi Richardson luonnehti Warholia ”jurodstvoniksi”, Jumalan hulluksi.

Warholin hengellinen identiteetti ja tuotannon hengelliset ulottuvuudet rakentuvat paradokseille.

Saituri, joka ei vipannut rahapulassa olevalle muusikolle taksirahaa. Mesenaatti, joka kustansi veljenpoikansa teologian opinnot. Homokulttuurin ikoni, joka ei tiettävästi kertaakaan avannut julkisesti suutaan kirkon seksuaalikäsityksistä. Ihmisiä sekoilemaan yllyttänyt huumepiirien bileisäntä, joka piti tarkkaa päiväkirjaa itsensä ja muiden hyvistä ja pahoista teoista. Moraaliton moralisti, tunteella käyvä jääkuningas.

WARHOLIN SUHDE TYÖHÖN on asia, josta ei poikkeavia tulkintoja ole. Työtä oli tehtävä koko ajan ja paljon. Jos lauluntekijä Lou Reediä on uskominen, Warholin työnäky kumpusi hengellisestä vakaumuksesta. Ahkeruutta vaadittiin muiltakin.

Warholin kuuluisimpiin töihin lukeutuvat esimerkiksi Marilyn Monroen ja Mao Zedongin popistiset muotokuvat, monistetut painotyöt, joissa edellä mainitut katsovat katsojaa erivärisinä ja -sävyisinä. Kuuluisia ovat myös maalatut Coca-Cola-pullot tai papusoppapurkit. Jos joku sattui ihmettelemään, miksi Coca-Cola tai papusoppa, vastaus oli selvä: se on juuri sitä, mitä se on.

Kirjailija Ron Sukenickin mukaan Warholin taide oli avoin hyökkäys elitismiä vastaan. Taiteen mysteeri piti avata ja arkipäiväistää, laskea alas keskiluokan kuvaston tasolle. Abstraktit ekspressionistit hallitsivat maailman taidemakua ja pollockmaiset taiteilijan sisimmästä kumpuavat näyt saivat taidekansan tekemään tulkintoja ohimot hiessä.

Tästä Warhol halusi eroon. Philosophy-kirjassaan Warhol julistaa, miten viisainta on todeta kaikkeen, että mitä sitten? Eikö teeskentelevässä maailmassa juuri puhdas teeskentely ole syvintä rehellisyyttä? Eikö kyynisyys taitu ääriasennossaan syväksi luottamukseksi?

Hevosenkenkämalli ei ole hahmotelmana Warholin kohdalla kaukaa haettu. Kun henkilökohtaisen ja kaupallisen raja katoaa, lopputulos on sekä mainosmaisen kaupallinen että sen antiteesi. Samoin käy warholilaisen etäännytyksen. Se on niin tietoista omasta vieraantuneisuudestaan, että lähentelee jo viattomuutta.

Töiden paljaus tiivistyy videotöissä, joiden olemus välittyy jo nimissä: Eat, Sleep tai Empire State Building, jossa liikkumaton kamera kuvaa New Yorkin ikonista tornia kahdeksan tunnin ajan.

Warholin katsannossa jokaisesta asiasta saattoi tulla keskipiste. Jokaisen kasvot saattoivat olla supertähden tai pyhimyksen kasvot.

IHMEELLISELLÄ TAVALLA Warhol sai töissään rikottua kristinuskoa halki historian piinanneen dualistisen jännitteen: Warholin ultramaterialismissa materia ei ole koskaan vailla henkeä.

Pyhimystä ei Warholista saa. Hän käytti ihmisiä häikäilemättömästi. Monissa kertomuksissa Warhol kuvataan kylmänä ja välinpitämättömänä itsetuhon tirkistelijänä, joka apatiaan vaipuneena seuraa ystäviensä kujanjuoksua. Suvaitsevasta bilettäjästä saattoi kuoriutua myös tiukkapipoinen pahastuja.

Avainsana Warholin taiteen uskonnollisuuteen on toisto. Kun syöpään kuoleva ystävä kysyi Warholilta, miksi tämä oli maalannut valtavan laajan sarjan Campbellin papupurkkeja, Warhol vastasi halunneensa maalata ”sen, mikä ei ole mitään”.

Onko kohteiden äärimmäisessä pinnallisuudessa kysymys myös kohteiden perimmäisestä tasa-arvosta? Eikö Jumalan luomistyön ihme näy joka puolella? Näemme Jumalan vastasyntyneessä vauvassa, entä asunnottomassa aikamiehessä? Auringonlaskussa on helppo nähdä ripaus pyhää, mutta voiko sen kajoa nähdä myös roskakatoksessa? Onko Warholin ristiretki esteettisten kategorioiden räjäyttäminen, mysteerin hiukkasten levittäminen kaikkialle?

Eikö Jumalan luomistyön ihme näy joka puolella? Näemme Jumalan vastasyntyneessä vauvassa, entä asunnottomassa aikamiehessä?

Kävellessään nuorena takapihalla Warhol huomasi, että kaikki kuivuvat valkoiset lakanat olivat erilaisia – ja samanlaisia. Oivallus johti sittemmin loputtomaan toistoon ja teemojen variaatioihin. Viimeisestä ehtoollisesta Warhol teki yli sata tulkintaa. Pyhittääkö toisto teoksen? ”Eikö elämä olekin sarja kuvia, jotka toistuessaan muuttuvat”, Warhol penää.

Toistosta syntyy liturgia, liturgiasta turva, turvasta pyrkimys katoamattomuuteen.

Warholista tuli kapitalistisen taiteen pyhä houkka. Mies, joka pystytti myyntipöydät valheellisten teosten temppeliin.

KUOLEMANPELKO jäyti taiteilijaa niin vahvasti, ettei hän aikuisiällä käynyt yksissäkään hautajaisissa. Kun oma kuolema lähestyi, häntä harmitti erityisesti se, miten noloa kuoleminen on.

Myöhäisessä haastattelussaan Warhol kertoi pelkäävänsä vain yhtä asiaa – Jumalaa. Millainen oli Jumala, jota popisti pelkäsi? Ehkä Warholin kotiseurakunnan pappi tiesi jotain, mitä suuri yleisö ei. Siunauspuheessa pastori painotti tietävänsä Warholista yhden asian: ”Hänellä oli syvä ja rakastava luottamus Jumalaan”.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä