Ekumeenisen liikkeen tulevaisuuden turvaamisessa riittää työtä kaikille kristityille. Keskinäinen rakkaus ja luomakunnan ykseys ovat huima tavoite, kirjoittaa systemaattisen teologian professori Veli-Matti Kärkkäinen Fullerin teologisesta seminaarista.
Ekumeenisen liikkeen keskeisen toimijan Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) 70-vuotisjuhlavuosi nostaa esiin kysymyksen kristittyjen ykseyspyrkimysten näkymistä. Missä määrin kristittyjen mielialaa heijastaa edesmenneen suuren saksalaisen systemaatikon Wolfhart Pannenbergin väite, jonka mukaan jakaantuneen kristikunnan skandaalista on tullut meidän päivinämme niin polttava kysymys, että sitä ei enää yksinkertaisesti voi sietää?
Olkoonpa vaikka supisuomalaista pessimismiä, mutta näyttää siltä, että ekumeenisen liikkeen tulevaisuudennäkymät eivät vaikuta valoisilta. Syitä varovaiseen pessimismiin on monia taloudellisten resurssien niukkenemisen ja sitä kautta toimintojen ja ohjelmien supistamisen ohella, mikä johtuu osiltaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän hiipumisesta. Tärkeimmät syyt ovat ideologisia ja teologisia.
Pelkoina maailmankirkko ja julistuksen marginalisoituminen
Konservatiivien piireissä sekä meillä että esimerkiksi Yhdysvalloissa ekumenia yhdistetään vieläkin jonkinlaisen pelottavan maailmankirkon uhkaan. Kuvitellaan, että KMN:n tavoitteena on kirkkojen identiteetin vaihtaminen universaaliin jättiyhteisöön. Tai että Vatikaani tulee pian houkuttelemaan ainakin protestantit helmaansa, ja näin uskonpuhdistus vesitetään.
Teologisesti enemmän painoarvoa on sillä pelolla, että vaikka luterilainen kirkko ei lakkaisikaan olemasta luterilainen tai helluntaiseurakunnat helluntailaisia, niiden tulisi luopua opillisista ja hengelliseen elämäänsä liittyvistä keskeisistä tunnuspiirteistään. Näkyvän ykseyden ehtona olisi siis teologinen kompromissi. Esimerkiksi katolisten ja luterilaisten vuonna 1999 sovittua yhteistä vanhurskauttamisjulistusta on jo moneen kertaan epäilty selkeäksi askeleeksi tuohon suuntaan.
Huomionarvoinen on myös pelko, jonka mukaan nykyinen virallisen ekumeenisen liikkeen ohjelma on niin voimakkaasti keskittynyt sosiaaliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon, kestävän rauhan rakentamiseen kansojen välille ja ympäristönsuojeluun, että hengelliset harrastukset jäävät taka-alalle. Läheisesti tähän liittyvä epäluulo on se, että ainakin evankeliointi ja julistuksellinen lähetystyö marginalisoituvat ekumenian vahvistuessa.
Hengellinen ykseys ei riitä ekumeeniselle liikkeelle
Mitä siis tulisi ajatella tämäntapaisista laajalle levinneistä ennakkoluuloista ja peloista? Mikä todellakin on ekumeenisen liikkeen tavoite? Keskeistä tässä pohdiskelussa on paljon käytetty – ja usein väärinkäsitetty – ”näkyvän ykseyden” käsite.
Tunnettu reformoitu saksalainen systemaatikko Jürgen Moltmann toteaa tärkeässä kirjassaan Kirche in der Kraft des Geistes (Kirkko Hengen voimassa), että pohjimmiltaan kristittyjen ykseys ei ole kiinni kristityistä vaan Kristuksesta, ykseyden lähteestä. Se on totta, mutta meille Kristuksen seuraajillekin on annettu tehtävä toimia ykseyden edistäjänä. Siksi ekumeenisen liikkeen toimijat ovat sitoutuneet yhteiseen näkyyn, jonka päässä on näkyvän ykseyden toteutuminen.
Näkyvä ykseys on enemmän kuin pelkkä ”hengellinen ykseys”, tavoite, jonka konservatiiviset kristilliset yhteisöt ja esimerkiksi useimmat vapaakristilliset kirkot ovat valmiita allekirjoittamaan vaikka vastustavat voimakkaastikin näkyvän ykseyden tavoitetta. Hengellisellä ykseydellä tarkoitetaan sitä, että vaikka kirkkojen hajaantuminen ja keskinäinen nahistelu säilyvät, uudestisyntyneiden kristittyjen välillä on keskinäinen ”sydämen yhteys” kirkkokuntarajoista huolimatta. Hengellisen ykseyden merkitystä ei ole syytä väheksyä, mutta se ei riitä ekumeeniselle liikkeelle.
Olennaista on ykseys erilaisuudessa ja ehtoollisyhteys
Mitä siis näkyvä ykseys on? On helpompi määritellä mitä se ei ole – ja tässä tuleekin vastauksia yllä esitettyihin tyypillisiin ennakkoluuloihin virallista ekumeenista työskentelyä kohtaan. Ensinnäkin, jokainen ekumeenista teologiaa tunteva tietää hyvin, että koskaan ei ykseysliikkeen takana ole ollut minkäänlaisen ”maailmankirkon” kuvitelma enempää kuin sitäkään, että yksi yksittäinen kristillinen yhteisö nielaisisi muut kitaansa.
Keskeisenä ajatuksena näkyvän ykseyden tavoitteessa on ”ykseys erilaisuudessa”. Sen mukaan luterilaiset, katoliset, metodistit ja vaikkapa baptistit voivat elää todeksi kristittyjen ykseyttä jättämättä taakseen omia kirkkokunnallisia tunnusmerkkejään tai toimintatapojaan. Näkyvä ykseys ilmenee ehtoollisyhteydessä, yhteisessä todistuksessa ja palvelussa ja perimmältään siinä, että pystytään tunnustamaan toiset kirkot saman Kristus-ruumiin jäseniksi.
Oppi voi myös syvetä ja korjaantua
Toiseksi, ekumeeninen liike ei suinkaan pyri opilliseen kompromissiin. Yksi keskeinen toimija on Faith and Order -liike. Se on nimenomaan opillisiin kysymyksiin keskittynyt läheisesti KMN:oon liittyvä, mutta sitä vanhempi prosessi. Opillista työtä tehdään paljon myös lukemattomissa kahden- ja monenkeskisissä ekumeenisissa dialogeissa, joissa pyritään tarkentamaan käsityksiä yhtälailla kirkkojen opillisista eroista kuin näköpiirissä olevasta yhteisymmärryksestäkin.
Itse asiassa ekumeenisen liikkeen opillisen sitoutumisen vähimmäisvaatimus on melkoisen lyhyt. Vuonna 1961 tarkistettu KMN:n peruslauselma määrittelee sen sitoutumiseksi ”kirkkojen yhteisöön, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Pelastajaksi kirjoitusten mukaan”. Sen, että opillisissa keskusteluissa saatetaan lähentyä toisia kirkkoja ja jopa sitoutua yhteiseen näkemykseen, ei millään muotoa tarvitse merkitä opillista lipsumista. Se voi olla myös merkki syvenevästä ja korjautuneesta käsityksestä pohjautuen kaikkien kirkkojen yhteiseen raamatulliseen ja opilliseen perustaan, joka on lausuttu eritoten alkuvuosisatojen ekumeenisissa uskontunnustuksissa.
Keskinäinen rakkaus ja luomakunnan ykseys ovat huima tavoite
Kolmanneksi, se, että viime vuosikymmeninä teologisten kysymysten rinnalle ovat nousseet näkyvästi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, ympäristöön ja rauhanrakentamiseen liittyvät tekijät, voi parhaimmillaan olla osoitus kokonaisvaltaisen evankeliumin uudelleenlöytymisestä. Sanoma kolmiyhteisestä Jumalasta koskettaa yksittäisen ihmisen ja ihmiskunnan elämän kaikkia osa-alueita, ja siksi julistuksen ja sakramenttien ohella tarvitaan palvelutyötä sen eri muodoissa.
Edellämainitun Pannenbergin ekumeenista visiota inspiroi vakuuttuneisuus siitä, että kristityt eivät ole kykeneviä vakuuttamaan maailmaa Kristuksen evankeliumin tuomasta rauhasta ja yhteydestä elleivät kirkot keskenään pysty löytämään ykseyttä. Tässä tullaankin modernin ekumeenisen liikkeen laaja-alaisimpaan näköalaan. Se muotoiltiin hienosti jo 1960-luvulla Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen vaikutusvaltaisessa kirkon itseymmärrystä koskevassa dokumentissa Lumen Gentium (Kansojen valo). Sen mukaan kirkko on ”mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja koko ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale”.
Turhaan ei KMN:n nykyinen norjalainen pääsihteeri Olav Fykse Tveit haastanut kaikkia kristittyjä hiljattain pitämässään Afrikan kirkkojen yhteyskonferenssissa Ruandassa: ”Olemmeko me profeetallinen merkki ja esimaku yhdestä ihmiskunnasta ja koko luomakunnan ykseydestä, mihin meidät on tarkoitettukin?” Ja hän lisäsi Herramme rukousta mukaillen: ”Keskinäinen rakkaus on opetuslapseuden tunnusmerkki.”
Se on huima tavoite. Siinä riittää työtä meille kaikille. Se edellyttää nöyryyttä, pitkämielisyyttä ja valmiutta pyytää ja antaa anteeksi kristittyjen yhteyttä kohtaan tekemiämme syntejä.
Kirjoittaja on systemaattisen teologian professori Fullerin teologisessa seminaarissa.
Kuva: Päivi Karjalainen
Lue myös:
Ortodoksiteologi: Ekumenian vetovastuu siirtyi radikaaleilta konservatiiveille
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.