Vanha vitsi kuvaa hyvin tunnelmia, joita viikon kirkkohistoriaan painottuva matka Roomaan herättää. ”Jumalakaan ei tiedä kolmea mysteeriä: Mistä fransiskaanit saavat omaisuutensa, mitä jesuiitat todella ajattelevat ja montako erilaista nunnakuntaa on katolisessa kirkossa.”
Uskonnollisuus näkyy Roomassa kaikkialla: rakennusperinnössä, ruuhkabussissa, johon mahtuu aina vähintään yksi nunna jostakin sääntökunnasta, ja kirkkojen ympärillä rehottavassa matkamuistobisneksessä.
Todistaako tämä uskonnollisuus ihmisen loputtomasta kyvystä keksiä ja kaupallistaa vai ajanlaskun alun historiallisista käänteestä Rooman valtakunnassa? Vähän kummastakin.
Yleisesti hyväksytty totuus jopa tieteen piirissä alkaa olla se, että elämme tarinoista ja kertomuksista. Israelilainen historian tohtori Yaval Noah Harari pitää kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia ihmislajin menestyksen salaisuutena juuri kykyä rakentaa mielikuvituksen ja kuvitteellisen varaan. Kyynikot eivät rakenna imperiumeja, sillä ne perustetaan uskolle.
Harari toteaa: ”Kristinusko ei olisi pysynyt pystyssä kahdentuhannen vuoden ajan, ellei valtaosa piispoista ja papeista uskoisi Jeesukseen. Yhdysvaltain demokratia ei olisi kestänyt 250 vuotta, ellei valtaosa presidenteistä ja kongressiedustajista uskoisi ihmisoikeuksiin. Moderni talousjärjestelmä ei olisi pysynyt pystyssä päivääkään, ellei valtaosa sijoittajista ja pankkiireista uskoisi kapitalismiin.”
Jos Hararin väitettä epäilee, käynti Roomassa palauttaa uskon uskoon. Kaupunkia on mahdotonta ymmärtää ilman suuria tarinoita. Mutta millaisista tarinoista kaupunki kertoo 2010-luvun luterilaiselle, joka valmistautuu reformaation merkkivuoteen tietämättä oikein, pitäisikö välirikkoa äitikirkkoon surra vai juhlia?
***
Rooma on kansojen ja ideologioiden sulatusuuni, joka auttaa ymmärtämään vuoroin yhdentyvää ja riitelevää Eurooppaa sekä omaa ajattelua ja sen juuria. Tässä mielessä matka Roomaan tuntuu kotiseutumatkalta.
Lähden Roomaan oppaanani minulle tärkeän ja katolisuudesta syvästi kiinnostuneen esseistipappi Juhani Rekolan (1916–1986) viisas ajatus. ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”
Matkaseurueemme muodostaa parisenkymmentä teologian opiskelijaa ja dogmatiikan yliopistonlehtori Minna Hietamäki. Heti majoittumisen jälkeen siirrymme ensimmäiseen tutustumiskohteeseen, jesuiittojen Il Gesu -kirkkoon, jonka kuvamaailmaan meidät johdattelee Carita Cruz. Hän tutkii jesuiittojen taiteen heijastuksia bolivialaisessa kuvataiteessa.
***
Katolilaiset pitivät Trenton kirkolliskokouksen 1545–63. Kokouksen tavoite oli vahvistaa katolista oppia ja uudistaa katolisen kirkon rakenteita. Tästä niin sanotusta vastauskonpuhdistuksesta käytetään nykyään ilmaisua katolinen reformaatio. Kokouksessa pohdittiin myös kysymystä, millaista kirkkotaiteen tulisi olla. Kuvien ja reliikkien palvonta tuomittiin idolatriaksi, joten kuvien tehtäväksi jäi herättää hurskautta, selventää opetusta ja tarjota esikuvia kristityn vaellukseen.
Siinä missä reformaattorit painottivat kirjainta, jesuiitat halusivat houkutella eksyneet äitikirkkoon puoleensavetävän taiteen avulla. Jesuiitat suosivat väriä, teatraalisuutta ja tunneilmaisua tarjoten täten ratkaisevan impulssin uudelle tyylisuunnalle, barokille.
Kun jesuiitat lähtivät lähetystyöhön Etelä-Amerikkaan, he veivät kuvaohjelmansa mennessään. Jesuiitat kannattivat lähetystyössään paikallisten uskomusperinteiden sulauttamista katoliseen teologiaan ja taiteeseen. Tämä kulttuurien kohtaaminen johti uniikin mestitsibarokin syntyyn, mutta myös törmäyskurssille paavin ja Rooman valtaapitävien kanssa.
***
Kulttuurien kohtaaminen näkyy myös modernissa suomalaisessa kirkkoarkkitehtuurissa. Juha Leiviskän päätyöt kuten Oulun Pyhän Tuomaan kirkko, Männistön kirkko Kuopiossa ja Myyrmäen kirkko Vantaalla ovat paljossa velkaa myöhäisbarokin mestareille.
Myöhäisbarokin kirkkojen keskeinen materiaali oli valo ja sitä palvelevat yksityiskohdat. Haastatellessani Leiviskää ennen matkaa hän kehotti käymään katsomassa kuuluisan barokkiarkkitehdin Francesco Borrominin (1599–1667) ensimmäistä Rooman-työtä.
Borromini suunnitteli lähes palkatta pienen luostarin ja kirkon espanjalaiselle trinitaariveljeskunnalle. Vastalahjaksi hän sai vapaat kädet toteuttaa ideoitaan. San Carlo alle Quattro Fontane eli lempinimeltään San Carlino on ulkoisesti vaatimaton kirkko, jonka etupihana toimii vilkas tienristeys. Se on oiva esimerkki barokin illusionismista. Kirkkotilassa aistii avaruutta, jota siinä ei kokonsa puolesta pitäisi olla. Pieni tila avautuu kohti taivaita. Ylävalo ja paksut kiviseinät suojaavat tilan ympäröivältä liikenteeltä ja hälinältä hiljentymisen keitaaksi.
Leiviskän arkkitehtuuria tunteva löytää San Carlinosta tuttuja elementtejä: suljetun ja avoimen vuoropuhelun, sisätilojen rytmikkäät sarjat, hallitsevan ylävalon ja ihmisen mitoista johdetun mittakaavan. Leiviskän varhaiset opintomatkat Keski- ja Etelä-Eurooppaan rokottivat hänet arkkitehtuurin muoti-ilmiöitä vastaan.
”Typerykset, kuten monet tähtiarkkitehdit, kuvittelevat, että siteet menneisyyteen pitää katkaista. Jos me haluamme viedä kehitystä eteenpäin ja toivomme, että työllämme olisi merkitys myös tulevaisuudelle, meillä on oltava lujat siteet perinteeseen”, Juha Leiviskä muotoilee arkkitehtonisen uskontunnustuksensa.
Leiviskän ajatus pätee myös teologiaan. Mielenkiintoisin ajattelu syntyy perinteen ja profetian vuoropuhelussa. Reformaatioita ja uudistuksia tarvitaan, mutta niiden tekijät eivät saa langeta menneen vähättelyyn ja halpaan populismiin.
***
Tiistaiaamun aloitamme Rooman metodistikirkossa. Se on hyvä muistutus, että Roomaan mahtuu muutakin kuin korkeakirkollista loistoa. Metodistikirkkoon kuuluu reilut parisataa jäsentä, lähinnä italialaisia ja filippiiniläisiä. Filippiineiltä lähteneen ja Italiassa opiskelleen naispastorin mukaan seurakunnan ajankohtaisia kysymyksiä ovat muun muassa maahanmuutto sekä transsukupuolisten kohtelu.
Roomassa metodistikirkko tekee tiivistä yhteistyötä valdolaisyhteisön kanssa. Valdolaisuus syntyi 1170-luvulla Ranskassa, kun rikas kauppias Pierre Valdes koki kääntymyksen, myi omaisuutensa ja alkoi vaeltaa köyhänä saarnamiehenä. Kirkon valtaapitäville Valdesin saarna oli liian radikaali, ja valdolaiset erotettiin katolisesta kirkosta. Sen jälkeen he ovat saaneet paeta sekä kirkon että maallisten hallitsijoiden vainoa.
Nykyinen paavi Franciscus on ojentanut sovinnon käden valdolaisten suuntaan. Hän vieraili pari vuotta sitten ensimmäisenä paavina valdolaiskirkossa ja pyysi anteeksi valdolaisten kohtelua.
***
Vaan ei mitään uutta auringon alla. Kun Colosseum vihittiin käyttöön vuonna 80, sata päivää kestäneissä avajaisissa 9 000 eläintä ja 1 000 gladiaattoria pääsi hengestään. Kristittyjen kunniaksi voi sanoa, että he suhtautuivat näihin näytöksiin halveksuen. Myöhemmin osa kristityistä päätyi itsekin kauhujen teatterin väliaikanumeroksi.
Colosseum sai Juhani Rekolan pohtimaan 43 vuotta sitten nykyajan marttyyriutta. ”Ehkä pelottavinta on se marttyyrius, joka on pakollista, sokeata, nimetöntä ja jonka kohdalla ei kysytä, onko siihen halua, uskoa ja rohkeutta.” Näitä marttyyreita ei viedä ihmisten katsottavaksi, vaan heidät siivotaan pois silmistä, marginaaliin.
Tätä marginaaliväkeä saamme kohdata seuraavana iltana Sant’Egidion järjestämässä asunnottomien ruokailussa, jossa toimimme viiden minuutin ja muutaman italian sanan pikakurssin jälkeen tarjoilijoina ja keittiöhenkilökuntana. Sant’Egidion kiireisessä illassa toteutuu jotain syvästi kristillistä.
Vuonna 1968 aloitettu Sant’Egidio on katolisen kirkon yhteyteen syntynyt maallikkoliike. Lukiolaispoika Andrea Riccardi alkoi kokoontua ystäviensä kanssa rukoilemaan. Pian he lähtivät Rooman varjoisille kujille auttamaan vähäosaisia ja asunnottomia. Sittemmin toiminta on levinnyt yli 70 maahan.
{kuva_2dfd5aaf-02d4-4033-8108-439a02d2f80c}
***
Jos Sant’Egidiossa näkee katolisen uskon ruohonjuuret, Vatikaani palauttaa mieleen vallan ja uskon liiton. Valta koitui kristinuskon kohtaloksi, kun se nousi Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi. Siitä lähtien kirkko on ollut osallisena vallan jumalallistamisessa ja betonoinnissa. Paavin keskiviikkovastaanotto, johon osallistumme yli tuhannen muun ihmisen joukossa, ei juuri eroa maallisempien maailmantähtien esiintymisistä. Turvatoimet ovat massiiviset ja yleisön reaktiot muistuttavat fanitusta.
Mieleeni tulevat auttamatta katolisen kirkon uhrit. Joni Mitchell on omistanut osalle heistä laulun The Magdalene Laundries, joka kertoo Irlannin vuonna 1765 alkaneesta ja yli kaksi vuosisataa jatkuneesta julmasta käytännöstä, jossa naisia suljettiin katolisiin työlaitoksiin. Joukkoon mahtui aviottoman lapsen synnyttäneitä, raiskattuja ja henkisesti hauraita. Muistan myös Spotlight-elokuvan, joka kertoo, kuinka Boston Globe -sanomalehti onnistui paljastamaan katolisten pappien peitellyn pedofilian.
Vaellus läpi Vatikaanin museon jatkuu samoissa ristiriitaisissa tunnelmissa. Museo on kertomus kristinuskon loistosta ja kuvataiteen mestariteoksista. Niitä suuremman vaikutuksen minuun tekevät ennen sikstiiniläiskappelia avautuvat sivuhuoneet, joissa on esillä hengellisiä, siis perin inhimillisiä kysymyksiä pohtivaa nykytaidetta. Teoksissa on särmää, kapinaa ja epäilyä, jota Vatikaanista on muuten vaikea löytää.
Palaan taas Rekolaan, joka vaelsi Vatikaanissa niin ikään ristiriitaisin tuntein. Hän katseli Michelangelon pietà-veistosta, jossa kauniin nuoren Marian sylissä lepää saman ikäiseltä vaikuttava komea nuorukainen. Rekola muistaa Bonnissa näkemänsä Roettgenin pietà-patsaan, joka on pelottava, ruma ja epäsuhtainen. Rekolan on todettava, että Michelangelon versio jättää hänet kylmäksi toisin kuin Pietà Roettgen, jota katsoessaan tietää, ”mistä on kysymys”. Rekola lainaa Thomas Mannia: ”Epäsointu on kaiken korkean, vakavan, hurskaan, henkisen ilmaus, kun taas harmoninen ja sointuva kuvaa helvettiä.”
***
{kuva_a8ed81d1-ab8c-4a29-81dc-2519f7fbbe60}
Pohjolan lahja Rooman pyhien joukkoon on 1300-luvulla vaikuttanut Pyhä Birgitta, joka muutti Roomaan viisikymppisenä ja josta tuli ensimmäinen Euroopan laajuisesti tunnettu Ruotsi–Suomen nainen. Hänet julistettiin pyhäksi 7. lokakuuta 1391.
Birgitta naitettiin 13-vuotiaana ja hän synnytti kahdeksan lasta. Ensimmäisen pyhiinvaelluksensa Birgitta teki miehensä kanssa noin nelikymppisenä Espanjan Santiago de Compostelaan. Aviomies kuoli paluumatkalla, minkä jälkeen Birgitta alkoi toteuttaa määrätietoisesti kutsumustaan Kristuksen morsiamena. Hänen näkyihinsä tukeutui muiden muassa kuningas Maunu Eerikinpoika, joka lähti Birgitan neuvosta epäonniselle ristiretkelle Novgorodiin. Birgitta puolestaan suuntasi kohti Roomaa hakemaan paavin hyväksyntää uudelle luostarisäännölleen.
Roomassa Birgitta asettui seurueineen Piazza Farnesen varrella sijaitsevaan taloon, jonka yhteydessä Rooman birgittalaisluostari toimii edelleen. Rooman-matka innoitti myös Tukholmassa elämäntyönsä tehneen Rekolan kirjoittamaan kuuluisasta maannaisestaan. Birgitan tytär Katariina jatkoi äitinsä työtä Vadstenan birgittalaisluostarin abbedissana. Rekola kirjoittaa kuitenkin perheen mustasta lampaasta Karlista.
Legendan mukaan Karl kuoli äitinsä käsiin Roomassa ja pian sen jälkeen äiti näki näyn, jossa paholainen taisteli enkeliä ja Mariaa vastaan Karlin sielusta. Paholainen vakuutti omistavansa aineistoa, jonka nojalla Karlin sielu kuuluu hänelle. Kun paholainen alkaa käydä läpi syytelistaansa, hän ei enää muistakaan, mistä Karlia piti syyttää. Lopulta hän unohtaa syytetyn nimenkin. Tässä vaiheessa Birgitta kuulee enkelin sanovan: ”Taivaassa häntä kutsutaan Kyynelten pojaksi.”
***
”Kirkko on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan.” Santeri Kaleva johdattelee meidät näillä Osmo Tiililän sanoilla kapusiinimunkkien kryptaan, jossa kuolema on levollisesti läsnä. Kryptan huoneentaulu kuuluu suomeksi: ”Mitä te olette, mekin olimme. Mitä me olemme, tekin tulette olemaan.”
Kapusiinimunkkien kirkon krypta on koristeltu taitavasti tuhansien kuolleiden munkkiveljien luilla. Krypta vakuuttaa lakonisen painokkaasti, ettei kukaan meistä lähde maailmasta voittajana. Ainut särö tässä katoavaisuuden saarnassa on kryptan kaiuttimista tihkuva hengellinen hissimusiikki, jolta ei voi välttyä Rooman pyhäköissä.
Roomalaisen hautaustradition rikkaudesta todistavat myös hyvin säilyneet St. Calliston katakombit. St. Callistoon mahtuu puolen maratonin verran käytäviä ja niiden vierustoilla avautuvia hautakammioita. Nykytutkimuksen valossa legenda kristittyjen maanalaisista seurakunnista on kuitenkin liioittelua. Katakombeissa käytiin muistelemassa menneitä pyhiä, mutta messut vietettiin mahdollisuuksien mukaan päivänvalossa.
***
Meidänkin Rooman-viikkomme päättyy messuun Santa Maria Maggiore -kirkossa. Kirkon turistiryysis hellittää hetkeksi, kun hengellinen toiminta siirtyy sivualttareilta päälaivaan.
Kulissi on taas kerran suuri ja mahtava. Messu kuitenkin paljastaa, että katolinen Roomakin maallistuu. Edellisillan AS Roman kotiottelussa näki, kuinka roomalaisisät kuljettavat yhä poikiaan suosikkiseuransa kotipeliin, mutta vastaavaan kotouttamiseen ei törmää Santa Maria Maggioressa. Sunnuntaiaamu todistaa ikääntyvästä Euroopasta ja väistyvästä kristinuskosta.
Kirkkoherra Kari Kanala järjesti tänä kesänä Paavalin seurakunnassa Helsingissä jalkapallon EM-kisakatsomon kirkkosaliin saadakseen pitkästä aikaa nuoret miehet kirkkoon. Roomassa moinen taidettaisiin tuomita kahden pyhän asian häväistyksenä.
Kirkko on olemassa, koska täällä kysellään, kärsitään, kiitetään, kilvoitellaan ja lopulta kuollaan. Kirkosta ei saa tulla äijäluolaa muttei mummotunneliakaan. Siinä riittää haastetta ja pähkäiltävää sekä äitikirkolle että sen perillisille.
Kirjoittaja on ET-lehden toimittaja, laulujen sanoittaja ja teologian aikuisopiskelija. Hän on toimittanut Juhani Rekolan postuumisti julkaistut teokset Irlantilainen päiväkirja ja Herääminen pimeään – varhaiset kirjoitukset.
Kuvat: Juha Määttä / Vastavalo, Sant’Egidio, Krzysztof Slusarczyk / Scanstockphoto