Kohtuullisuus on yksi neljästä klassisesta hyveestä. Ei liikaa mitään, vaan kaikkea sopivasti. Tämä lienee ollut mielessä antiikin filosofeilla, kun he rustasivat hyvän elämän oppeja omille aikalaisilleen ja samalla meille jälkipolville. Ehkä antiikin viisaat arvelivat, että liiallisuus ruuassa, juomassa ja laiskottelussa veltostuttaa rikkaan miehen aivot ja kehon. Ehkä mielessä käväisi sekin, että kohtuullisesti eläen jaettavaa riittää muillekin.
Kohtuullisuuden kultaisesta keskitiestä muistuttaa myös Salomon sananlaskuissaan. Jos hunajata löydät, syö kohtuudella, ettet kyllästyisi siihen ja sitä oksentaisi.
Katson ympärilleni ja totean: eipä toimi antiikin oppi. Kohtuullisuus on nykymenosta kaukana. Mässäily on sana, joka ensimmäisenä tulee mieleen. Nappasin nimittäin ruokakaupan kassalta ilmaisen reseptilehden. Kannessa luvattiin uusia trendejä joulupöytään. Selasin lehteä ja aloin lukea reseptejä tarkemmin. Niihin sisältyi ainesosia, joista en ole ikinä kuullutkaan. Oli osterikastiketta, banaanisalottisipulia, lakritsijuurijauhetta, babypinaattia ja harissatahnaa.
Mietin, onko kohtuullista, että tavallisen kotikokin tulisi tuntea tuommoiset ruoka-ainekset. Mascarpone ja créme fraîche ovat sentään minullekin tuttuja, mutta keittiöpuuhissa harvakseltaan viihtyvä puoliso ei tiennyt niistäkään mitään.
Kenelle nämä reseptit on laadittu? Ei varmaan sille ruuhkavauhtia rientävälle äidille tai isälle, joka koettaa nopeasti ja edullisesti loihtia kasaan päivällistä pesueelleen.
***
Toinen kaupallinen kokemus heti perään. Eräänä päivänä automaattiovi nielaisi minut jättimäiseen varastomyymälään. Ajelehdin ihmisjoukon mukana kohti tavarataivasta.
Perimmäinen tarkoitus oli ostaa kakkupaperia. Sellaista pitsireunaista, jota käytetään leivonnaisten alla tarjoiluvadilla.
Piti kävellä pitkä matka, kunnes oikea hylly löytyi. Sitä ennen kuljin läpi käytävän, jonka varrella oli kymmenittäin – ei, vaan sadoittain – erilaisia jouluvaloja. Oli sinistä, valkoista, punaista ja vilkkuvaa. Tähtinä, palloina, nauhoina ja joulupukin poron muotoisina ne loistivat.
Niiden jälkeen oli vuorossa kimalleosasto. Tarjolla oli joulukuusen koristenauhoja ynnä muuta välkehtivää kaikissa sateenkaaren väreissä. Niiden jatkumona oli enkeleitä, pukkeja, tonttuja sekä monenlaisia jouluaiheisia hilavitkuttimia.
Materian ja värien runsaus oli pyörryttävä. Kiikutin kakkupaperipakkauksen kassalle. Sitten oli päästävä pikaisesti ulos.
Pari päivää myöhemmin televisio esitteli kiinalaista joulukoristeita valmistavaa tehdasta. Työntekijälle ei makseta juuri senttiäkään joulupallon valmistamisesta. Kohtuullistako?
***
Meillä on kotona kolme kenkälaatikollista joulukoristeita. Kuusenkoristeet säilytetään yhdessä laatikossa, toisessa ovat lasten askartelemat koristeet ja kolmannessa sekalaiset muut.
Arvelen, että jollakulla on koristuksia enemmän. Mutta voi olla niinkin, että joku lähimmäinen ei omista yhtään tähteä, tuikkua tai palloa.
Onko perheeni joulukoristemäärä siis kohtuullinen, liian vähäinen vai joutaisiko jotain pois? Joulun päähenkilö vastaisi tähän, että myy kuule koko roska ja seuraa minua. Tai anna edes se toinen joulupukkihahmoinen valokoriste köyhälle.
Mutta hei, senhän minä voinkin tehdä. Viedä sen typerän joulupukkivalon kirpputorille tai lahjoittaa SPR:n konttiin. Niin, ja sitten päästäänkin ostamaan taas uusia.
Anteeksi vain, sanoo järki: kierrätys on krääsän osalta yhtä paljon silmänlumetta kuin omantunnon lepyttelyä.
***
Kohtuuden ohella muut antiikin päähyveet olivat viisaus, oikeudenmukaisuus ja urhoollisuus. Kaikki neljä hyvettä kuulostavat myös melko kristillisiltä. Sisältyyhän niihin sellaisia arvoja kuin oikeamielisyys, tasapuolisuus, toisen ihmisen kunnioittaminen ja elämänviisauden arvostaminen.
Kristityn näkövinkkelistä hyvettä uhkaa aina synti, tuo ihmismieltä vaaniva pahis. Suorastaan kuolemansynneiksi on julistettu muutamat paheet. Kohtuus esimerkiksi katoaa, kun ahneus, juoppous, ylensyönti ja himot saavat ihmispolon valtoihinsa. Nykykielellä puhumme näistä asioista toki sisäsiistimmin. Meillä on ostos- ja peliriippuvuutta, päihdeongelmaa ja syömishäiriöitä.
Psykologian kielelle käännettynä entisajan synnit tuntuvat helpommin kesytettäviltä. Apua ongelmiin voi saada vaikkapa terapiassa tai ottamalla itseään niskasta kiinni. Parannuksenteko tarkoittaa laihdutuskuuria tai katkolla käymistä.
Milloin kultainen keskitie vaihtuu kohtuuttomuudeksi? Siihen ei olekaan kovin yksinkertaista vastata. Esimerkiksi ahneus on niin kiero synti, että se voidaan nähdä suorastaan hyveenä. Kuka moittisi ahkeroivaa ihmistä? Menestysteologian yksi kulmakivi taitaa olla, että Jumalan siunaus näkyy maallisen mammonan runsautena. Aika harvoin perusluterilainen pappikaan intoutuu saarnaamaan ahneutta vastaan oikein tosissaan.
***
Kohtuullisuuden näkökulmia on tutkinut tuoreessa kirjassaan kasvatustieteiden professori ja filosofi Juha T. Hakala. Kohtuuden kirja. Näkökulmia ääriyhteiskuntaan -teoksessa hän ei kirjoita vain kohtuuttomasta syömisestä. Kohtuuttomuutta löytyy muistakin äärimmäisyyksiä hipovista ihmisen touhuista.
Seikkailunhalu saa meidät kiipeämään esimerkiksi jyrkkiä vuorenrinteitä henkemme kaupalla. Vain nössökuntoilijat juoksevat pelkän maratonin. Tosi juoksija kipittää ainakin 50 kilometriä yhteen menoon. Entä luonnonvarat? Luonnon riistämisellä ole mitään rajoja, kun ihminen ottaa yhteisestä pallosta tehot irti.
Hakalan mukaan tavoittelemme äärimmäisyyksiä taloudessa (rajattoman kasvun ideologia), työelämässä ja liikunnassa (äärisuoritukset). Äärimmäiset poliittiset näkemyksetkin (rasismi) ovat nousussa. Syömiseen liittyy mässäilyn lisäksi muitakin ääri-ilmiöitä: sairaalloista kilojen tai terveellisyyden vahtaamista.
Hakalan mukaan ääritoiminnan läheinen kumppani on kiire. Mistä kiire kaikkiaan syntyy, hän kummeksuu. Onhan jokaisella kuitenkin vuorokaudessa ja vuodessa yhtä monta tuntia ja minuuttia käytettävissään. Kiire syntyy ”pyrkimyksestä ahtaa tiettyyn aikayksikköön, vaikkapa päivään, vielä vähän lisää hyödyllisiä toimintoja; työorientoituneita liikkeitä, pilateskurotuksia tai esikouluikäisten sellotunteja”, toteaa Hakala.
***
Kiire on kuin maailmanlopun edellä, tapasi vanha kansa todeta silloin, kun joku oikein hötkyili.
Nykykatsannon mukaan kiireinen ihminen luo itsestään tärkeän vaikutelman. Tärkeäksi haluava ihminen pyrkii osoittamaan kiireensä muillekin. Minua tarvitaan täällä ja tuolla, sanoo hän ja vilkuilee älypuhelintaan.
Kiirehtijä ehtii hankkia myös isoja kokemuksia. Vanhoina hyvinä aikoina piti olla melkoinen fakiiri, jotta sai nimensä valtakunnalliseen lehteen tai Guinnessin ennätyskirjan sivuille. Kiitos Facebookin, nyt yhä useampi saa aikaansaannoksensa esiin. Minä itse olen oman elämäni toimittaja.
Jos kiireinen kokemushaalija en ole minä itse, niin jokaisella on ainakin kaveri, joka tuntuu pyyhältävän jatkuvasti matkoilla ja syövän tämän tästä hienoissa ravintoloissa. Köyhä ja vaatimaton pieneläjä ei liiemmin esittele elämäänsä. Kun ei oikein ole mitään, mitä esitellä. Some-etikettiin ei kuulu kertoa, että käväisin sossussa tai täytin juuri työttömyysrahahakemuksen.
Hyvinvointikuilu on revennyt, ja some ruokkii sitä. Tyytymättömyyttä ja kateuttahan tästä kaikesta syntyy. Ennen olimme kateellisia rikkaille tuttaville. Klassinen esimerkki naapurin kallis auto. Somen aikakausi on synnyttänyt uuden kateuslajin, kokemuskateuden. Aikuiset ihmisetkin kuvittelevat, että muilla on kivempi elämä kuin itsellä, koska se somessa siltä näyttää.
Ei riitä tavallinen elo ja olo. Pitää olla menoa ja meininkiä, ettei tarvitse kiikkustuolissa katua elämätöntä elämää. Nuoruudessamme kesäfestareilla kävivät nuoret. Nyt festareilla ravaavat viisikymppiset entiset nuoret. Tietysti tapaus jaetaan välittömästi somessa.
Itsessäni huomasin kokemuskateuden viime kesänä, kun ei ollut mahdollisuutta matkustella. Tunsin epämääräisiä viiltoja mielessäni, kun kaverit laittoivat sivuilleen kuvia siitä, missä olivat käyneet ja mitä tehneet. Ja totta niin totta: kateuskin on perinteisellä syntilistalla mukana.
***
Jatkan Juha T. Hakalan kirjan lukemista. Hän nostaa esille myös aikamme maailmankuvien äärimmäisen ja kohtuuttoman sekamelskan. Tapana on puhua arvotyhjiöstä, mutta enemmän taitaa olla kyse ”monilukuisten, epämääräisten ja ristiriitaisten arvojen torista.” Oppien ja ismien vihannesosastolta voi jokainen kerätä koppaansa tilanteeseen sopivalla tavalla henkisyyden hedelmiä. Tuloksena ihmiset vaeltavat ilman ideologista kotia ja samalla rutiinit katoavat.
Tiedämmehän tämän: ei häitä, ei ristiäisiä eikä pian hautajaisiakaan.
Kovin usein olen omassa lähipiirissänikin kuullut, että lapset saavat sitten itse päättää aikuisina, mihin haluavat uskoa. Entä siihen asti?
Mikä olisi jouluna kohtuullista? Ei ainakaan Juice Leskisen
Sika-biisin tunnelma. (Pakko sanoa, Sika on yksi lempijoululauluistani.) Kohtuutta olisi, että kaikilla olisi määräosansa kinkkua ja pottulooraa, lämpöä ja rakkautta.
Minä jätän osterikastikkeen ostamatta. Taidan tyytyä perusmättöön, kuten nuoriso sanoo. Ehkä pöydässämme on myös Päijänteen muikkua. Kannattakaamme kohtuutta ja lähiruokaa.
Kirjoittaja on yhteiskunnan tarkkailija ja freelancer-kirjoittaja Keski-Suomesta.
Kuvitus: Päivi Karjalainen