Aurinko polttaa selkää kuin silitysrauta, kun kävelen poikki Vihreän linjan. Maailman viimeinen kahtia jaettu pääkaupunki, Kyproksen Nikosia läähättää heinäkuun alun helteessä.
Vanha rajanylityspaikka Ledra Gate legendaarisine YK-miesten asuttamine Ledra Palace -hotelleineen on autio ja hiljainen. Passipoliisit nuokkuvat tarkastuskopeissaan ja saaren poliittisista jännitteistä muistuttaa ainoastaan jakaranda-puun varjoon pysäköity valkoinen UN-tunnuksilla varustettu maastoauto.
Olen matkalla kirjailija Lawrence Durrellin 1950-luvulla kirjoittaman Katkerat sitruunat -teoksen kuuluisaksi tekemään Bellapaisin kylään Kyrenian vuoristoon.
Kirjan kuvaamaan aikaan Bellapais oli vielä Kyproksen turkkilaisten ja kreikkalaisten asuttama sekakylä, jossa jamalit ja kostakset istuivat yhdessä keskusaukiolla kasvavan Joutilaisuuden puun alla ja kohottivat Commandaria-viinilasillisiaan toistensa terveydeksi.
Vastakkain asettelua oli kuitenkin jo ilmassa. Turkin sulttaanikunnalta vuonna 1878 Isolle Britannialle siirtyneen Kyproksen turkkilaisvähemmistön asema ja elinolot alkoivat heiketä brittihallinnon aikana kreikkalaisväen taas kasvattaessa itseensä lisää kansallispuhkua. Liki neljäsataa vuotta samoilla laitumilla vuohiaan ja lampaitaan paimentaneitten naapurusten välille syntyi eripuraa ja keskinäinen epäluottamus lisääntyi.
Kyproksen itsenäistyminen vuonna 1960 saarta lähes sata vuotta hallinneesta siirtomaaisännästä ei kaikkien osapuolien hyvistä aikeista huolimatta lopettanut väestöryhmien eriarvoistumista.
Tuoreen valtion ensimmäiseksi presidentiksi noussut ortodoksikirkon päämies arkkipiispa Makarios III tunnettiin Kyproksen kreikkalaistamismielisen Énosis-liikkeen kannattajana.
Kun kreikkalaisuusaktivistit ryhtyivät ajamaan agendansa mukaisia muutoksia etnisen tasapuolisuuden takaavaan perustuslakiin, turkkilaisvähemmistö alkoi tuntea olonsa todella tukalaksi.
Ristiriidat yltyivät sisällissodaksi vuonna 1963 ja lyhyen kärhämän jälkeen solmittiin aselepo, jota valvomaan saapuivat YK:n kansainväliset rauhanturvaajat.
Heitä tarvitaan saarella yhä. Turkin kreikkalaistamisuhan vastavetona heinäkuussa 1974 suorittama maihinnousu Kyreniaan, ja siitä alkanut saaren pohjoisosan miehitys jatkuu edelleen. Se on myös tuonut tilanteeseen kosolti lisädraamaa.
Kyproksella toimivissa UNFICYP-joukoissa ovat palvelleet myös lukuisat suomalaiset sinibaretit. Mandaatin alettua vuonna 1964 paikalle lähetetty ensimmäinen, noin tuhannen miehen pataljoona oli maamme siihen asti mittavin rauhaturvahanke. Viimeisten suomalaisten tarkkailijoitten pakattua sotilaskassinsa ja lähdettyä kotiin kesäkuussa 2005 härmäläisfaittereista jäi jäljelle positiivinen muisto.
Se juontui ennen muuta tasapuolisista ja hyvistä suhteista paikallisiin asukkaisiin. Niille annettiin arvoa Kyproksella, missä kansa on joutunut kokemaan ylikävelyä milloin kenenkin valloittajan taholta.
***
Ylitettyäni rajan on iltapäivä ja arvaan, että Pohjois-Kyproksen brittiläinen kolonia Bellapaissa valmistautuu parhaillaan nauttimaan kello viiden teetä.
Vanhastaan tiedän heidän noudattavan lempikylässään perienglantilaisia tapojaan, joihin teehetken lisäksi kuuluu myös ahkera puutarhanhoito. Bellapaisin pihat ja parvekkeet suorastaan ryöppyävät bouganvilleja, ruusuja ja pelargonioita. Nikosian tomun keskellä ajatus niistä tuntuu niin virkistävältä, että pyrin ensimmäisen näkemäni siihen suuntaan puksuttavan liikennevälineen kyytiin.
Aikaa sitten parhaat päivänsä ohittanut pikkubussi kuvastaa hyvin vuonna 2004 EU:n jäseneksi hyväksytyn eteläisen Kyproksen tasavallan ja vuonna 1983 perustetun, toistaiseksi vain Turkin tunnustaman Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan välistä taloudellista epäsuhtaa.
Autovanhus on aivan toista maata kuin se kiiltäväkylkinen viileäksi ilmastoitu ShutleBus, jolla kiidin Larnakan lentokentältä Nikosiaan. Turkin puolen kotteron tuuletuksesta huolehtii haitarina edestakaisin paiskova rikkinäinen ovi.
Mutta kuljettaja pysähtyy jarrut kirskuen keskelle risteystä ottaakseen mukaan kaukana pysäkistä huitovan turistin ja kanssamatkustajat tekevät ystävällisesti hymyillen tilaa myös kapsäkille.
Perillä Girnen eli Kyrenian satamakaupungissa paikalliset tipautetaan kukin omalle kotiovelleen ja minut taksitolpalle, mistä saa pirssin Bellapaisiin. Buyrun – olkaa hyvä!
***
Vuosia Kyproksella viettänyt Lawrence Durrell kuvaa kirjassaan turkkilaista ystäväänsä asianajaja Sabria: ”Hän oli ilmeisesti saanut synnyinlahjana tuon ihmeellisen muhamettilaisen ominaisuuden, jota sanotaan kayfiksi – rauhassa ja hiljaisuudessa syntyvä mietiskely. Se ei ole meditaatiota tai haaveilua, jotka edellyttävät tietoista henkistä rentoutumista, vaan jotain syvempää, tahdon pohjatonta lepoa, joka ei kysy itseltään: ”Olenko onnellinen vai onneton?”
Miehet istuvat korkealla Kyrenian linnan varustuksilla ja juhlivat Durrelin onnistuneita talokauppoja Bellapaisissa. ”Kypros on pieni ja me olemme kaikki ystäviä vaikka olemmekin kovin erilaisia. Tämä on Kypros, rakas ystävä”, Sabri puolestaan hehkuttaa kotisaarensa henkeä.
Asuessani 1980-luvulla Etelä-Nikosiassa eräs tuttavani kuvasi kuitenkin vähemmän suvaitsevaisesti kreikkalaisten ja turkkilaisten yhteiseloa kysyen, miltä minusta tuntuisi, jos maalaisin taulun johon joku toinen tekisi kehykset ja sitten saisimme molemmat yhtä lailla signeerata taideteoksen omaksemme.
Ilmeisesti Durrelin arvostama kayfiks oli juuri se piirre, joka turkkilaisissa ärsytti kreikkalaistuttavaani. Olemassaolon rauha, lipuminen sisälle kohtaloon, jos Jumala suo – niin kuin arabit sanovat – saattaa vaikuttaa passiivisuudelta sellaisesta, jonka ihanteina ovat toimeliaisuus ja käsin kosketeltavat aikaansaannokset.
Kyproslaisten veljeys ei ulottunut saman kakun jakamiseen asti ja nyt, poliittisen tilanteen eristämän saaren pohjoisosan syrjäytyessä vaurastuvaa etelää taloudellisesti huomattavasti vähäosaisemmaksi, ja kyproslaisten muuttuessa aina vain enemmän kahden kerroksen väeksi, yhteenkuuluvuuden tunne tuskin vahvistuu.
***
Itäisen Välimeren alueella ihmisten väliset suhteet ovat kaikki kaikessa. Tapakulttuuri on vieraanvaraisuuden, kohteliaisuuden ja kursailun kudelma, jonka monimutkaisuutta lisää ylpeys ja kasvojen menettämisen pelko.
Levantissa loukkauksia ja koettuja vääryyksiä ei paineta villaisella ennen kuin potut on maksettu pottuina – tai edes jotain sinne päin.
Asuessani aikoinaan Jerusalemissa luulin, että vanhojen katkeruuksien hautominen ja koston kierrättäminen sukupolvelta toiselle on nimenomaan Lähi-idän kulttuurinen – tai peräti uskonnollinen – ominaispiirre.
Nikosiassa sain kuitenkin hämmästyksekseni nähdä, kuinka kristityn eteläpuolen koululaisia kuljetettiin Pohjois-Kyproksen kansallispäivänä bussilasteittain rajalle osoittamaan mieltä ja heiluttamaan banderolleja.
Kaunojen huomasin kytevän pinnan alla myös kuluneena kesänä vieraillessani jälleen Kyproksella. Viimeisimmät saaren yhdistymiseen tähtäävät rauhanneuvottelut olivat juuri päättyneet Genevessä tuloksettomina ja sopu karannut hamaan tulevaisuuteen – tai ehkä iäksi, niin kuin bellapaisilainen kyläkauppias Ozan surullisena arveli.
Vanha mies kertoi sisällissotaa seuranneiden levottomien vuosien terroriteoista, läheisten kuolemista ja pakenemisista yön selkään pelkissä yöpaidoissa. Hän pelkäsi, että turkkilaisväki joutuisi uudelleen alakynteen, jos Turkin armeija poistuisi saarelta, niin kuin kreikkalaisosapuoli oli neuvotteluissa esittänyt.
Rajan toisella puolella kreikkalaisella taksinkuljettajalla oli hänelläkin kauhutarinoita kerrottavanaan. Hän ei luottanut lainkaan Turkkiin eikä Turkin aikeisiin, vaan koki miehityksen ja 35 000 turkkilaissotilaan läsnäolon saarella suurena uhkana sekä loukkauksena Kyproksen suvereniteetille.
***
Bellapaisissa, ihanan goottilaisen Abbey de la Paixin eli Rauhan luostarin muurien katveessa juhlitaan ystävieni häitä. Ravintolan terassin alapuolella levittyvällä Kyrenian rantatasangolla syttyvät illan valot ja tummuvan meren takana häivähtää hetkeksi näkyviin kuin kangastuksena Turkin vuoristo. Matkaa sinne on vain reilut seitsemänkymmentä kilometriä.
Kyproksen kohtalona on aina ollut sijaita kauppa- ja valloitusreittien solmukohdassa. Kuka ikinä itäisen Välimeren seudulla on tahtonut vaikutusvaltaa, haalinut omaisuutta tai kalisuttanut aseita, on pyrkinyt hallitsemaan myös Kyprosta.
Eikä saaren strateginen merkitys ole vieläkään kadonnut. Siitä kuohuva Lähi-itä ja maailmanpolitiikan loiskeet pitävät huolen.
Huikaisevan maiseman äärellä, iloisessa monikansallisessa seurassa hyvää viiniä ja meze-herkkuja maistellen tekee kuitenkin mieli ajatella, että efendi Ozen ja kìrios Demostenos ovat molemmat väärässä ja rauha voi kaikesta huolimatta palata Kyprokselle.
Jospa Luoja antaisi Katkerien sitruunoiden kelpo Sabrin olla oikeassa ja ihmisten keskinäisen kunnioituksen voittaa epäluottamuksen ja kaunan niin, että jo 8000-luvulla ennen ajanlaskumme alkua asuttuna ollut saari saisi nousta esimerkiksi siitä lähimmäisenrakkaudesta, joka pohjimmiltaan yhdistää islamia ja kristinuskoa.
Kirjoittaja on kuvataiteilija ja kirjailija, joka on asunut Kyproksella 1980-luvulla.
Kuvitus: Päivi Karjalainen