Joka ikinen päivä mietin tästä papin työstä, että pitäisi varmaan lopettaa, sanoo eräs Ruotsin tunnetuimmista papeista toimistonsa ovella vinosti hymyillen. Kirkkoherra Olle Carlsson ei ole kyllästynyt työhönsä, mutta hän miettii, olisiko seurakunnalle parempi ilman johtajaansa. Hänellä kun on niin paljon valtaa.
Olemme Tukholman Södermalmilla hänen seurakuntansa ja elämäntyönsä tulosten vilkkaassa keskipisteessä. Kiertelemme Katarinan seurakunnan toimitalossa Högbergsgatanilla. Vaikka on arkiaamu, talo on täynnä elämää, ääntä ja askelia.
Alakerrassa kahvila Foajé on jo täynnä vapaaehtoisia, jotka valmistautuvat tulevaan lounasruuhkaan. Seinillä on mainosjulisteita tulevista tapahtumista ja säännöllisistä kokoontumisista: joogaa, elokuvia, kierrätystä, teatteria, kuoroja, sielunhoitoryhmiä ja parantavaa rukousta.
Carlssonin johtamaa yhteisöllistä seurakuntaa voi pitää toteutuneena unelmana kaupunkiseurakunnasta: vahva diakoninen ja sosiaalinen ote, paljon vapaaehtoisia ja mikä erikoisinta: kaksikirkkoisen seurakunnan jumalanpalveluksissa käy satoja ihmisiä viikoittain, enemmän kuin missään Ruotsin kirkossa.
Carlsson rakastaa työtään.
– En voisi pyytää enempää. Työ ottaa kaiken, mutta antaa kaiken, hän sanoo.
Kun lounasaika alkaa, alakerta täyttyy ihmisistä. Ruutupaidassaan kuljeskeleva Carlsson näyttää tuntevan jokaisen. Hänen korvaansa supatetaan kuulumisia: huumevieroituksen onnistumisesta, lapsen voinnista, työprojekteista. ”Katarina forever!” huutaa terveisensä kansainvälinen miesjoukko kuullessaan toimittajan olevan paikalla.
Avasimme ovet ja muutimme kirkon tiloja kaikille hengellisyydestä kiinnostuneille ihmisille, kuten taiteilijoille ja joogaajille.
Carlsson valittiin kirkkoherraksi vuonna 2009 myrskyn, valitusten ja riitojen saattelemana. Kaikki eivät pitäneet ajatuksesta entisestä alkoholistista, helluntailaistaustaisesta karismaattisesta uudistajasta seurakunnan johdossa. Hänen seurakuntaihanteensa on hajautetun vallan malli, jossa ihmiset päättäisivät ja tekisivät enemmän itse.
– Avasimme ovet ja muutimme kirkon tiloja kaikille hengellisyydestä kiinnostuneille ihmisille, kuten taiteilijoille ja joogaajille. Sen seurauksena saimme paljon tukea ihmisiltä, jotka eivät yleensä käy kirkossa.
– Ehkä puolet seurakunnasta myös vastusti minua, minkä ymmärrän hyvin. Mutta tunsin vastustajani. Olisi vaikeampaa aloittaa suosiosta ja vaarallista johtaa selvästä menestysasemasta käsin, Carlsson pohtii.
Carlsson on kirkollinen julkkis, kirjailija, radiopersoona ja tunnettu myös julkaistusta elämäntarinastaan, jossa kuljetaan hengellisten liikkeiden ja alkoholismin kautta pohjalle.
– Olen valtavan kiitollinen menneisyyteni ongelmista. Ilman niitä en olisi tässä nyt. Papin työssä on käytettävä omaa elämäänsä työvälineenä ja pyrittävä aitouteen. En ajattele olevani auktoriteetti, vaan näen itseni altavastaajana.
– Päivittäinen elämäni on olla ihmisiä varten, jotka tarvitsevat sitä eniten. Esimerkiksi vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Julkisuuteen tottuu, sitä voi käyttää myös yhteisön kukoistamisen hyödyksi.
Olen valtavan kiitollinen menneisyyteni ongelmista. Ilman niitä en olisi tässä nyt.
Katarinan seurakunnan yksi keskeinen työmuoto nykyisin on kahdentoista askeleen itsehoitoryhmät, jotka perustuvat Carlssonin luomaan hengellisen kasvun ohjelmaan.
– Kutsumme askelia elämänaskeliksi. Seurakunnassa toimii kaiken aikaa kymmenestä viiteentoista ryhmää. Niille on kysyntää, koska ihmisillä on suuri tarve ilmaista itseään luottamuksellisessa ilmapiirissä.
Kaikki lähti hänen omasta ongelmastaan. 1990-luvun puolivälissä Carlsson oli ollut 16 vuotta pappina ja alkoholisoitunut. Hän oli menettänyt perheensä, maineensa ja ystävänsä. Työ oli vaakalaudalla.
Carlssonin juominen oli alkanut teini-ikäisen kapinasta perhettä kohtaan. Myöhemmin alkoholi oli tehokas lääke kaksikymppisen estoihin ja itsetunto-ongelmiin ja sai hänet myös kirjoittamaan vapautuneesti. Hän on kuvannut alkoholisuhdettaan rakkaustarinaksi, joka päättyi epätoivoon ja lähelle kuolemaa.
Hän sai avun AA-kokouksista ja kutsuu nykyisin itseään toipuvaksi alkoholistiksi. Se tarkoittaa ihmistä, jolle riippuvuus on pysyvä tila, mutta alkoholista kieltäytyminen pitää ongelman kurissa.
– AA ei ole tehokkaampi menetelmä kuin mikään muukaan. Ainoa ero on siinä, että ne jotka käyvät kokouksissa, pysyvät selvin päin, Carlsson sanoo.
– Papin alkoholismia on vaikeaa hoitaa. Papit ovat tottuneet auttamaan muita, eivät olemaan autettavia, hän puhuu kokemuksestaan.
AA ei ole tehokkaampi menetelmä kuin mikään muukaan. Ainoa ero on siinä, että ne jotka käyvät kokouksissa, pysyvät selvin päin.
Tultuaan hoidosta hän perusti seurakuntaansa tukiryhmän, joka auttaisi häntä pysymään erossa viinasta. Idea tuli AA-kokouksista.
– Minulla oli avaimet toiseen kirkkoon. Perustin sinne rukouspiirin ja itsehoitoryhmän, jonka säännöt olivat selvät ja yksinkertaiset. Jokainen sai puhua vuorollaan, keskeyttämättä, vastaväitteittä ja luottamuksellisesti. Mukana oli alusta saakka hyvin erilaisia ihmisiä yhteiskunnallisesti ja poliittisesti.
Ryhmien ympärille alkoi syntyä kokonainen jumalanpalvelusyhteisö.
– Sain idean perustaa ryhmän yhteyteen sunnuntai-iltaisin jumalanpalveluksen, johon alkoi tulla väkeä. Ryhmissä ei ollut johtajaa. Joku avasi ovet, toinen keitti kahvin, kolmas luki Raamattua, neljäs loppurukouksen. Sama ajatus vietiin messuun ja sitä on nyt jatkettu 20 vuotta.
– Liturgiasta ja musiikista vastaavat aina eri ihmiset. Ettei olisi joku, joka pitää messua jollekin toiselle, vaan että tekisimme sen yhdessä, Carlsson kuvaa.
Kirkkoa estää elämästä ennen kaikkea liika raha ja liika koulutettu työvoima.
Toipumisen askeleet tiivistyivät Carlssonin suomeksikin käännetyksi kirjaksi 12 steg för hopplösa, jota ryhmissä käytetään materiaalina.
12 askeleen ryhmät eivät liity erityisesti alkoholismiin, vaan ne on tarkoitettu Carlssonin sanoin kaikille normaaliongelmaisille. Ensimmäinen askel on myöntää oma voimattomuus.
– Askeleet ovat vain työkaluja tarkastella rehellisesti omaa elämäänsä. Ohjelma on maallinen versio kääntymyksestä.
– Muutos alkaa aina siitä, että myöntää voimattomuutensa ja sen, ettei pysty siihen yksin. Askeleet voivat merkitä muutosta kenelle tahansa. Meillä kaikilla on ongelmamme ja addiktiomme. Koko yhteiskuntammekin perustuu kulutusriippuvuuteen, Carlsson sanoo.
Ihmisiä ei kiinnosta oppimme, he etsivät apua selviytymiseen, elämänmuutosta ja parantumista.
Kirkkoherraa harmittaa sitkeä käsitys, että kirkko olisi hyviä ihmisiä varten. Hänestä kirkolla on eniten annettavaa niille, joilla on heikkouksia, ylitsepääsemättömiä murheita, syyllisyyttä ja vaikeuksia.
– Synti on vaikea sana käyttää nykyisin. Toiset tarkoittavat sillä moraalista heikkoutta, toisille se on laajempi asia. Synti on kaikkea sitä, mikä estää meitä elämästä täyttä elämää. Mitä kaikkea on minun ja elämäni välissä.
– Parantuminen alkaa siitä, että myönnämme voimattomuutemme yhdessä. Seurakuntaa lähestytään usein silloin, kun on tapahtunut jotakin suurta.
– Kahvilassa istuu eronneita, sairastuneita, huolestuneita, tyhjyyttä kokevia. Ihmiset kohtaavat voimattomuutensa. Ja täällä on oltava silloin joku kuuntelemassa siten, että he voivat laskea puolustusmekanisminsa.
Meillä kaikilla on ongelmamme ja addiktiomme. Koko yhteiskuntammekin perustuu kulutusriippuvuuteen.
Carlsson on kirjoittanut nykyisen vaimonsa Fotiní Carlssonin kanssa kahdentoista askeleen ohjelman myös kirkolle.
– Se on toipumisohjelma kirkoille, joissa ei käy kukaan. Mikä kirkkoa estää elämästä, on ennen kaikkea liika raha ja liika koulutettu työvoima, Carlsson sanoo.
Jos kirkko on tyhjä, vika ei ole niissä, jotka eivät tule, vaan syytä on etsittävä kirkosta. Mutta miksi tukholmalaiset ovat Södermalmilla innostuneet käymään Katarinan kirkossa ja Allhelgonakyrkanissa jumalanpalveluksissa? Carlsson uskoo avoimen ja jäsentensä näköisen yhteisön houkuttelevan myös messuun.
Carlssonin mielestä seurakunnan salaisuus on siinä, että jumalanpalvelus on kaiken keskus, mutta sen ympärillä on vahvaa sosiaalityötä ja kaikkea mitä ihmiset haluavat tehdä: kulttuuria ja taidetta.
– Minulta kysytään joskus, onko tämä homokirkko, maahanmuuttajakirkko tai taiteilijakirkko. Kysymys on kuitenkin päinvastoin siitä, että voisimme tulla lepäämään kirkossa riippumatta siitä, keitä olemme.
– Kun oma elämäni oli täysin pilalla, ainoa vaihtoehto oli luopua valheista. Voimme kirkossakin puhua teoreettisesti uskosta, mutta olla täysin vieraantuneita elämästä.
– Ihmisiä ei kiinnosta oppimme, he etsivät apua selviytymiseen, elämänmuutosta ja parantumista. Kirkko epäonnistuu usein kommunikoimaan uskon, jossa viime kädessä on kysymys luottamuksesta.
Kirkon muutosaskeleet ovat samoja kuin ihmistenkin: voimattomuus, luottamus, antautuminen, itsetutkiskelu, tunnustaminen, lepo, epätäydellisyys, läsnäolo. Kirjassaan kirkolle Carlsson sanoo, että Jeesuksen seuraajien on luovuttava hierarkkisen ja patriarkaalisen ajattelun rippeistä, jotka ovat roomalaista perua. Kristillinen usko ei hänestä ole luonteeltaan näkemysrakennelma, vaan kertomus Jumalan ehdottomasta rakkaudesta.
Olle Carlsson on kirkon vieraana Helsingin kirjamessuilla 29.10. ja alustaa Agricolan kirkossa Tuomasyhteisön vieraana 30.10. klo 15 sekä saarnaa illan Tuomasmessussa.
Kuva: Erja Lempinen