Ensi vuonna Tampereen seurakuntien varhaiskasvatuksessa työskentelevälle Markku Huikkolalle, 63, tulee täyteen 30 vuotta seurakunnan lastenohjaajana. Ennakkoluuloihin hän ei ole sukupuolensa vuoksi törmännyt. Yksinhuoltajaäidit ovat kiittäneet miehenmallista ja veistotaidosta on ollut iso ilo. Syöpää sairastaessaan hän kehitti uudenlaisen tuomaanristin. Marjastusta rakastava mies on poiminut mustikkaa myös koululaisten välipalatarpeiksi.
”Joskus vanhemmat luulevat suntioksi”
Huikkola kouluttautui 1980-luvun alkupuolella kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Parin työvuoden jälkeen oli vuorossa vuoden kestänyt koti-isän pesti kahden pienen lapsen kanssa. Perheellisenä Huikkola halusi säännöllisen työrytmin, joten vuonna 1996 hän siirtyi varhaiskasvatuksen puolelle.
– Alussa opettelin ohjaamaan pienten lasten toimintaa, mutta nuorisonohjaajan tehtävät limittyivät hyvin eka-tokaluokkalaisten iltapäiväkerhoihin. Työnkuvani laajeni myöhemmin tehtäviin avoimissa päiväkerhoissa aikuisten ja heidän lastensa parissa. Vuosien varrella olen ollut mukana myös perheiden ja varhaisnuorten leireillä.
– En ole päässyt kyllästymään. Olisin varmasti vaihtanut alaa, jos en olisi viihtynyt lapsityössä, Huikkola sanoo.
Ennakkoluuloihin hän ei ole törmännyt ja vain harvat seurakunnan työntekijät ovat yllättyneet hänen ammattinsa kuultuaan. Joskus lasten vanhemmat ovat aluksi luulleet häntä suntioksi tai vahtimestariksi.
– Ilman muuta suosittelen lapsityötä miehille! Meitä tarvitaan naisenemmistöisellä alalla. Monilta yksinhuoltajaäideiltä on tullut hyvää palautetta, koska isä puuttuu heiltä kotoa.
Lastenohjaajat ansaitsevat arvostuksen!
Ammattinsa arvostuksesta kirkossa Huikkolalla on vankka mielipide: Joka torjuu lastenohjaajan, torjuu Jeesuksen sanat “Sallikaa lasten tulla”.
– Muut työntekijät eivät saisi sanoa lastenohjaajan tehtävää seurakunnassa vähemmän tärkeäksi. Kuka muu osaa tuoda paremmin evankeliumin lapsille kuin koulutettu varhaiskasvattaja? Saattelemme laajamittaisesti uutta sukupolvea uskonasioiden äärelle ja rohkaisemme lapsia elämään niitä todeksi. Otamme iloisina lapset vastaan kerhoihin ja kerromme heille ilosanomaa.
Kahdenlaisia kyyneleitä
Vuosi sitten Lasten Katedraalin elojuhlan hartaudessa Huikkola keskusteli lasten kanssa taulusta, jossa tyttö itkee. Lapset kertoivat, mitä he näkivät kuvassa.
– Pyyhkäisin taulua nenäliinalla ikään kuin poistaakseni kyyneleet. ”Niitä on suolaisia ja makeita!” tokaisi etupenkissä istuva tyttö. Totesin siihen, että Taivaan Isä on luonut ihmeellisesti ihmisen, kun kyyneleitäkin on kahdenlaisia. Valmistelen hartaudet, mutta niistä tuleekin meidän yhteisiä juttuja, joissa on Joku Suurempi takana.
– Tuosta tilaisuudesta ja tytön kommentista jäi hyvä mieli. Siitä tuli viime syksyn lyhyeksi jääneen työjaksoni kohokohta, jota muistelin jäätyäni sairaslomalle imusolmukesyövän vuoksi. Nyt olen taas terveen kirjoissa, Huikkola hymyilee.
”Evankeliumi on vastaus muutoshaasteisiin”
Evankeliumin perussanoma on Markku Huikkolan mielestä kirkon vastaus muuttuvien aikojen haasteisiin. Evankeliumi löytää aina keinot, onhan se ihmisiä koskettava Jumalan elementti. Kaiken uskonnollisen termistön ja ajattelun kieltävistä virtauksista huolimatta on vielä nykyäänkin mahdollista viedä sanomaa päiväkoteihin ja kouluihin.
– Kirkon lapsityö on muuttunut ja kehittynyt työvuosinani. Työtavat ja niiden muunnelmat sekä tekniikat vaihtuvat, mutta kohtaan aina lapset tässä ja nyt. Lapset ovat lapsia sukupolvesta toiseen. Samoin samana säilyy Jeesuksen aikuisille antama tehtävä heihin liittyen.
Huikkolalle on tärkeää kohdata jokainen lapsi siten, että tämä kokee saavansa vastakaikua ja tulevansa kuulluksi ja hyväksytyksi omana persoonanaan.
– Toivon lasten kokevan, että ohjaajana välitän heistä sellaisina kuin he ovat. Erilaiset mielipiteet eivät ole este toisen kunnioitukselle.
– Vanhemmille haluan olla rinnallakulkija lapsen asioissa. Varhaiskasvattajana voin olla yhden perheen kanssa tiiviisti tekemisissä moniakin vuosia, kertoo Huikkola.
Veistämällä syntyy Mooseksen sauva ja tuohesta saa papyruskääröjä
Koululaiset parveilevat miesohjaajan ympärillä Koivistonkylän seurakuntatalon pihan metsikössä, kun Huikkola veistelee lapsille esineitä. Ulko-oveen nojaa itse tehty Mooseksen sauva, jossa on käärmeen pää.
Vapaa-aikanaan Huikkola on veistänyt puisia leluja sekä onnittelukortteja kaarnakehyksillä. Uusi innovaatio on sairaslomalla kehitelty malli tuomaanrististä, joka vaatii monta viiltoa, joista jokainen voi mennä pieleen.
– Vuosien varrella olen veistänyt kerhoissa vaikka mitä lapsille ja rekvisiitaksi. Koivun tuohesta saan papyruskääröjä, joihin kirjoitan raamatunlauseita ja päihin veistän kepit. Kaarnasta teen sekä veneitä että ristejä.
Huikkola esittelee seurakuntatalolle lahjoittamansa kaarnaristin, jonka työnimenä oli “Elävinä kivinä ristin juurella, toinen toisensa kuormaa kantaen”.
– Tein tämän noin 20 vuotta sitten. Ihme, että se on pysynyt ehjänä näin kauan.
Osa-aikaeläkkeellä ei taakoitu liikaa
Kangasalla asuvan lapsityön konkarin perheeseen kuuluu vaimo Paula sekä kaksin kappalein poikia, miniöitä ja lapsenlapsia.
Suunnistus oli Markku Huikkolalle tärkeä harrastus jo nuoruudessa. Hän on juossut Jukolan viestin kymmeniä kertoja vuodesta 1969 lähtien. Vuoden 2019 Kangasalan kilpailun reitti kulkee kotinurkilla, paikallisen suunnistusseuran jäsen tietää.
– Harrastan myös omakotitalon nurmikon hoitoa ja metsämarjojen keruuta. Tänä vuonna noukin mustikoita yli 50 litraa, joista osan toin Koivistonkylään. Työkaverit tekevät niistä välipalaa koululaisille.
Osa-aikaeläkeläisen viikossa on kolme päivää työtä ja neljä vapaata, mikä tuntuu elämäntilanteeseen oikein hyvin sopivalta rytmiltä. Huikkolan suunnitelma eläkkeelle jäämisestä on toistaiseksi avoin.
Mies pohtii, että kaikkia kokemuksia, vaikeita tilanteita ja sairauksia ei aina ymmärrä, mutta niiden kanssa voi elää ja mennä eteenpäin.
– Emme voi hallita elämäämme, mutta johdatusta voimme aina pyytää.
Kuva: Merja Salonen.