Käsikirjoittaja ja ohjaaja Selma Vilhunen on tarttunut elokuvassaan Neljä pientä aikuista ajankohtaiseen ja kiinnostavaan aiheeseen, ”eettiseen monisuhteisuuteen”. Monisuhteisuudella tarkoitetaan sellaista romanttisen suhteen mallia, jossa kumppaneita voi olla useampia kuin yksi. Eettinen taas viittaa siihen, ettei suhteita pidetä muilta kumppaneilta salassa.
Kirkollisesti elokuva on kiinnostava paitsi parisuhteisiin liittyvän etiikan näkökulmasta, myös siksi että yksi elokuvan päähenkilöistä on ammatiltaan pappi.
Päähenkilöt Julia (Alma Pöysti) ja Matias (Eero Milonoff) ovat keski-ikäinen pariskunta, jolla on rakkautta, kaunis koti ja lapsi sekä hyvin etenevät urat. Julia on kansanedustaja ja suunnittelee pyrkivänsä puolueen puheenjohtajaksi. Matias taas on pappisperheen vesa, joka on juuri valittu kirkkoherraksi kuvitteelliseen Kettumäen seurakuntaan. Kuvauspaikkana sitä edustaa Helsingin Paavalin kirkko.
Idyllin rikkoo Matiaksen sivusuhde, josta Julia saa tietää mutkan kautta. Ensin petetty vaimo särkyy, mutta sitten kokoaa itsensä yllättävällä tavalla. Hän lukee oppaan polyamoriasta ja päättää ehdottaa Matiakselle ja tämän rakastajattarelle Ennille (Oona Airola) suhteen jatkamista, nyt avoimesti. Pian Julia löytää itsekin toisen kumppanin Miskan (Pietu Wikström).
Perinteiset normit tai sovinnaisuussäännöt eivät päähenkilöitä paljon paina. Sen sijaan moni inhimillinen tunne, kuten mustasukkaisuus ja kateus, alkavat painaa.
PAPIN JA kansanedustajan tehtävät luovat elokuvassa peilin, jota vasten tarkastella ympäristön odotuksia. Valinnat ovat osuvia, sillä on vaikea kuvitella ammatteja, joissa odotettaisiin säädyllisempää käytöstä kuin niissä. Erityisesti kirkon työntekijöiltä on totuttu odottamaan korkeaa parisuhdemoraalia – ollaanhan kirkossa usein oltu hanakoita neuvomaan muita siinä, miten parisuhdeasiat tulisi järjestää.
Ammatit sitovat Matiaksen ja Juulian myös vanhoihin instituutioihin ja sitä kautta perinteisiin. Perinteisiä arvoja elokuvassa edustavat lisäksi Matiaksen iäkkäät vanhemmat. Onhan tässä muillakin ollut suhteita, mutta ei ennen tullut mieleenkään väittää, että se olisi oikein, opastaa Matiaksen äiti (Kaija Pakarinen) miniäänsä.
Matiaksen sielunpaimen on väistyvä kirkkoherra (Pertti Sveholm). Hän muistuttaa seuraajaansa paitsi tuomiokapitulin valvonnasta myös siitä, että perinteet ja avioliitto on tehty suojelemaan impulssiensa perässä juoksevia ihmisiä kaaokselta. Teillä nuorilla on kyllä kauniita ajatuksia rakkaudesta, hän sanoo, mutta elämä ei ole runo.
ELOKUVA ON luokiteltu draamaksi ja hetkittäin se onkin puhdasta tragediaa, mutta mukana on myös hienovaraista huumoria. Siinä olennaista on rytmi, ja Selma Vilhusella sen taju on millisekunnin tarkka. Muutamat hyvin ajoitetut koomiset hetket tuovat kaivattua kevennystä vaikeiden tunteiden käsittelyyn.
Näyttelijät ovat valtakunnan ykköskastia. Kuolleet lehdet -elokuvasta Golden Globe -ehdokkaaksi valittu Alma Pöysti on jo ehtinyt pokata tästä roolistaan palkinnon kaksilla kansainvälisillä elokuvajuhlilla.
Elokuvan päähenkilöitä Vilhunen kuvaa lämpimästi. Hahmoista on vaikea olla pitämättä, vaikka he toisinaan toimivatkin ikävästi. Pääasiassa he kuitenkin käyttäytyvät toisiaan kohtaan usein niin sivistyneesti ja empaattisesti, että vaikutelma on jopa hieman epäuskottava. Onhan draaman lähtöpisteenä tarinassa kuitenkin uskottomuus.
Suhteessa eettiseen monisuhteisuuteen jää katsojan päätettäväksi se, mihin uskoa: onko elämä runo vai sittenkin jotain paljon raadollisempaa.