Eksegetiikkaa ja tulkintaa Raamatun äärellä – ”Paavali ei ollut tasa-arvon vaan tasa-armon mies”

Viime viikolla Helsingissä pidetyssä ekumeenisen teologian päivän seminaarissa Raamattu kirkon kirjana – eksegetiikka ja ekumenia kuultiin joukko asiaa eri näkökulmista lähestyneitä esitelmiä.

Seminaarin lähtöesityksen piti Itä-Suomen yliopiston eksegetiikan professori Lauri Thurén, joka puhui aiheesta Piispojen 12 teesiä Raamatusta ja raamattuteologia tänään.

Asian taustana olivat Suomen evankelis-luterilaisten piispojen vuonna 1972 antamat raamattuteesit.

– Kirkkolain ja -järjestyksen mukaan Raamattu on Jumalan pyhää sanaa, jonka mukaan ”kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava”. Onko se todellisuudessa kirkolle suuri teltta, jonka maasta irronneet liepeet lepattavat kaikkien kulkijoiden ja tuulien mennä ja tulla? Vai olisiko totuudenmukaisempaa puhua kiusallisesta kivestä kengässä? Sitä ei onnistu karistamaan pois, mutta ilman kenkiäkään ei uskalla kulkea, Thuren aloitti puheenvuoronsa.

Thurén näki kaksi aluetta, joissa kirkollinen usko ja elämä ajautuvat helposti ongelmiin Raamatun kanssa.

– Raamatun tieteellinen tutkimus haastaa perinteisiä uskonnäkemyksiä. Jännitteitä herättää myös tarve sopeuttaa kristinusko tämän ajan arvoihin ja toimintamuotoihin. Kätevimmin jännitteet laukeaisivat viilaamalla kirkkolain ja -järjestyksen avauspykäliä, toteamalla Raamattu epäkurantiksi kokoelmaksi, mutta tähän ei kirkossa yleisesti olla valmiita. Ongelmien kanssa ei ole yksinkertaista elää.

Pitäisi sovittaa reformaation ja kirkkolain ”raamattunäkemys” nykyihmiselle mielekkääseen ajatteluun ja arvoihin. Onnistuisiko tämä erityisen raamattuteologian avulla? Löytyisikö älyllisesti rehellinen ja hengellisesti uskottava malli, jonka mukaan Raamattu yhtaikaa olisi Jumalan arvovaltaista sanaa ja joustaisi riittävästi tämän päivän vaatimuksiin?

12 teesiä olivat piispa Nikolaisen vastaus Heikki Räisäselle

Esityksensä jatkossa Thurén arvioi piispojen teesien olleen varsinkin eksegeettitaustaisen Helsingin piispan Aimo T. Nikolaisen vastaus nuoren eksegeetin, dosentti Heikki Räisäsen julkisuudessa nostamiin raamattukohuihin. Räisänen oli kritisoinut etenkin tuolloin muodissa ollutta pelastushistoriallista raamattunäkemystä.

– Tämän ajattelun mukaan Raamatussa olennaisinta ovat Jumalan suuret pelastavat teot Israelin historiassa. Dosentti kysyi, mitä historiallisesti todennettavia tekoja tällöin tarkoitetaan. Ellei niitä löydy, on Raamattu loogisesti vain uskonnollien kirja muiden joukossa. Eikö tämän pitäisi viedä pohja kirkon säädöskokoelmien raamattupykäliltä? Tähän provosoivaan ajatusketjuun piispat reagoivat.

Piispojen 12 teesiä Raamatusta vuodelta 1972 pyrkivät Thurénin mukaan vastaamaan etenkin ensimmäiseen, teologisempaan ongelma-alueeseen. Voiko kirkko yhä perustaa uskonsa Raamattuun, kun tieteellinen tutkimus on kyseenalaistanut useat vielä reformaation aikaan luotettavina pidetyt asiat Raamatussa?

Thurénin mukaan tapahtumista syntyy vaikutelma, että piispat ja heidän haastajansa puhuvat osin toistensa ohi. Molemmat osapuolet vastustavat paitsi fundamentalismia myös pelastushistoriallista mallia.

– Kumpikaan ei halua lukea Raamattua kokoelmana historiallisesti todennettavina ”Jumalan väkeviä pelastustekoja”. Vaikka pelastushistoriallisella mallilla oli ja on yhä kannatusta nk. herätyskristillisissä piireissä, itse näkemys ei ole järin luterilainen eikä historiallisesti vakuuttava.

Pikemmin kyseessä on Thurénin mielestä fundamentalismin tapaan olkiukko, helppo vastustaja, joka auttaa kirkastamaan omaa kilpeä. Räätälöityjen vastustajien kanssa puuhailu ja muiden asiaton leimaaminen ovat muutoinkin hänen mukaansa turhentaneet kansallista keskustelua Raamatusta.

Raamatun ja kirkon opin tai käytänteiden välinen jännite nousee esiin jatkuvasti

Thurén kysyi myös retorisesti, miksi piispojen vuosikymmenien ikäistä puheenvuoroa kannattaa enää tutkia.

– Siksi, että uudempia ei oikein ole. Piispat eivät ole tuottaneet uutta periaatepaperia. Eksegetiikkakin on vaihtanut raidetta: uudet metodit ja yliopistojen strategiat suuntaavat tutkimuskysymyksemme usein perinteisen historian ja dogmatiikan ulkopuolelle. Akateeminen jännite eksegetiikan ja systematiikan välillä on vähäistä, ellei olematonta, ainakin pääosassa maamme teologisia koulutusyksiköitä.

Itse ongelma ei Thurénin mukaan ole kuitenkaan kadonnut. Raamatun ja kirkon opin tai käytänteiden välinen jännite nousee tiedotusvälineissä esiin tavan takaa.

– Voiko Raamattua kunnioittaa pitämällä se hyllyssä, niin että arvot ja teologia haetaan oikeasti muualta? Yksilötasolla tällainen hybridimalli on inhimillistä, mutta miksi käyttää lyhyt elämänsä asioihin, joihin ei oikeastaan usko? Kirkolle etääntyminen omasta perusideologiasta ei ole ongelmatonta sekään.

Piispojen peruslinjausta kannattaa silti Thurénin mukaan yhä tutkia.

– He pitivät sekä Raamattua että Kristusta kokonaan inhimillisinä heikkouksineen, mutta samalla kokonaan jumalallisina. Näkökulmia ei piispojen mukaan tule sekoittaa keskenään. Taustalla on tieteenfilosofinen periaate, joka pitäisi oppia eksegetiikan – tai minkä tahansa alan – alkeiskurssilla. Kukin tieteenala tutkii vain asioita, joihin omat metodit purevat. Muuhun ei oteta kantaa: vaa’alla ei mitata pituutta eikä patologi ota virkansa puolesta kantaa sosiologiaan.

Thurén totesi huumorin pilke silmäkulmassaan edelliseen viitaten, että Suomessa Esko Valtaojalla on itsemyönnetty oikeus ottaa tähtitieteen emeritusprofessorin pätevyydellä kantaa kaikkeen mikä liikkuu – ja kaikkihan liikkuu.

– Hieman samaan tapaan kuin (luterilaistaustainen teologi) Wolfhart Pannenberg, Valtaoja pystyy yhdistämään uskon ja tieteen. Eksegeettinä en kuitenkaan yllä noiden ajattelijoiden sfääreihin. Millä metodeilla minä voisin todentaa tai kumota väitteen koskien jotakin Jumalan tekemää ihmettä, olipa se vetten päällä kävelyä tai kuolleista herättämistä? Millä tieteellisellä päättelyllä tai kokeella voisin osoittaa oikeaksi tai vääräksi ajatuksen Raamatusta Jumalan sanana? Thurén kyseli.

Raamattukysymys ei ratkea helppojen vastauksia toistelemalla

Thurén käsitteli esityksessään laajalti myös sitä, mikä voisi olla uskon ja tieteen kultainen keskitie, taipuuko Raamattu nykyaikaan ja kykeneekö kirkko asiassa vuoropuheluun.

Hän ampui esityksessään alas raamattukysymyksessä usein toistettuja iskulauseita.

– Kysymys ei ratkea vetoamalla takavuosien iskulauseisiin ”kaikki on vain tulkintaa”, sillä nykyisen kirjallisuudentutkimuksen mukaan lukijalla on luontainen kyky aistia tekstistä kirjoittajan sanomaa ja ajattelua, eivätkä meille vieraissakaan kulttuureissa syntyneet tekstit tee tästä poikkeusta.

– Kysymys ei väisty sanomalla, ettei Raamattu oikeasti ota kantaa tai ole kiinnostunut opista – Paavali oli aitona fariseuksena perin oppikeskeinen ja kirosi toisinajattelijat. Hänen seuraajansa harjoittivat sananmukaisesti ”oppihygieniaa” (1. Tim. 1:10; 2. Tim. 4:3).

– Kysymys ei helpotu toteamalla, että koska Mooseksen lain kivityspykäliäkään ei enää noudateta, niin miksi niin miksi muitakaan Raamatun käskyjä. Sillä Uuden testamentin mukaan Laki ei koske kristittyjä (Room. 10:4). Jeesuksen ja apostolien ohjeita sen sijaan ei todeta aikansa eläneiksi.

– Kysymys ei ratkea viittaamalla Raamatun moniäänisyyteen. Kyllä esimerkiksi Uuden testamentin pitkälti Paavalin ympärille muodostunut uskontulkinta ja etiikka ovat yllättävän yhtenäisiä – asiaa ei pidä sekoittaa koko tuon ajan varhaisjuutalaisuuden tai -kristillisyyden monimuotoisuuteen.

Raamatusta ei Thurénin mukaan selviä lukemalla sitä ylipessimistisesti pimeän ajattelun tyyssijanakaan, josta ei tarvitse välittää.

– Yhtä huono malli on tehdä ylioptimistisesti esimerkiksi Paavalista modernin tasa-arvoajattelun kannattaja, paremmin hänen suuhunsa olisi sopinut tasa-armo.

”Olisiko rehellistä nostaa Raamattu pysyvästi hyllylle?”

Thurén kyseli myös, miten tilanteessa voidaan nykyaikana edetä. Vaihtoehtoja eivät hänen mielestään ole joskus mainitut joko tieteeseen nojaava, tai beckiläis-fundamentalistisen raamattunäkemys.

– Ymmärtääkseni molemmat mallit ovat maassamme marginaalisia. Kuka niitä oikeasti kannattaa? Beckiläisiksi luonnehditut Juhani Forsberg, Simo Kiviranta tai Tuomo Mannermaa tuskin mielsivät itseään moisen linjan edustajiksi. Vastaavasti nykyisten suomalaisten yliopistoeksegeettien tieteelliset julkaisut eivät tietääkseni sekoita uskoa ja tiedettä niin, että syntyisi jokin hengellinen raamattunäkemys. Emme me liioin liputa liberaaliteologian, pelastushistorian, bultmannilaisuuden tai muunkaan hermeneuttisen aatteen puolesta.

Thurén totesi, että eksegeetit eivät silti ole kirkkoa unohtaneet. Moni on julkaissut eksegetiikkaa popularisoivia tietokirjoja kuten saarnatekstien selityksiä, omien tutkimusten kansanpainoksia ja raamatunlukuoppaita.

Vielä siis mennään vanhoilla (1972) teeseillä, jotka Thurénin mukaan ovatkin nykykeskusteluun nähden poikkeuksellisen suorasukaisia.

– Vieläkin ne haastavat kirkkoa ja eksegetiikkaa ajattelemaan ja keskustelemaan. Piispat esittävät kaksi tärkeää periaatetta, joilla on yhä painoarvoa.

1) Piispojen sitoutuminen kirkkolain- ja järjestyksen raamattupykäliin eli Raamatun näkeminen kirkon uskon ja toiminnan kannalta ohjeellisena antaa selkeän lähtökohdan monenlaiseen kirkolliseen keskusteluun.

– Voiko tämän periaatteen kanssa elää käytännössä? Thuren kyseli.

– Vanhat piispat olisivat tuskin hyväksyneet Raamatun muuttamista pelkäksi symboliksi tai sen tarkoitushakuista uudelleentulkintaa, mutta onko nykypiispoilla vaihtoehtoa? Olisiko rehellistä nostaa Raamattu pysyvästi hyllylle? Vai pitäisikö sen antaa oikeasti vaikuttaa enemmän kirkon arkeen? Jos, niin miten?

2) Teesien toinen myönteinen ja samalla haastava linjaus sekä kirkon että yliopiston näkökulmasta on ajatus Raamatusta kokonaan inhimillisenä ja jumalallisena kokoelmana. Tämä ratkaisu antaa molemmille tilaa elää ja hengittää.

Nykyaika huutaa uutta periaatekannanottoa Raamatun merkityksestä ja tulkinnasta

Thuren arvioi myös, että lisäksi esimerkiksi piispojen tapa arvostaa Vanhaa testamenttia, kyky nähdä eroista huolimatta yhtenäisyyttä Uudessa testamentissa, halu korostaa Raamatun tekstien kirjallista luonnetta ovat yhä tervetulleita, vaikka yksityiskohdista voidaan keskustella.

– On hienoa, jos Raamatun tekstejä pyritään lukemaan tarkoituksessa, johon ne on kirjoitettu, tai jossa niitä on luettu kokoelman syntyaikaan. Kirkon kannalta teesien ytimessä lienee myös Jeesuksen pelastustyön painotus.

Miten eteenpäin?

– Nykypolven eksegeeteistä ei ehkä ole provosoimaan piispoja liikkeelle vanhaan malliin. Mutta eivätkö ajankohtaiset kysymykset huuda uutta periaatekannanottoa Raamatun merkityksestä ja tulkinnasta? Sellaisesta voisi olla hyötyä, kun kirkko joutuu jatkossakin reagoimaan eteen tuleviin haasteisiin, Lauri Thurén päätti esityksensä.

Outi Lehtipuu: Raamattu on elämän kirja

Thurénin esitystä kommentoivat puheenvuoroissaan lyhyesti dosentti Outi Lehtipuu ja kenttäpiispa, teologian tohtori Pekka Särkiö.

Lehtipuu tiivisti kommenttipuheenvuoronsa kolmeen teesiin: Raamattu on kaikkien kirja, Raamattu on historiallinen kirja ja Raamattu on elämän kirja.

– Raamattu on toki kirkon kirja, mutta ei vain kirkon. Sitä voidaan lukea muutenkin kuin kirkon näkökulmasta. Tutkimus ei ole apologeettista ja jokainen lukee Raamattua omasta näkökulmastaan. Esimerkiksi me Pohjolan luterilaiset emme voi mennä toiselle puolelle maailmaa kertomaan, kuinka Raamattua pitäisi lukea.

Raamattua on Lehtipuun mukaan luettu kaksi vuosituhatta, eri konteksteissa.

– Raamatun sana ei ole abstraktia, vaan se vaikuttaa suoraan elämään. Me emme myöskään voi hypätä Jeesukseen tai Paavaliin, vaan olemme osa historiallista jatkumoa. Vain me voimme tulkita Raamattua nyt.

Ylipäätään Raamattu on Lehtipuun mukaan rosoinen ja jännitteinen kirja. Mutta onko siitä ”kivestä kengässä” ylipäätään päästävä eroon?

Kristillistä uskoa ei Lehtipuun mukaan pidä yrittää sopeuttaa tämän ajan arvoihin, vaan kristillinen usko on tässä meidän ajassamme.

– Raamattu on elämän kirja ja se haastaa meidät mukaan tähän elämään, Outi Lehtipuu päätti.

Pekka Särkiö: Martti Luther palasi Raamatun avioliittokäsitykseen

Kenttäpiispa Pekka Särkiö lähti kommentissaan liikkeelle Martti Lutherin aloittaman reformaation raamattuperinnöstä.

– On tuskin sattumaa, että reformaattori Martti Luther luennoi Vanhaa testamenttia ja käänsi Raamattua.

Ilman hyvää raamatun tuntemusta Luther ei Särkiön mukaan olisi kyennyt katsomaan aikansa uskonnollista ajattelua kriittisin silmin. Raamattu johti häntä uudistamaan uskoa lähemmäksi Paavalin ajattelua.

– Näistä lähtökohdista syntyi parisataa vuotta myöhemmin kriittinen raamatuntutkimus. Siten reformaatio ja kriittinen raamatuntutkimus ovat saman aatehistoriallisen vaiheen perillisiä.

Luther etsi Raamatusta ja kirkkoisiltä uskon alkuperäistä sanomaa, joka oli päässyt hautautumaan inhimillisten korostusten ja tietämättömyyden alle.

– Kun Luther munkkina poikkesi kirkon selibaattiopetuksesta ja avioitui nunnan kanssa, oli kyse paluusta Raamatun mukaiseen käsitykseen avioliitosta. Tänä päivänä Luther nostetaan esikuvaksi, kun halutaan luopua kirkon avioliitto-opetuksesta. Vetoaminen Lutheriin ei kuitenkaan osu kohdalleen, koska tarkoitus ei ole palata Raamatun avioliittokäsitykseen, vaan poiketa siitä, Särkiö pohdiskeli.

”Eivätkö monet samanaikaiset totuudet ole ongelma?”

Särkiö viittasi myös siihen, että Thurénin mukaan takavuosien piispallisen kannanoton jälkeen ei ole tehty vastaavia kirkon kannanottoja Raamatusta – ja samalla kiistat eksegeettien ja systemaatikkojen välillä ovat vaimentuneet.

– Onko syynä ajattelu, jonka mukaan jokaisella voi olla oma totuutensa, eivätkö monet samanaikaiset totuudet ole ongelma? On siksi turhaa kiistellä yhdestä totuudesta. Tämän ajattelutavan seuraukset näkyvät kirkossa, kun pappien on yhä vaikeampaa suostua piispojen kaitsentaan tai kirkon oppiin. Opin tai käytäntöjen arvioinnin perusteena on se, mikä tuntuu hyvältä. Tätä kutsutaan myös omaksitunnoksi.

Särkiön mukaan pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi nousee tällöin pyhyys, mutta sille annetaan ympäristöstä ja eri aatteista ammennettuja erilaisia yksilöllisiä sisältöjä. Raamattu on käynyt vieraaksi.

– Tällä on ollut seurauksia: kirkon sisällä erot kasvavat ja peruskäsitteille, kuten synti, armo ja pelastus annetaan erilaisia merkityksiä. Jumalaa etsivät ihmiset eivät tyydy vastauksista, joita maallistunut kirkko antaa. Kaipaus jää vaille vastausta. Näin kirkko halutessaan olla yleisen mielipiteen kaltainen menettää perustansa kirkkona ja samalla vetovoimansa.

Särkiö totesi myös raamattuun vedottavan silloin, kun etsitään hyväksyntää ihmisen ratkaisuille. Mutta samalla torjutaan raamatun kehotus palata Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

– Kehotuksella parannukseen olisi suuri merkitys ylikulutuksen ja ympäristötuhojen maailmassa. Uskon siihen, että kirkon ollakseen kirkko on pidettävä kiinni Raamatun lukemisesta hengellisesti. Se on esimerkiksi Jumalan puhuttelun ja ihmisen vastausten etsimistä. Ne voivat toteutua myös tämän päivän elämässä, Pekka Särkiö sanoi.

Jutun alkuosa on uutisreferaatti Thurénin laajasta esitelmästä.

Piispojen 12 teesiä Raamatusta vuodelta 1972 löydät täältä.

Kuva: Matti Karppinen

Edellinen artikkeliTemppeliaukion kirkossa käynyt tänä vuonna ennätysmäärä vierailijoita
Seuraava artikkeliPaavi Franciscus tulee ensi syksynä Viroon – juhlistaa Baltian maiden satavuotisjuhlia

Ei näytettäviä viestejä