Yleinen pappeus on nykyisin osallisuutta

Ajassa eläminen on tärkeä ohje. Vanhanaikainen on vanhanaikaista ja aikansa elänyttä. Tämä pitää paikkansa myös kirkossa käytettävästä kielestä. Olisi osattava sanottaa asioita tälle päivälle. Kaytettyä kieltä ja puhetapaa tulisi päivittää ennenkuin parasta ennen päivämäärä umpeutuu. Kuitenkin on asioita jotka muuttuvat kun asiaa koskeva sana vahdetaan. Joka menee naimisiin nykyajan kanssa, on pian leski.

Luther kurmuutti aikanaan huolella katolista eli omaa kirkkoaan ja sen papppeja eli omia pappejaan muun muassa puhuessaan kaikkien kristittyjen tehtävistä. Onhan tässä välissä ollut myös pietismin isä Philip Jakob Spener hurskaine toiveineen siitä, että kristityt/uskovat ottaisivat yleisen pappeuden vakavasti. Viides herätysliike muistutti sekä Lutherista että Speneristä korostaessaan maallikkovastuuta ja kaikkien uskovien tehtävää henkilökohtaisessa todistamisessa. Yleis- ja keskivertokirkollisuudessa pietismillä on toivottoman huono kaiku. Se kun tahtoo käydä puoskaroimaan ja operoimaan ihmisten henkilökohtaisilla asioilla, joihin uskonto kuuluu.

Yleinen pappeus on muuttunut osallisuudeksi ja kutsumus vapaaehtoisuudeksi.

On löytynyt hienovaraisempi puhetapa siihen kun halutaan puhua seurakuntalaisten mahdollisuudesta olla mukana toiminnassa. Vapaaehtoisuus tuntuu monella tavalla sopivalta ja hyvältä. Siinä ei kysytä muita edellytyksiä kuin halua antaa aikaa hyvälle asialle. Lisäksi on löytynyt osallistumisen, osallisuuden ja osallistamisen käsitteet, joilla kutsutaan ihmisiä erillisyydestä osallisuuteen, yksinäisyydestä yhteisöllisyyteen ja ulkopuolisuudesta sisälle. Kirkkoon, seurakuntaan, varmasti uskoonkiin. Kuitenkin niin että henkilökohtaisista asioista ei puhuta.

Tänä päivänä on kuitenkin vielä sellaisia vanhanaikaisia kristittyjä, jotka odottavat suorempaa puhetta. He kyselevät yleisen pappeuden mandaattia, tehtäväkenttää, ja kokevat että heiltä on viety toimintatila kutsumuksensa toteuttamiselta. Heidän joukossaan alkaa olla myös luthermaista turhautumista ja valmiutta kurmuuttaa pappeja, jotka vetäytyvät tärkeämpien velvollisuuksiensa taakse silloin kun heitä tarvittaisiin rohkaisemaan seurakuntalaisia heidän aloitteissaan.

Mitä sanomme tällaisille kyselijöille ja tilanteen kriitikoille. Totta on että he katsovat siinä mielessä taakse päin, että tunnistavat Lutherin puheista ja pietismistäkin sellaista uskosta todistamisen yhteisvastuuta, josta joskus puhuttiin. He katsovat myös eteenpäin ainakin siinä että näkevät nykyisenkaltaisen työntekijäkeskeisen seurakuntatoiminnan olevan tulossa tiesä päähän. Oma asia on se onko sellainen näkeminen pessimismiä vai realismia. Tulevaan varautumista se ainakin on, ja sitä on peräänkuulutettu yleisemminkin.

Kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitea piirsi neljä vuotta sitten kirkon johtavien ihmisten eteen radiakaalin muutostarpeen, jossa hyvin keskeisessä osassa oli se tapa millä seurakunnissa tehdään työtä. Hallintokeskeisyydestäja pappisjohtoisuudesta olisi välttämättä päästävä kohti yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaislähtöistä toimintaa. Komitean tätä koskeneet aloitteet eivät ole edenneet.

Näen tilanteessa vaaran merkkejä. Kirkkoherroilla ja papistolla on käden täynnä ns. lakisääteistä työtä. Jopa siinä määrin että pappisviran perustehtäville tuntuu olevan yhä vähemmän aikaa. Evankeliumin sanan julistaminen ja opetus, sielunhoito ja seurakunnan hengellinen ohjaaminen jäävät helposti hallinnollisten velvollisuuksien ja yhteiskunnallisen vastuun ja osallistumisen jalkoihin. Tulevaisuuskomitean radikaali aloite kirkkoneuvostojen lakkauttamisesta olisi ollut osavastaus tähän vaikeuteen, mutta se ei saanut edes alkukannatusta, toisin kuin hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen, joka sekin kariutui muutosvastarintaan. Hallinto ensin ja ennen kaikkea.

Vaarallisempana näen pappisvastaisuuden lisääntymisen sellaisten aktiivisten seurakuntalaisten keskuudessa, jotka kaipaisivat papiltaan tukea ja aitoa mukana olemista perinteisesti yleiseen pappeuteen kuuluvissa seurakunnan tehtävissä. Jos he jäävät yksin kutsumuksessaan, ollaan lähellä sitä että paimen irtautuu laumastaan tai päinvastoin.

Pappisvirka voi hyvin

Yksi asia jota tulevaisuukomitean vision rakentajat eivät ehkä osanneet ottaa huomioon, on kirkkomme määrätietoinen, aktiivinen ja pitkään jatkunut ekumeeninen osallistuminen ja kehitys. Tässä kosketan arkaa aihetta. Ekumeeninen kanssakäyminen ja varsinkin ekumeeniset teologiset dialogit ovat kirkon kruununjalokiviä joita on paras mieluimmin vain kaukaa ihastella. Ja kaiken lisäksi katson olevani ekumenian puolella, en sitä vastaan.

Kuitenkin en voi olla näkemättä, mikä yhteys esimerkiksi sellaisilla saavutuksilla kuin Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta roomalaikatolisten kanssa ja Porvoon yhteinen julistus anglikaanien kanssa on oman kirkkoni virkateologiassa vallitsevaan tilaan. Kallistuminen – vaikkapa tarkemmin määrittelemättömänä – melko korkeakirkollisen pappisviran suuntaan vahvistaa pappisekeskeistä toimintakulttuuria, vaikka asiaa ei ehkä ole aivan helppo osoittaa. Nimenomaan virkakäistystä tulisi olla mahdollista ymmärtää myös sellaisesta lähtökohdasta, joka nojaisi enemmän omassa luterilaisessa perinteessä olevaan ajatukseen pappeudesta palveluvirkana. Muilta osin pidän mainittuja dialogisaavutuksia erinomaisena työnä. Liian voimakas sitoutuminen allekirjoitettuihin asiakirjoihin ja kunnioitettuihin vanhempiin kirkkoihin saattaa kuitenkin vetää eri suuntaan kuin mihin oman kirkkomme tulevaisuuden näkymät ja -strategiat kutsuvat.

Sanon tämän virkakäsitykseen liittyvän ekumenian vaikutuksen silläkin riskillä, että se ammutaan isolla kanuunalla alas ja todetaan että näillä kahdella ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä keskenään. En minäkään pidä asiaa keskeisenä vaikuttajana pappis- ja työntekijäkeskeisyyteen, mutta pidän sitä sellaisena piilovaikuttajana joka olisi hyvä tunnistaa ja puhua auki. Seurakuntalaisten parhaaksi.

17 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Kirkkoneuvostoista sen verran että tulevaisuuskomitean yksi aloite, hallinnon keventämiseksi, oli kirkkoneuvostojen lakkauttaminen. Seurakunnan hallinto voitaisiin hoitaa yksiportaisella mallilla, valtuustoilla, jotka kokoontuisivat tietenkin silloin useammin kuin kaksi tai kolme kerta vuodessa. Joku johtoryhmä tms. tietenkin tarvittaisiin, en muista enkä ala enää tutkimaan mitä siitä sanottiin, mutta tämä asia ei saanut edes kirkolliskukokouksen pysyvässä tulevaisuusvaliokunnassa niin paljoa kannatusta että asia olisi esitetty kirkolliskokoukselle eteenpäin viemiseksi. PAitsi että hallinto on raskasta se on monille myös niin rakasta että ei siitä haluta luopua – menee “hallintopaikkoja” ja katsotaan että se vähentää seurakuntalaisten osallistumista. Niinkuin vähentääkin hallintoon osallistumista mutta ei muuten.

    Julkisoikeudellinen asema ei mielestäni edellytä sitä että seurakunnan hallinto on samalla tavalla järjestetty kuin kunnissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Paavola
    Hannu Paavola

    Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.