Elämäni aikana olen kokenut usein yksinäisyyttä. Lapsena ja nuorempana se jäsentyi kaveruuskokemuksiin tai siis niiden puutteeseen, oli kipeää kokea jäävänsä yksin, leirin ulkopuolelle. Nykyään tuntuu kyllä siltä, että kokemuksessa oli mukana myös aimo annos nuoren miesoletetun epämääräistä kaipuuta johonkin ideaalitilaan.
Matkan varrella on usein tuntunut laajemminkin siltä, että olen jotenkin ulkopuolella isommasta porukasta. Tai olen kiinnostunut asioista, jotka ovat marginaalissa.
Nuorena fanaattisena uskovana olin koulussa luokkaleirin ulkopuolella ja siten altis kiusaamiselle. Myönnän kuitenkin auliisti, että olin useasti suljetussa maailmankuvassani aivan sietämätön besser-wisser ja sosiaalisilta taidoiltanikin kömpelö kuin mikä, suusta tuli sammakoita päivät pääksytysten. Siinä mielessä sain mitä ansaitsin, vaikka tekikin jumalattoman kipeää tulla äänestetyksi luokan typerimmäksi lukion toisella. Siinä sai kasata palasiaan jonkun aikaa.
Menin naimisiin varsin nuorena, kaksikymppisenä ja olin siten saman tien ulkona nuorisonohjaajakurssini eroottis-romanttisista virityksistä. Intissä olin loppuajan varusmiespastori ja sain asua Riihimäen viestirykmentissä yksinäni sotkun yläkerrassa. Yliopistolla olin viitisen vuotta kurssitovereitani vanhempi, naimisissa oleva ukkomies. Opiskelijariennot eivät siis oikein iskeneet. Mutta muutaman ystävän sain kuitenkin, joiden kanssa oli kiva keskustella kiinnostavista asioista ruokalassa tai kahvilassa. Aihepiirit nousivat luennoista tai tenttikirjoista, jotka askarruttivat meitä nuoria teologinalkuja. Ah, upeaa aikaa!
Entä nyt? Ammatiltani olen yläkoulun uskonnonopettaja. Työyhteisössäni koen ammatillista yksinäisyyttä nykymaailmassa jotenkin marginaaliseksi koetun oppiaineeni takia. Ei ole uskonnonopettajakollegaa, ei. Itse toki näen aineeni erinomaisen merkittävänä, mutta olen luonnollisesti hiukka jäävi asiassa. Mutta on hommassa tietysti puolensakin, saa huseerata itsenäisesti parhaan ymmärryksensä mukaan, opetussuunnitelman puitteissa.
Olen jo useamman vuoden lukenut tiedonhimossani yleistajuista tiedekirjallisuutta: Hyllystä ja useamman lukukerran jälkeen kohta myös päästä löytyvät kaikki Valtaojat, Enqvistit ja suomeksi käännetyt Feynmanit. Hararin historiateokset – erityisesti se ensimmäinen – olivat rautaa. Avaruustutkimus on lumoavaa (URSAn jäsenmäärä saisi moninkertaistua). Ja aivotutkimus kiinnostaa aina. Mutta kenen kanssa näistä pääsisi jutskaamaan? Uskon, että maailmalla on useampikin kaltaiseni, mutta ei nyt ihan tässä lähellä. Ja sitä paitsi suomalainen elämänmuoto on muutenkin pikkaisen autistista ja omahyväistä. Ainakin kun peiliin katson, niin tunnistan äsken sanotusta itseäni. Eilen Suomalaisessa kirjakaupassa näytti kirja ”Idiootit ympärilläni” olevan myydyimpien listalla. Meinasin ostaa. Ehkä myöhemmin sitten, sillä kirjan nimi kyllä jotenkin puhutteli minua (This is humor, jos joku mainitun kirjan nimen kaltainen sattuu nyt lukemaan tätä. Ja tuokin oli huumoria. Ehkä.).
Harrastan myös sarjakuvaa enkä tunne lähiseudulta ketään, jota moinen kiinnostaisi. Onneksi on netti, josta löytyy tarpeen iskiessä vertaisporukkaa ajatusten ja kokemusten vaihtoa varten. Sarjakuvissa minua kiinnostaa eurooppalainen, enempi aikuisille kohdistettu tuotanto, supersankarisellainen ei voisi vähempää kiinnostaa. Jotain sisäisestä sielunmaisemastani kertoo varmaan se, että luen säännöllisesti aina uudestaan esimerkiksi nuoruuteni Ruudut ja Non stopit ja aikuisiällä löytämäni Sandmanit, lesbosarjakuvataitelija Betchdelin ja homosarjakuvataiteilija Königin tuotannon (löytyy hyllystä). Ja jenkkihetero Crumbin omaelämäkerralliset sarjakuvat ovat suorastaan hypnoottisen hyviä (juu, naiskuva on ongelmallinen, mutta se ei ole nyt se pontti). Muu kyseisen herran tuotanto on kyllä ihan skeidaa, en jaksa sitä yhtään. Ja on niin paljon muuta hyvää, inhimillisesti puhuttelevaa sarjakuvaa, josta voisin lätistä aivan loputtomasti edes jonkun aiheeseen perehtyneen tyypin kanssa punkun ja pizzan äärellä. Miksi ihmeessä useammat eivät lue ja ylistä esimerkiksi Larcenetin neliosaista Pieniä voittoja -sarjakuvaa? Sitä, missä päähenkilön elämäntarinan kuvaus terapiassa käyvänä ammattivalokuvaajana on kasvukertomuksena aivan huikea ja puhutteleva. Ja paras suomalainen edelleen ilmestyvä sarjakuva on muuten Villimpi pohjola, ylivoimaisesti. Tämä siis kannanottona Valtaojan harhaoppiseen ja väärämieliseen mielipiteeseen, että paras olisi Kramppeja ja nyrjähdyksiä, joka ilmestyy Suomen kuvalehdessä ja joka on hyvä, muttei niin hyvä. Pitkässä juoksussa paras suomalainen sarjakuva on tietysti Mämmilä, ei puhettakaan muusta.
Lemmikeikseni olen löytänyt linnut. Minulla on lintuhuone, jossa on tällä hetkellä kolmea eri lajia ja toistakymmentä lintua tällä hetkellä. Kenenköhän kanssa voisi jakaa kokemuksia tästä Kouvolan seudulla? Ei kenenkään. Onneksi on siis se netti ja FB.
Mutta loppupeleissä en itse asiassa suuremmin valita. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmalta moninainen yksinäisyys toisaalta tuntuu. Luolamies sisälläni alkaa enenevässä nostaa päätään. On hyvä olla itsekseen (muttei välttämättä yksin), omine mainioine ajatuksineen. Televisiostakin yhä useampi sarja alkaa tuntua jotenkin infantiililta, en selvästi ole kohderyhmää teinierotiikkaa ja -seikkailua pullistelevissa jutuissa. Ja jotkut aikuisemmatkin narratiivit tuntuvat olevan hölmöjä. Jenkkitekstit / käsikirjoitukset rakennetaan kuulemma semmoisiksi, että kymmenvuotiaskin ne tajuaa. Uh. Ja tämä ei siis ole sinänsä kymmenvuotiailta pois. Päinvastoin, niin kuin edesmennyt korkeasti pyhä kriitikko Jukka Kajava sanoi, lastenkulttuuri on tärkein kulttuurin muoto. Ja sillä saralla on paljon hyvää, viime aikojen kirjasarjana parhaimpana ja nerokkaimpana tietysti H. Potterit. Mutta jos aikuisille tehdään aikuisten maailmasta juttuja, jotka ovat sanan kielteisessä merkityksessä lapsellisia, niin Uh.
Olenkohan yksin kaikkine näine kokemuksineni ja ajatuksineni?
(kuvassa kirjahyllyni kirjoja, ihan itse omiksi ostettuja. Ja mikä lukemisen nautinto, mmmm)
Kiitos tästä hienon hienosta elämän kerrasta.Olemma ainakin lähisukulaisia kiinnostuksen kohteiden suhteen. Joku vuosi sitten törmäsin Feynmaniin ja hänen kauttaan kvanttiteoriaan , maallikkona tietenkin ja todella hämmästyen siitä että jotkin siitä voi ymmärtää kun löytää jonkin hyvän oppaan. Hänestä löytyy haastatteluja YouTubilta.
Sarjakuvat ovat mitä tärkeintä kirjallisuutta .Kaikki Prinssi (Valiant) Rohkeat löytyy . Ranskalaisten tekemät sarjakuvakirjat luettu moneen kertaan.
Niin yksinäisyys on uskonnon ammattilaisten osa maailmassa. Vaikka olen aika sosiaalinen niin diakonin pohjakoulutus luo kummallisen vilkaisun puhetoverien silmissä vaikka nyt on muuta opiskelua tullut lisäksi.
Käyn intohimoisia bloggikeskusteluja ruotsalaisessa yhteydessä ja viileämpiä suomeksi. Niissä on hyvä tuulettää ei-loppuun ajateltuja sponttaaneja tuntemuksia ja ajatuksia.
On suuri onnettomuus jos ei ole onnistunut löytämään itselleen baassia, ihmisen muodostamaa referenssiryhmää jossa voi peilata sitä miten elämä kulkee. Samoin joku tukipiste omalle hengelliselle hartaudelle jos se vielä tuntuu tärkeältä vanhetessa.
Niin vanhempana yksinäisyys jopa pitkinä jaksoina ei ole taakka vaan tarpeellinen ylistimulanssin tuuletusmahdollisuus.
Kannattaa muuten katsella vanhempia filmejä sellaisia ennen 85-luka. Siellä tapahtui jotain ja filmit tulivat yleisöä ikävästi kosiviksi.
Kirjoista muuten. Kun viimeksi muutimme asuntoa niin aioin heittää ylimääräisiä ,sellaisia kirjoja josta tiesin että en enää lukisi, pois . Mutta vaimo pani vastaan ja sanoi että ne kuuluvat perheeseen. No, siellä ne kirjahyllyissä ottavat tilaa ja luovat kodin tunnetta.
Kiitos aatoksista 🙂 Kiva kuulla, että nämä rivit resonoivat sinussa. Harmi ettei asuta lähempänä, niin voitaisiin puhella kaikennäköisistä yhteisistä kiinnostuksen kohteista vaikkapa sen punkun ja pizzan äärellä.
Todellakin. Minä olen heikko sekä punkulle (nykyjään maksan hiukan enemmän jotta laatu on tarpeeksi hyvää) ja pitzalle. Sanovat että kiinalaista runoutta ei olisi ollut olemassa ilman riisiviiniä (viinaa). Länsimaissa punkku luo poesia.
Edellisessä muutossa en minäkään halunnut kirjoista luopua. Viime muutossa annoin mennä paljon niistä. Nyt on jo ikävä muutamia.
Muuten luovilla tyypeillä, niinku esim. me, on jotain elämässä pielessä, jos ei joudu välillä kokemaan yksinäisyyttä. Porukat kun ei aina pysy meidän ajatuksenjuoksun perässä. Väillä huomaan, että ideat, jota kehittelin poikasena on nyt toteutettu. Ideoita riittää, mutta pitkäjännitteisyyttä ei. Joten ideat jää muiden iloksi. Nyt jakelenkin niitä mieluummin muille. Ei se nyt kovin hauskaa ole kun tajuaa olleensa usein paljon aikaansa edellä. Nyt on onneksi pari kaveria joiden kanssa viikottain jaetaan kaikki ilot ja surut. Sellainen peili olisi hyvä olla joka ukolla.
Hienosti sanoitettu ja uskon sinua, ihan juuri noissa tulevaisuuden ennakoinneissakin. Ja mahtava juttu, että löytyy kaveripiiri, jossa ajatuksia ja kokemuksia voi vaihtaa. Itse olen ollut parikin kertaa sellaisessa porukassa Ystävyyden majatalossa ja niiden anti on ollut erittäin merkittävä oman itseni kehityksen kannalta. http://www.ystavyydenmajatalo.fi
Ja tunnistan itsenikin tuosta ideoinnin ja pitkäjänteisyyden välisestä ristiriidasta. Rakastan löysää löllöilyä ihan liikaa *sigh*
Pekka yllättää positiivisesti. Ehkä meikäläisiä on maailmassa enemmänkin jos vain jaksaisivat komunisoida täällä verkostossa.
Kukas sen kissanhännän nostaa jos ei kissa itse. Saan vuosittain yhden valkoisen kuoren, – (eli veroilmoitukseni) hakea postilaatikosta ja se tuo aina mieleeni tilanteen, jossa verohallinnon pojille kerroin yhdestä ideastani, joka liittyi juuri näihin kuoriin. En tiedä idean eteenpäinmenosta muuta, kuin sen, että se on näköjään toteutettu ja säästöä tulee sen ansiosta paljon. Ehkäpä valtiolle siitä on jo miljoonien hyöty kertyny. Sillä onhan siitä jo aikaa, kun oli tilaisuus idea kertoa oikeille henkilöille.
Oikeaan aikaan oikealle henkilölle kertominen on usein ratkaisevaa. Väärälle tyypille kertominen voi vesittää koko jutun. Väärään aikaan kerrottu idea tuottaa yhtä heikon tuloksen. Sain kerran idean siitä, miten saa kotilot pysymään pois kasvimaalta. Kävin tutkijoita tavoittamassa, mutta eivät olleet paikalla ja juttu jäi.
Sitten parin vuoden päästä kerroin ideasta ja sain innostusta viedä asiaa eteenpäin. Soitin niille tutkijoille ja kuulin jonkun jo keksineen saman ja sitä oltiin juuri testaamassa.
Kiitos virkistävästä ajatusten vaihdosta… Kovin on tutun oloista ja varsinkin nuorena tuo outona oleminen oli raskasta, nyt muutamat hyvät ystävät jakavat iloni ja murheeni. Vaimo ja lapset pitävät hyvän, eli ei valittamista. Jazz on intohimoni.