[Sauli Karhu] Kun olin nuori, opin, että seurakunnalla oli totuus. Totuuden kautta elämään tuli selvät elämäntavat ja säännöt. Sanottiin, että yksittäinen ihminen saattaa erehtyä, mutta seurakunta ei.

Maailma oli silloin vielä pieni; paikallisten seurakuntien (=rauhanyhdistysten) välisiä eroja ei oikein huomattu. Ja vaikka olisikin huomattu, ei ollut mitään tahoa, jossa asiasta olisi voinut keskustella. Päivämies-lehti oli ja on vieläkin yksisuuntainen media, jossa ei ole tilaa vuorovaikutteiselle keskustelulle. Seurakuntapäivät oli ja on paikallisia tilaisuuksia, joissa käsitellään asioita paikallisten käsitysten valossa.

Nykymaailmassa tilanne on yksittäisen uskovaisen kannalta haastavampi kuin ennen: vaikkei sitä virallisesti myönnetä, tiedetään, että eri paikkakuntien rauhanyhdistyksissä on selviä opillisia eroja. Se, mikä hyväksytään toisessa paikassa, aiheuttaa pahennusta toisaalla. Kun näistä keskustelee yksittäisten uskovaisten kanssa, kuulee ylimalkaisesti lauottuja lauseita Pyhästä Hengestä ja Seurakunnan Äänestä.

Muisto 20 vuoden takaa: Helsingin Rauhanyhdistyksen alueella oli jo 1990-luvulla aivan normaalia käydä kirkon kamarikuorossa. Minäkin kävin ystävieni kanssa. Sitten tuli porilainen puhuja vierailulle: saarnasi näin pitkälle viedyn musiikin harrastamisen synniksi. Sain sitten kuulla, että Turun ja Porin alueella oli (onko vieläkin?) erityisen tiukka suhtautuminen musiikin harrastamiseen ja mikä surullisinta- musiikin ammatimaiseen harjoittamiseen. Paikalliset uskovaiset pitivät (pitävät?) käsitystä aivan itsestäänselvänä ja varmastikin Raamattuun perustuvana (?). Lisäksi kuulin tutuilta porilaisilta, miten siellä oli seurakunnan edessä paheksuttu nimenomaan Leppävaaran kamarikuorolaisia. Oli hämmentävää kuunnella, miten oma (ja ystävieni) täysin viaton toiminta olikin jonkun mielestä noin syntistä touhua. Ohitimme kuitenkin asian, ja ajattelimme tuon ”inhimilliseksi erehdykseksi”.

Nykymaailmassa vastaavia asioita tulee esiin koko ajan, sillä tieto ei ole enää hallinnassa: se kulkee. Ihmiset joutuvat näkemään ja kokemaan hurjankin räikeitä ristiriitoja opissa, säännöissä ja niiden toteutuksessa.

Viime aikoina on muutama paikkakunta ollut erityisesti keskustelun kohteena, kun niissä on tapahtunut suoranaista ihmisten kiusaamista.  Tilannetta ei tarvitse tarkastella kovinkaan kauan, kun herää epäilys: seurakunnan käsitys onkin hyvin harvan, ellei jopa yhden yksittäisen ihmisen varassa. Lisäksi liikkeessä ei ole ollut tapana kyseenalaistaa arvovaltansa saaneita ihmisiä. Nykyään jotkut rohkeat ihmiset ovat herättäneet kysymyksiä siitä, mikä on kristinuskon mukaista toimintaa. Tämä on aiheuttanut hämmennystä, joka on puettu tuttuihin kaanaankielisiin sanoihin, kuten sairastamiseen ja pahentumiseen. Koska ihminen kaipaa luonnostaan pysyvyyttä, on suuri kiusaus kääntää oma hämmennys hämmentäjän syyttämiseksi. Pahimmissa tapauksissa tämä johtaa uhrin lyömiseen mitä rumimmilla tavoilla.

Tunnen monta tällaista seurakuntaa hämmentänyttä ihmisistä, jotka ovat joutuneet yhteisön tuomitsemiksi. On raskasta seurata, miten ihmistä poljetaan, kun pyritään pitämään rivejä suorina. Jeesus ei kyllä tällaista opettanut, eihän?

Eikö niin, että ihmisyyden aivan perusasioihin kuuluu, että jokainen ihminen vastaa itse omista tunteistaan? Jos hämmentyy jostain, pitäisi pystyä pohtimaan, mitkä ovat hämmennyksen todelliset perusteet, ennenkuin hyökätään hämmentäjää vastaan. Tämä on vanhoillislestadiolaisuudessa vanhastaan vieras ajatus, mutta nykyaika pakottaa liikkeen kohtaamaan tämänkin asian. Uhreja ehtii ikävä kyllä tulla vielä paljon ennenkuin tämä asia ymmärretään pohjia myöten.

- Sauli Karhu -

Kirjoittaja on lohjalainen insinööri. Kirjoitus julkaistu myös hänen omassa blogissaan