Kirkon jäsenmäärä on vakavassa luisussa. Hyvänä vuonna väkeä sulaa vain prosenttiyksikön verran mutta skandaalin sattuessa voi irrota isokin lohkare. Erilaisia laskelmia kirkosta eroamisen vauhdista on tehty mutta ainoa asia josta voimme olla varmoja on, että kirkon jäsenmäärä tulee kutistumaan reilusti, ehkä jonnekin 30-40 % välille. Samalla kirkko tulee menettämään ”virallisen uskonnon” asemansa ja kenties verotusoikeuden. Vastaan pyristeleminen ei kannata, sillä taustalla on valtavia mannerlaattojen liikahduksia, joihin kirkko ei voi omilla toimillaan juuri vaikuttaa. Kannattaa siis alkaa varautua siihen, miltä kirkko näyttää 20 vuoden kuluttua. Lähivuosien ratkaisut vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten elinvoimainen kirkko meillä silloin on.
Jos jatkamme nykyisellä tyylillä, niin kirkko romahtaa viimeistään verotusoikeuden mennessä. Tällä hetkellä kirkon sitoutuneiden jäsenten ryhmä on hyvin pieni, ja ne jotka tulisivat vapaaehtoisesti maksamaan kymmenyksiä kirkolle, lasketaan ehkä tuhansissa. Arvio perustuu kirkon aikuistyön ja messukävijöiden määrään – mittareihin, joilla kirkon kokoa kansanvälisesti arvioidaan. Mutta talouttakin suurempi ongelma on pienenevän kirkon hiipuva vaikuttavuus. Kirkon joutuessa vähentämään työntekijäkuntaansa murto-osaan nykyisestä, ei tilalle ole nykytrendien valossa tulossa juurikaan korvaavaa työvoimaa vapaaehtoisista. Siten kirkon työn vaikuttavuus laskee samassa suhteessa kuin työntekijöiden määrä. Kehityksen suurin häviäjä ei kuitenkaan ole kirkko vaan Suomen kansa. Maassamme ev.lut. kirkolla on edelleen käytännössä uskonnollinen monopoli, sillä kaikkien muiden kirkkojen jäsenmäärä yhteensäkin on vain pari prosenttia koko väestöstä. Jos ja kun ev.lut. kirkko romahtaa, niin kristinusko romahtaa. Evankeliumi vaipuu maassamme vain yhdeksi vähemmistöääneksi vakaumusten sekamelskassa ja yhä harvempi ihminen löytää elävän Jumalan.
Tiedän, että näkymä on monien lukijoiden mielestä epäuskottavan synkkä mutta se perustuu nykyisiin kehitystrendeihin. Näin käy, ellei mikään nykymenossa muutu. Mutta voi toki olla, että tulevaisuudessa tapahtuu jotain yllättävää, joka kääntää trendin, jos ei kasvu-uralle niin ainakin loivemmaksi. Sellainen voisi olla esimerkiksi suuri kansallinen katastrofi, joka laskisi elintasoamme merkittävästi. Tai sodan uhka. Niitä Jumala on ennenkin käyttänyt kansakuntien ohjaamiseksi takaisin luokseen. Mutta on olemassa toinenkin tie, sillä aina ei tarvitse mennä vaikeimman kautta. Se tie on kirkon sisäinen uudistuminen jumalanpalvelusyhteisöjen kautta.
Elävien Jumalanpalvelusyhteisöjen avulla kirkkoon voidaan rakentaa merkittävä sitoutuneiden jäsenten verkosto, joka kääntää kirkon tulevaisuuden valoisaksi. Ei niin, että kirkosta eroaminen ratkaisevasti hidastuisi, eikä niin, että kirkko saisi pidettyä verotusoikeutensa. Niitä kehityskulkuja emme voi pysäyttää. Mutta mikäli tulevina vuosina pystymme rakentamaan kirkon sisälle voimakkaan sitoutuneiden jäsenten verkoston yhteisöjen avulla, niin heidän resurssiensa kautta kirkko voi tulevaisuudessa olla kooltaan pienempi mutta muilla mittareilla jopa nykyistä vahvempi.
Jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä saamme taloudellisen tukirangan, joka vapaaehtoiskannatuksella maksaa jäljelle jäävien työntekijöiden palkat, (osan) rakennuksien ylläpidon ja toiminnan pyörittämisen – aivan niin kuin kaikkialla muualla maailmassa. He myös tekevät suuren osan kirkon työstä. Ei niin, että he korvaavat nykyisiä työntekijöitä ja pyörittävät samaa vanhaa kuviota vaan niin, että heidän luovuutensa, lahjojensa ja innostuksensa avulla kirkon toiminta terävöityy ja uudistuu. Silloin evankeliumi tulee julistetuksi ja lähimmäisen rakkaus toteutetuksi jopa paremmin kuin nykyisellä työntekijäarmeijalla. Lisäksi sitoutuneiden jäsenten verkosto vaikuttaa yhteiskuntaan merkittävämmin kuin nykyinen passiivinen massa. Heidän kautta kirkko ja kirkon sanoma on vahvasti läsnä työpaikoilla, harrastuspiireissä ja yhteiskunnan eri tasoilla.
Näen siis kirkon tulevaisuuden nykykehityksestä huolimatta valoisana. Itse asiassa nykyinen kriisi voi olla kirkolle lahja, jos vain osaamme kuunnella sen viestiä ja muuttaa toimintatapaamme kaukonäköisesti. Moni kirkon ylätasolla ajattelee, että kirkon pitää vähentää kokoavaa toimintaa ja panostaa enemmän nettiin ja matalan kynnyksen tilaisuuksiin, jotta ihmiset saadaan pysymään veronmaksajina. Ymmärrän idean ja olen osittain samaa mieltä. Mutta toisaalta strategia, joka yrittää roikkua jokaisen kirkosta eroavan lahkeessa aina kadulle asti, on säälittävä. Minusta meidän ei pidä niinkään murehtia niitä, jotka lähtevät vaan panostaa niihin, jotka vielä jäävät, ja haluaisivat tulla rakentamaan kirkkoa yhdessä kanssamme. Enkä nyt puhu mistään umpioituneesta sisäpiiristä, joka kaipaa pappia ja kanttoria joka kissanlistiäisiin vaan niistä tuhansista potentiaalisista ihmisistä, joiden kanssa voisimme rakentaa elävien messuyhteisöjen verkoston maahamme.
Vaikka nykytrendien valossa tulevaisuus näyttää synkältä niin uskon, että Jumalalla on ässä hihassa. Hän haluaa synnyttää kirkkoomme satojen, jopa tuhansien messuyhteisöjen verkoston ja näin luoda kirkollemme vahvan sisäisen tukirangan. Verkosto muodostuu sekä perinteisistä messuista, jotka ovat uudistuneet yhteisöiksi että aivan uusista ja uudenlaisista messuyhteisöistä. Näiden erilaisten yhteisöjen kautta Jumala haluaa täyttää maamme jokaisen seurakunnan keskinäistä rakkautta harjoittavilla kristityillä, jotka eivät elä ainoastaan itseään vaan Jumalan valtakuntaa varten. Se on täysin mahdollista mutta se työ on aloitettava nyt. Jumalanpalvelusyhteisön rakentaminen on hidasta. Se vie minimissäänkin vuosia ja usein yhteisö todella toimii vasta viiden vuoden kehitystyön jälkeen. Mutta jos lähdemme liikkeelle nyt ja määrätietoisesti viemme näkyä eteenpäin, niin kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo satoja yhteisöjä, ja siitä seuraavan kymmenen vuoden kuluttua niitä on jo tuhansia. Sen jälkeen kirkko ei ole työntekijävoimin ja verovaroin tekohengitetty laitos vaan maamme suurin vapaaehtoisorganisaatio ja elävien seurakuntayhteisöjen verkosto, jonka vaikutus ulottuu kaikkiin ja kaikkialle. Sellainen on Yhteisöjen kirkko!
(16.12. tälle näylle kerätään kolehti kaikissa Suomen kirkoissa Hengen uudistuksen kautta)
Timo, kirkossamme on jo 400 messuyhteisöä eli seurakuntaa (ja kappeliyhteisöt ja erilaiset erityisyhteisöt päälle). Kerro nyt, mikseivät ne kelpaisi? Miksei niistä voisi rakentaa eläviä, moderneja yhteisöjä?
Kyllä niistä voikin! Ja osa on sitä jo nyt. Lisäksi tarvitaan uusia, sillä yksi tyyli ei tavoita kaikkia.
Terve Vesa. Kyllä varmaan voitaisiin, ensin voitaisiin luopua parokiaalisysteemistä. Ihmiset voisivat valita seurakuntansa. Hyvää adventtia.
Moi, Petteri, minusta parokiaalisysteemi juuri on hyvä. Ja niin upean vastakulttuurinen, kun ei voi valita kavereitaan.
Vesa, ihmiset valitsevat joka tapauksessa ja nyt he ovat valinneet olla osallistumatta. Messuihin osallistuu viikottain noin 1 %, ja laskee yhä.
Parokiaalia ei sinänsä tarvitse muuttaa mutta sen sisällä on tehtävä muutoksia.
Kiitos tästä pohdinnasta.
Luin uutisten puolelta Arkkipiispa Luoman haastattelun kirkon tulevaisuutta koskien ja heti perään tämän. Jotenkin minua sykähdyttää enemmän Pöyhösen artikkeli. Se antaa hengellisesti enemmän toivoa.
Jos/kun kirkko jossain vaiheessa menettää verotusoikeutuksensa niin se johtaa siihen, että kristinuskon tosissaan ottavat muodostavat näitä messuyhteisöjä, joiden kustannuksiin he myös osallistuvat. Samoin he voivat käyttää Jumalalta saamiaan armoituksia ja kutsumuksiaan toisin kuin työntekijäkeskeisessä kirkossa.
Kyllähän vapaiden suuntien kirkotkin menestyvät vaikka niillä ei ole verotusoikeutta. Jäsenet maksavat kulut.
Se, että kaikki määrätyllä alueella asuvat ihmiset kuuluvat tiettyyn seurakuntaan (parokiaalinen malli) on yksinkertaisesti vanhentunut. Kirkon kyky reagoida yhteiskunnan rakenteellisiin ja mentaalisiin muutoksiin ei juuri ole muuttunut 150 vuodessa. Silloin monia kaupunkeja johdettiin vuosikymmeniä niitä ympäröivistä maaseurakunnista.
Yhä useammin sitä miettii itsekin, miksi kuulua sellaiseen paikallisseurakuntaan, johon ei tunne millään tasolla mitään yhteyttä, mihin ainoastaan asuinpaikka sitoo, ja sekin vain työn vuoksi. Miksi en voisi evl kirkon puitteissa liittyä sellaiseen seurakuntaan/jumalanpalvelusyhteisöön, johon tunnen uskonyhteyttä? Tämä Timo Pöyhösen blogi edustaa ajattelutapaa, jota itse kannatan. Uskontopalveluvirastojen aika on ohi.
Kiitos tästä. Mielestäni raikasta, tervettä ja realistista ajattelua, hyvin sekoitettuna. Tällaisen näyn vuoksi ja sen toteuttamiseksi voisin ajatella liittymistä takaisin kirkkoon.
Hyvin sanoitettuna oli tarkoitus kirjoittaa 🙂 kommentoin ekaa kertaa älypuhelimellani.
Toki nuo hienot mahdollisuudet on olemassa, mutta en usko niiden toteutumiseen.
”Oma suu kun on lähempänä , kuin kontin suu”. sanoi vanha kansa.
Harvassa on ne kirkkoherrat, jotka tuota visiota lähtevät toteuttamaan. Nyt jo tulisi muutosta olla ilmassa. Mitään sellaista ei ole näköpiirissä, että tällaiseen hyvään tulevaisuuteen alettaisiin panostamaan laajasti. Työntekijät pohtivat ensin oman työpaikkansa jatkuvuutta ja sitten vasta kirkon tulevaisuutta. Mitä tiukemmaksi talous menee, sitä vähemmän positiivisia uudistuksia on luvassa. Syöksykierrettä ei kyetä enää oikaisemaan.
Noinkin se voi mennä. Mutta itse näen muutosta ilmassa kaikkialla! Voi olla, että muutoksen airueina ei ole kirkkoherrat vaan ne papit ja seurakuntalaiset, joiden sydämissä sykkii näky. Muutos lähtee yleensä reunoilta.
Miten nämä jumalanpalvelusyhteisöt integroituvat paikallis-seurakuntaan? Onko kysymyksessä joku uusi organisaatio kun työntekijöiden palkanmaksu tapahtuisi tämän organisaation kautta. Miten laillisuusvalvonta, verotus ja työehtosopimusten mukaiset asiat hoidetaan?
Onko tarkoitus luoda dynaaminen eliittijoukko joka tavoittaa nykyistä paremmin? Joka korvaa kirkon verotus alijäämän? Ja pitää Suomen kristittyjä maana?
Eikö meillä ole olemassa jo hyvät rakenteet, vain haetaanko sisällöllistä uudistusta? Mikä on se teologinen uudistus jota tavoitellaan ja mikä on syy, että nykyiset seurakunnan messut eivät riitä? Mitä eroa on messuyhteisöllä, raamattupiiriyhteisöllä, seurayhteisöllä, katekismuspiiriyhteisöllä, lähetyspiiriyhteisöllä jne…. niistähän mikään ei ole seurakunta.
” Mitä eroa on messuyhteisöllä, raamattupiiriyhteisöllä, seurayhteisöllä, katekismuspiiriyhteisöllä, lähetyspiiriyhteisöllä jne…. niistähän mikään ei ole seurakunta.”
Yksilöihmisen kannalta on se etu, että ihminen tulee kohdatuksi yksilönä, omana itsenään. Vuosien mittaan olen kuullut monien yksinäisten valittavan, että he menivät kirkkoon toiveena kohdata joku lähimmäinen. He tulivat ja läksivät pois kohtaamatta ketään.
”Miten laillisuusvalvonta, verotus ja työehtosopimusten mukaiset asiat hoidetaan?” Eiköhän ne onnistu ihan hyvin, onnistuuhan ne vapaissa suunnissakin, joissa noudatetaan yhteiskunnan lakeja palkanmaksussa ja työsopimuksissa.
Samilla on paljon kysymyksiä – se on hyvä! Joihinkin noista vastaan keväällä aiheesta julkaistavassa kirjassani. Mutta lyhyesti sanottuna, emme tarvitse uutta organisaatiota vaan esittelemäni näky voidaan aivan hyvin toteuttaa nykyisen kirkko- ja seurakuntarakenteen sisällä.
Hienoa Timo. Noinhan se menee tietty eteenpäin. Niiden mukana, jotka näyn ottavat omakseen. Syntyy yhteisöjä aivan kuin itsestään, yksi siellä toinen täällä jne.
Kiitos Timolla pohdinnasta. Ei varmaan ole olemassa hyviä ja huonoja kysymyksiä, tärkentä on teologinen pohdinta ja harjoitus. Kirjaan voisit ottaa näkökulmia myös suurimmista kirkkokunnista joissa patristinen perintö elää. Myös matristista, äitiviran pohdintaa voisi työstää. Sopisivatko ne kirjaan?
Timo Pöyhönen ilmeisesti katsoo, että toimintatilan turvaaminen naisia syrjiville (ja myös homoja syrjiville; naisia syrjivät messuyhteisöt syrjivät nimittäin myös homoja) messuyhteisöille toisi mukanaan paljon hyviä asioita kuten esimerkiksi sen, että kirkko saisi jumalanpalvelusyhteisöjen jäsenistä taloudellisen tukirangan jne. jne.
Tässä unohtuu kuitenkin se, että syrjinnän salliminen ei ole hyvä väline minkään hyvän tavoitteen saavuttamiseksi, olipa kyse naisten, romaneiden, mustien, juutalaistaustaisten tms. syrjinnästä tai sulkemisesta ulos keskeisistä johtaja-ja auktoriteettiasemista kuten pappeudesta.
Syrjintää ei sen sijaan ole se jos piispat tai kirkko eivät suostu suojelemaan ihmisiä (esim. naisten tai mustien pappeuden vastustajia) tasa-arvolle ja yhdenvertaisuudelle altistumisesta. Kirkko ei myöskään syyllisty syrjintään (vaan päinvastoin kunnioittaa ihmisten välistä tasa-arvoa ), jos se kieltäytyy organisoimasta ”male-priests- only” tai ”white-priests-only” -toimintaa kirkon sisälle.
Sari, olet asiassasi vankkumaton ja innokas. Se on hyvä ominaisuus. Mutta ajatteletko koskaan mitään muuta? Mitä esimerkiksi ajattelet tämän blogin aiheesta eli jumalanpalvelusyhteisöistä – ei siis syrjinnän tai homoseksuaalisuuden näkökulmasta vaan ihan yleisesti? Tai miten kirkko voisi mennä eteenpäin sen nykyisissä, suurissa haasteissa?
Timo Pöyhönen. ”Mutta ajatteletko koskaan mitään muuta? Mitä esimerkiksi ajattelet tämän blogin aiheesta eli jumalanpalvelusyhteisöistä – ei siis syrjinnän tai homoseksuaalisuuden näkökulmasta vaan ihan yleisesti?”
Näyttää kyllä siltä, että joidenkin mielessä ei todellakaan ole muuta kuin nämä syrjintä- ja homoasiat. Minun viisaus on lopulta antaa heidän olla. Keskustelua ei synny ideologian pohjalta toimivien ja kirjoittavien kanssa. Muistan 1970-luvulla politiikassa ns. taistolaiset olivat aivan samanlaisia. Voimakas ideologia jotenkin ”lukitsee” mielen niin että ajattelun repertuaali kapenee kapenemistaan ja yksioikoinen jankutus vain jatkuu loputtomiin. Rasittavaa, siis paras antaa olla.
Sari, tämä kommenttisi oli puhdasoppinen olkiukko – mutta senhän sinä Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan kirjan lukeneena (s. 166) jo tiesitkin..?
Kirkko on valinnut rapautumisen tien, ei tahallaan, mutta ilmeisesti tulevaisuuden ennustaminen oli vaikeaa. Ellei kirkossa tehdä ns vapaakauppasopimusta niin, että seurakuntalaiset saavat valita mitä, kenen kanssa ja missä tiloissa, niin kauppasota kuihduttaa kaikki. Vain leipureilla on emulgoinnin salaisuus hallussa, kirkossa se ei toimi.
Jo aika on historiasta havaittu, että kulttuurikaudet ja suuret kertnomukset elävät noin 2000 vuotta. Eskatologiseen aukkoon jo aikaa pudonneen kirkon tiimalasi alkaa olla valunut tyhjiin.
Heinola. ” Eskatologiseen aukkoon jo aikaa pudonneen kirkon tiimalasi alkaa olla valunut tyhjiin”.
Vanhat kirkot voivat kokea kriisejä ja muutoksia, mutta todellinen Kristuksen ruumis ei katoa minnekään ”kaiken järkkyessä”. Uskon päinvastoin, että kaikkivaikeudet lopulta vahvistavat varsinaista seurakuntaa. Vanhoissa kirkoissa on paljon iankaikkisuusnäkökulmasta katsottuna turhaa kuorrutusta mikä joutaakin mennä. Herra Heinolankin pitää muistaa, että loppupeleissä kirkon Herra suojelee omaa laumaansa.
Tuossa pappisliton toiminnanjohtajan asiallinen näkökulma:
https://jussijunni.blog/2018/12/02/pappisvirka-ja-kirkon-yhteys/
Tämä oli asiallinen ja hyvä kirjoitus. Voin pitkälle liittyä Junnin näkemyksiin.
Eräs huomio. Junni kirjoittaa: ”Ei harhaoppi -argumenttia taas ei voi käyttää toiseen suuntaan. Sillä ei voida oikeuttaa kirkon virallisesta linjasta poikkeavia opetuksia tai käytäntöjä.”
Kirjeen pointti oli juuri siinä, että ”kirkon virallinen linja” on sekä piispojen ohjeistuksen että kirkolliskokouksen lainsäädäntövallan käsissä.
Siksi tämä kirje piispoille. Heillä on valta määritellä edelleen ”kirkon virallinen linja” myös suhteessa ns. perinteisen virkanäkemyksen edustajiin ja heidän elintilaansa kirkossa.
Tosiasia on, että he eivät ole lähteneet – eivätkä lähde (vaston Junnin oletusta) – tästä kirkosta sen enempää rukouksella ja paastolla kuin uhkailemalla, kiristämällä tai lahjomalla.