Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on eletty jo noin neljäkymmentä vuotta aikaa, jolloin sekä miehet että naiset toimivat pappeina. Keskustelu on keskittynyt pitkälti virkaan, sukupuoleen ja tasa-arvoon. Samalla monet hengelliset kysymykset, jotka koskettavat itse viran luonnetta ja kirkon hengellistä tehtävää, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Seuraavassa nostan esiin muutamia tällaisia kysymyksiä.
1. Papin virka ja sen historiallinen muotoutuminen
Nykyinen papinvirka sellaisena kuin se kirkossamme toimii ei sellaisenaan löydy Uudesta testamentista. Eksegeettisen tutkimuksen valossa on melko selvää, että varhaisessa seurakunnassa paimenuus perustui ennen kaikkea hengelliseen kypsyyteen ja luonteeseen.
Varhaiskirkossa paimen- ja johtajuustehtävä oli ennen kaikkea hengellistä vanhemmuutta, joka nousi yhteisön sisältä. Se oli hengellistä ohjaamista ja esimerkkinä elämistä enemmän kuin institutionaalinen virka.
Konstantinuksen aikana tapahtui kuitenkin merkittävä muutos. Kirkko kytkeytyi entistä tiiviimmin valtiollisiin rakenteisiin, ja papisto sai myös yhteiskunnallisen aseman. Papit tulivat osittain valtion palkkalistoille, ja virasta muotoutui institutionaalinen tehtävä, jossa lojaalisuus suuntautui sekä kirkkoon että valtioon. Samalla papin sakramentaalinen rooli korostui.
Lutherin reformaatio oli osittain korjausliike tähän kehitykseen. Luther purki käsityksen sakramentaalisesta pappeudesta ja korosti yleistä pappeutta. Papin tehtäväksi hän näki ennen kaikkea lain ja evankeliumin saarnaamisen, uskon synnyttämisen. Pappi ei ollut ontologisesti erityinen ihminen, vaan seurakunnan palvelutehtävään kutsuttu henkilö.
Lutherin ajattelussa pappi oli pappina tehtävänsä ajan. Kun tehtävä päättyi, hän palasi palvelemaan yleisen pappeuden piiriin muiden kristittyjen joukkoon.
Samalla Luther korosti voimakkaasti Jumalan sanaa suhteessa virkaan. Virka ei ollut kirkon varsinainen auktoriteetin lähde, vaan Jumalan sana. Aina kun kirkossa haastetaan Raamatun auktoriteettia, syntyy kiusaus siirtää auktoriteetti virkaan, liturgiaan ja sakramentteihin. Tämä kysymys ei ole menettänyt vähääkään ajankohtaisuuttaan.
2. Mikä on kristillinen maailmankatsomus?
Kirkon hengellisen työn tavoitteena on synnyttää uskoa Kristukseen. Toisin sanoen kirkon tehtävä on tukea ihmisissä kristillisen maailmankatsomuksen muodostumista.
Monet ihmiset arvostavat kristilliseen moraaliin liittyviä asioita – lähimmäisenrakkautta, armoa ja anteeksiantamusta. Silti heiltä voi puuttua kristillinen todellisuuskäsitys. Kristillinen maailmankatsomus merkitsee uskoa Kristukseen sovittajana ja Herrana, synnin vakavuuden ymmärtämistä ja armon merkityksen oivaltamista. Siihen kuuluu myös halu elää Kristuksen tahdon mukaisesti tässä maailmassa.
Keskeinen kysymys on, voiko kristillinen maailmankatsomus syntyä pelkän tiedon tai koulutuksen kautta. Mielestäni se ei synny ensisijaisesti tiedosta, vaan murroksesta, jossa Kristus tulee ihmisen elämän Herraksi.
Ennen tätä murrosta ihminen on oman elämänsä keskus. Usko voi olla yksi tekijä muiden joukossa. Murroksen jälkeen Jumala tulee todellisuuden keskukseksi ja Kristus elämän Herraksi. Ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu. Raamattu kuvaa tätä kääntymyksenä, uudestisyntymänä ja mielen uudistumisena.
Kansankirkossa on kuitenkin usein kiusaus vaieta siitä, että jokainen ihminen tarvitsee henkilökohtaisen uskon Kristukseen. Tämä vaikeneminen on osaltaan synnyttänyt kulttuurikristillisyyttä: kirkkoon kuulutaan, sen työtä arvostetaan, mutta ajatus Kristuksen herruudesta jää etäiseksi.
Tilannetta ei helpota se, että pappiskoulutus tapahtuu sekulaarissa yliopistossa. Kirkko korostaa teologisen koulutuksen merkitystä, mutta osa teologeista omaksuu koulutuksen aikana maailmankatsomuksen, joka ei välttämättä ole kristillinen.Tällöin keskustelu kirkon hengellisestä suunnasta vaikeutuu.
Luther oli tietoinen siitä, että kaikki papit eivät välttämättä usko. Hän tiesi myös, että kaikki seurakuntalaiset eivät usko. Siksi hän piti lain ja evankeliumin saarnaamista välttämättömänä. Vaikka Luther hyväksyi sen, että myös ei-uskovan papin toimittamat sakramentit ovat päteviä, hän ymmärsi, että pappi ilman uskoa ei voi ymmärtää evankeliumia syvällisesti.
3. Käsitys uskosta on muuttunut
Alun perin kristityt ymmärsivät uskonsa elämänä kuuliaisuudessa Kristukselle ja Jumalan sanalle. Luther toi reformaation yhteydessä esiin saman periaatteen: ulkoiset riitit eivät pelasta ilman henkilökohtaista parannusta ja uskoa.
Jos lain ja evankeliumin saarna puuttuu, syntyy helposti käsitys, että Jumala rakastaa minua, jos olen kunnollinen ihminen ja osallistun kirkollisiin toimituksiin.
Liberaaliteologian vaikutuksesta on alettu vaieta siitä, että kristillisen uskon keskeisiä tuntomerkkejä ovat usko Kristukseen Herrana ja pelastajana sekä Jumalan sanan pitäminen elämän korkeimpana auktoriteettina.
Kun ihmisen oma järki asetetaan ylimmäksi auktoriteetiksi, syntyy helposti tilanne, jossa Raamatusta valitaan vain ne kohdat, jotka tuntuvat hyväksyttäviltä. Tämä on muuttanut vähitellen kristillisen uskon sisältöä.
Luterilaisuus syntyi korostamaan Jumalan sanan auktoriteettia ja uskoa. Maallistuminen myötä luterilaisesta kirkosta on lähtenyt eri ryhmiä, koska he ovat kokeneet, että luterilainen kansankirkko ei enää arvosta Raamattua tai pyhää elämää.
Tämän seurauksena monille luterilaisuuden ytimeksi onkin tullut se, mikä erottaa sen vapaista suunnista, sakramentit ja armo ilman kuuliaisuutta.
4. Traditio ja Jumalan sana
Luther oli huolissaan siitä, että hänen aikansa kirkossa messu, papisto ja rituaalit olivat osittain peittäneet evankeliumin.
Kun kuulemme ilmaisun ”kaste pelastaa”, Luther tarkoitti sillä jotain muuta kuin mitä nykyään usein ymmärretään. Lutherille kaste merkitsi Jumalan pelastavan työn alkua. Kasteen lupaukset otetaan vastaan uskossa, joka syntyy Jumalan sanan kautta, kun lain saarna paljastaa ihmisen synnin ja evankeliumi lahjoittaa anteeksiantamuksen Kristuksessa.
Luther ajatteli kristillistä elämää hengellisenä matkana. Usko vahvistuu Jumalan sanan kuulemisessa, seurakunnan yhteydessä ja päivittäisessä parannuksessa. Luottamus kasteeseen – ilmaisu merkitsi Lutherille luottamusta Jumalan työhön, joka jatkuu sanan ja seurakunnan yhteydessä – ei irrallaan.
5. Seurakunta, pienten kirkkojen verkosto
Luther kutsui kotia ”pieneksi kirkoksi”. Katekismus, kodin hengellinen elämä, yleinen pappeus ja lain ja evankeliumin saarna muodostivat yhdessä prosessin, jonka kautta Luther ajatteli ihmisen oppivan tuntemaan Kristuksen ja kasvamaan uskossa. Luther ymmärsi, että messu yksin ei saa aikaan hengellistä kypsyyttä.
Samoin maailmanlaajuiset seurakuntaelämää koskevat tutkimukset osoittavat, että jumalanpalveluksen rinnalla ihmiset tarvitsevat pienemmän primääri ryhmän- yhteisön, jossa heidät tunnetaan ja jossa he kokevat tulevansa nähdyiksi ja kannatetuiksi – Tällainen yhteys on usein edellytys hengelliselle kasvulle. Valitettavasti, kun kirkko pähkäilee jäsenmääräänsä, sen olisi myös kannattanut miettiä hengellistä polkua, jolle se jäsenensä kutsuu.
Järkevä tapa hahmottaa yleinen pappeus on nähdä seurakunnan koostuvan pikku kirkoista, kodeista, joissa ihmiset tulevat hoidetuiksi. Ja papin tehtävä on johtaa tätä prosessia, varustamalla uusia hengellisiä vanhempia.
On itsepetosta puhua viran ja messun tärkeydestä, jos emme tiedä, miten ihmiset johdatetaan
6. Mikä voisi olla korjausliike?
Kuten huomaat, minulle tässä kirjoituksessa esille tuomani luterilaisuuden ydin on lain ja evankeliumin saarna, jonka Luther näki välineenä uskon synnyttämiseksi. Samalla huomaamme, että koska kansankirkot haluavat säilyttää yhteyden koko kansaan, ne useimmiten hylkäävät lain ja evankeliumin julistuksen (kutsun parannukseen), ja siirtyvät kohti hengellistä ja eettistä puhetta, joka on yleisemmin hyväksyttävää. Haluavat häivyttää eron uskovan ja ei-uskovan välillä.
Lain ja evankeliumin julistus on mahdollista siellä, missä on Jumalan pelko, ja missä Raamattua pidetään Jumalan sanana. Missä on kristillinen maailmankuva. Jos taas kirkko menettää ymmärryksen siitä, että Jumala on sekä pyhä että armollinen, se ei enää pysty kutsumaan ihmisiä parannukseen.
Herätysliikkeet useimmin keskittyivät lain ja evankeliumin julistukseen silloin, kun kirkko siitä vaikeni. Herätysliikkeet samalla kutsuivat kulttuurikristittyjä reformaatioon, lähtemään itse omalle henkilökohtaiselle matkalle Kristuksen kanssa.
Kirkkoa ei voi uudistaa ulkoapäin. Uudistuminen alkaa ensin meistä itsestämme ja kodeista. Voimme puhua vain sitä, mikä on meille totta.
Onko ajatukseni, että lain ja evankeliumin saarna on sivussa, totta?
Muutama kriittinen huomio Hannun kirjoitukseen.
Ortodoksinen teologia suhtautuu kuvaamaasi kehitykseen soborna-kontekstissa, jossa varhaiskirkon karismaattinen vanhemmuus (presbyteros) oli jo instituutiona – ei pelkkänä spontaanina nousuna – apostolisesta ajasta lähtien.
Hengellin vanhemmuus on sinulla romantisointu. Väite puhtaasta ”hengellisestä vanhemmuudesta” ilman instituuttia ei pidä: jo Uuden testamentin aikakaudella (Apt. 14:23, Tit. 1:5) presbyteerit (vanhemmat) ja epiiskopoi (piispat, valvojat) muodostivat kollegiaalisen viran, jota vahvistavat varhaiset kirkkoisät kuten Ignatios Antiokialainen (n. 110 jKr.) – piispa oli eukaristian ja opetuksen keskus, ei pelkkä esimerkki. Karismaattisuus ja yhteisöllinen nousu olivat totta vainon aikana, mutta virka oli sakramentaalinen jo alusta.
Sitten kirkko ei näe Konstantinuksen aikaista kehitystä ”merkittävänä rappiona”, vaan siunauksena – Jumalan ohjaamana askeleena kirkon historiassa.
Milanon edikti (313 jKr.), lopetti kristittyjen systemaattisen vainon Rooman valtakunnassa. Se muutti kirkon aseman sorretusta lailliseksi, antaen tilaa vapaalle kokoontumiselle ja toimintaan ilman marttyyrien pelkoa. Tämä oli siunaus, sillä se pelasti lukuisia uskovia ja mahdollisti evankeliumin leviämisen ilman jatkuvaa vainoa.
Edikti raivasi tietä ensimmäisille kirkolliskokouksille kuten esim (325 jKr.), jossa 300 piispaa määrittelivät keskeisen dogman (esim. Kristuksen homousios Isän kanssa) kollegiaalisesti Pyhän Hengen ohjaamana. Kasvu oli räjähdysmäistä: kirkko laajeni kaupunkeihin, rakensi kirkkoja ja lähetti lähetyssaarnaajia eli yhteisöllinen ykseys toteutui käytännössä.
Sitten mitä tulee Lutheriin, niinpä mainitsen vain yhden tekstin jolla voit peilata asioita;
” Luther opetti kirjassaan Kirkolliskokouksista ja kirkosta (1539), että paimenvirka on yksi Kristuksen kirkon tuntomerkeistä: ”On oltava piispoja, pastoreita ja saarnaajia” jotka hoitavat neljää ennen tätä mainittua merkkiä: sanaa, kastetta, alttarin sakramenttia ja avaintenvaltaa. Pastorinvirka ei ole pelkkä ihmissäädös, ja siinä toimiva ei toimita sitä inhimillisten syiden perusteella, vaan hän ”on siinä Kristuksen asetuksen perusteella”.
On totta ja yksi ongelman syy. Tietysti valtiollinen yhteys on tuonut virkapappeuden ja siitä johtuvia paineita mukautua yhteiskunnan kulloiseenkin elämänmenoon . Tunnustuskirjojen alku usein unohtuu että ; kirkko on pyhien yhteisö jossa sana ja sakramentit oikein jaetaan . Jos muoto täytetään ilman paimenuutta alttarin ulkopuolella niin se ei riitä . Kyllä apostolien opetuksista on helppo juontaa moni asia joka kuuluu paimenuuteen . Paimen sinänsä jo kertoi sen ajan ihmisille paljon tai lammaslauma tai kaitsijan tehtävistä on yksityiskohtaisia opetuksia . Tai Paavalin opetukset Kristuksen ruumiista ja monissa kirjeissä tulevat ajatukset miten seurakunnan erilaiset jäsenet ”rikastuttavat ” ja opettavat ruumista .Esimerkkinä itse Kristus joka tuli köyhäksi meidän puolestamme että me hänen köyhyydestä rikastuisimme .
Ne monet arvostelut luterilaista uskonelämää kohtaan näyttäytyvät juuri aiheellisilta , kun sitä elämää ei eletä opin sisällön kautta vaan täytetään muotoja . Kristus – oppi on elämää Kristuksessa . Ja luterilainen oppi on Paavalilaisen teologian toteutusta nähdäkseni parhaimmillaan . Kukaan ei kyseenalaista että jos paimenelle annetaan 1000 lammasta että se ei pysty sitä laumaa hoitamaan tai etteikö sen paimenen tehtävä olisi kaitsea lampaita ja siirtää niitä laitumelta toiselle tai että epäilisi että lampailla on tunnetusti huono suuntavaisto ja häiriön sattuessa hätääntyvät helposti . Mutta jos sitä sanotaan seurakuntaan sovellettuna niin se herättää monenlaisia vastaääniä . Lopulta perheajattelun tulisi ohjata seurakunnan mallia joka antaa syvyyttä ymmärtää Jumalan tahtoa ja se paikka tulisi tiedostaa että sinne Kristus on asetettu pääksi .
Yksilökeskeinen aika ja eletty kristillisyys on muovannut ihmisten ajattelua ja sille löytyy helposti tukea meidän syntiinlankeemuksen perinnöstä ; häpeä , syyllisyys ja pelko jotka haluavat kertoa sitoutumisen vapaudenriistona joka on kuitenkin juuri päinvastoin Jumala kutsuu meitä poikansa Kristuksen rakkauden alamaisuuteen tietäen ja tuntien ihmisen jokaisen syvimmiltään ja se on Kristityn vapautta hänen ruumiinsa osallisuudessa . Jumala kuva on päälaellaan , puhutaan yksilökristillisyydestå ja hurskaasti antautumisesta kokonaan hänelle , mutta apostolinen usko puhuu yhteisestä uskossa ja on koko ruumiin antautumista , kärsimistä , oppimista , iloitsista , rinnalla kulkemista jne . Focus ei ole ihmisessä itsessään lopulta vaan Kristuksessa ja elämä hänessä , jonka kautta voisimme sanoa Paavalin tavoin ; en elä minä vaan Kristus minussa. .
Isoimpia ongelmia on luterilaisuudessa ollut ja varmaan monissa muissakin kirkoissa kastekäskyn huono jatko- osan toteutus eli tulisi kastettuja opettaa . Paimenen tärkein tehtävä on opettajan virka .
Ja tietysti paimenen virka on Kristukselta saatu ja senkin tie teologisesta tiedekunnasta seurakunnan paimeneksi ilman suurempaa hengellistä opetusta paimenen virkaan on kyseenalainen polku . Pappiskysymys tulisi nostaa Raamatulliselle tarkkailulle , nythän puhe on ihan väärillä urilla virkakysymyksen kohdalla . Tämä kielii aina ihmisjärjen korjausliikkeistä kun ensin sana ei ole ylin ohje ja kun mennään metsään niin keksitään korjaavia toimenpiteitä , jossa kaukana ajatus että Herra huoneen rakentaa ja muut nikkarit ovat turhia puuhastelijoita ja rakennustyömaan jarru lakkokenraaleja . Kristus ja hänessä ruumis rakentuu .
”Presbyteros” on suora jatke Juutalaisesta rabbin (opettajan) virasta, joka taas merkitsee ”vanhinta” tai ”isointa”
Juutalaisuudesta siirtyi myös suoraan vihkimys käytäntö, jota ilman ei ollut lupa opettaa kirjoituksia. Kun Kristityt alkoivat jo ensimmäisinä vuosikymmeninä kokoontua, niin ”vanhimmat” olivat yhteisön palvelijoita, eivätkä omien mielipiteidensä edustajia.
Jeesuksen aikaan Juutalaisen synagoogan toimintaan ja rabbin tehtäviin kuului:
Yhteisen kokoontumisen johtaminen, opettaminen ja kirjoitusten avaaminen, seurakunnan tukeminen ja lohduttaminen. Hengellinen ohjaaminen Kirjoitusten oikeaan ymmärtämiseen. Häiden, hautajaisten ynm. Suorittaminen, rukousten johtaminen ja siunauksen jakaminen. Rabbi toimi myös asiantuntijana kirjoituksien tutkimisessa ja tulkitsemisessa. Nämä Juutalaiset käytännöt siirtyivät paljolti Kristittyjen kokoontumisiin ja myöhemmin esim. Roomassa Juutalaiset synagoogat toimivat laajasti Kristittyjen kokoontumis paikkoina
Raamattu avaa myös kelvottomien rabbien tuntomerkit, joita löytyy esim. Jeremian kirjasta runsaasti, Jossa moititaan niitä rabbeja, jotka hoitivat vääryydellä tehtäväänsä seurakunnan palvelijana. He olivat myös väheksyneet tehtäväänsä ja unohtivat miksi heidät oli vihitty. He eivät olleet kelvollisia, vaan olivat keskittyneet oman etunsa ajamiseen ja yhteiskunnalliseen hyväksyntään. Heille oli tärkeämpää miellyttää kansaa, kuin opettaa Jumalan lakia.
Uskollisesti Raamatun ilmoituksessa pysyviä pappeja Kirkko tarvitsee nykyisin erityisen paljon, sen verran on jo sekavaa ja ”savivelliin” sotkettuna kirkas Vesi, joka ainoastaan voi sammuttaa synnin alle nääntyneen sielun.
Mikään järkeily tai maailmaa syleilevä filosofia ei ole Raamatun ilmoituksen keskiössä, vaan ainoastaan Verinen Evankeliumi, joka tosin loukkaa ja nousee vastustamaan jokaista inhimillistä ajatusta… Tämän Sanoman palauttaminen Suomen kansalle on Kirkon varsinainen tehtävä ja varsinkin sen palvelu tehtävä, jota varten pappeja vihitään edelleen.
Meillä on paljon kiistelyä ”teologian hienouksista”, mikä ei tietenkään itsessään ole pahasta, eikä aina turhaakaan.
Ismon kanssa olen samaa mieltä: enemmän tarvitsemme ”veren ja ristin” evankeliumia julistettuna ”niin kun se on” (ja toki sovellettunakin) kuin sen eri piirteiden piireteistä debatointia. Ehkä se kuulostaa liian brutaalilta tai ”rahvaanomaiselta”? Suuri osa kansasta taitaa turhautua moniin asioihin, joisat peistä väännetään. Helposti kristinuskon yksinkertainen ydin muuttuu kovin mutkikkaan kuuloiseksi, ja synnin, vanhurskauden ja tuomion kauheus ja ihanuus eivät hahmotu.
Yhä edelleen tulisi sallia myös sellainen puhe, joka saatetaan kokea loukkaavana. Ei se ole vihapuhetta vaan oikeaa rakkautta.
Isona syynä on kansankirkossa piispat jotka ajavat toiseen suuntaan ja syleilevät ajan henkeä heidän pitäisi piispan vierailulla käydä läpi toimenkuvan mukaan seurakuntien hengellinen tila ja valvoa pappien opetuksia että pysytään tunnustuksessa . Piispan virka on ensisijaisesti hengellinen virka Kuuntelin tänään sattumalta ajaessa radiodeitä ja siinä Eija- Riitta Korhola puhui että kansankirkon ongelma olisi hyvin helppo ratkaista kun piispat sallis vaan vanhan virkakannan ja antaisi vihkiä muutamia pappeja ja asia olisi ratkaistu . Kun miettii että piispakunta ei ole konservatiivista niin ei myöskään liberaalia , koska liberalismiin kuuluu valinnan vapaus ja hyväksyä erilaisia käsityksiä . Mitä he sitten ovat ? Ehkä ahdasmielisyys kuvaa parhaiten heidän toimintaa . Jos otamme näiden kolmen ryhmän määritelmät pöydälle niin ahdasmielisyys kuvaa piispakunnan toimintaa parhaiten , suvaitsemattomuus kuuluu ahdasmielisyyteen läheisesti . Keskustelussa ei oikein enää voi vedota Raamattuun kun se on jo ohitettu , eikä kirkkojärjestykseen liioin kun piispat rikkoivat sen ensin . Eikä kansankirkko uudistu kuin unelmissa . Siis edellä jos halua on kuulua kansankirkkoon tai rakentaa kirkkoa sen sisään niin ongelma olisi helppo ratkaista . Ihmettelen pappiskunnan alamaisuutta ja edelleen suurta kuulumista kansankirkkoon , jos näitä muutamaa herätysliikettä ei olisi vielä kuulumassa kansankirkkoon niin jäsenkato luultavasti lähtisi jyrkkään laskuun .
Hannu V, mitä mieltä olet Seppo A Teinosen virkatulkinnoista kirjassaan vuodelta 1975?