Yhteinen ja se toinen pappeus

Kun yritän ymmärtää paremmin seurakunnan jäsenen roolia ja mahdollisuuksia seurakunnan elämässä, ratkaisevaa näyttää olevan se, mikä on käsitys kirkon virasta. Lukijoilta pyydän kärsivällisyyttä ja tarkkuutta, tämä saattaa vaikuttaa monimutkaiselta, mitä se onkin. Tai sitten tämä on vain pelkkää liian vähälle jäänyttä asiaa.

Ev.lut. kirkon sanastossa Aamenesta öylättiin yhteinen pappeus selitetään varsin ytimekkäästi: ”Yhteisellä (yleisellä) pappeudella tarkoitetaan sitä, että jokainen kristitty on liitetty ”kuninkaalliseen papistoon” ja Jumalan valittuun kansaan (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6). Kaste on vihkimys yhteiseen pappeuteen. Se on osallistumista Kristuksen omaan ylimmäiseen pappeuteen. Kristityt uhraavat kuten Kristus: he antavat itsensä palveluun. Kaikki kastetut on kutsuttu Kristuksen todistajiksi.” Tärkeimpänä luen tästä kauniin kutsun palvelemaan ja todistamaan.

Pappi-sanan kohdalla tullaan siihen toiseen pappeuteen ja siitä on pitempi selitys: ”Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pappisvirka evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten (Kirkkolaki 5 luku 1 §). Pappisvirka ulottuu apostolisen suksession kautta aina apostoleihin ja Kristukseen asti.

”Papin erityisenä tehtävänä on julkisen jumalanpalveluksen, erityisesti messun toimittaminen, ja pyhien sakramenttien jakaminen, muiden kirkollisten toimitusten hoitaminen sekä yksityinen sielunhoito ja rippi. Pappisvirka saadaan papiksi vihkimisessä, jonka toimittaa piispa. Pappisvirkaan vihittäväksi hyväksymisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli. Päätöksestä ei voi valittaa.

”Papiksi vihittävän tulee olla

  • jumalaapelkäävä ja kristillisestä vakaumuksesta tunnettu konfirmoitu kirkon jäsen
  • suorittanut yliopistossa sellaisen teologisen tutkinnon, jonka piispainkokous on hyväksynyt pappisviran kelpoisuusvaatimukseksi
  • terveydeltään pappisvirkaan kykenevä sekä
  • muutoinkin pappisvirkaan soveltuva (Kirkkojärjestys 5. luku 2 §).

”Vihkimyksen edellytyksenä on vokaatio eli se, että kirkko tai jokin seurakunta on kutsunut henkilön toimittamaan papinvirkaa. Kenelläkään ei siis ole subjektiivista oikeutta saada pappisvihkimystä.”

Toisaalta siinä on teologinen ulottuvuus, pappisvirka ulottuu apostolisen suksession kautta aina apostoleihin ja Kristukseen asti, jota ei enempää avata (kuten esimerkiksi miten pappisvirka ulottuu Kristukseen), toisaalta 0n asian hallinnollinen puoli eli näin se kirkossa tapahtuu. Raamattua enemmän selitys perustuu Kirkkolakiin ja -järjestykseen (mitä en sano vähättelevästi). Ei mitään siitä mikä on yhteisen pappeuden ja pappisviran suhde. Sen sijaan tekstissä on melko ankara sävy: päätöksestä ei voi valittaa, ja kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta… tuliko asia varmasti selväksi?

Toisen tutkimuslähteen Google-kirjasto tarjoaa Suomen luterilaisen lähetyshiippakunnan sivustolta Ydinkohdat, josta löytyy paljon perusteellisempi selvitys. Se on pitempi mutta kannattaa lukea. Siitä käy ilmi muun muassa, että luterilaisen kirkon sivusto käyttää huolimattomasti pappia ja pastoria melkein kuin synonyymeinä: ”Pastori on pappi, joka toimii kirkon virassa” (aamenesta öylättiin). Ei siis taida ollakaan. Mutta ensin, mitä Ydinkohdat sanoo yhteisestä/yleisestä pappeudesta?

Ensimäiseksi todetaan että vaikka yleistä pappeutta pidetään Lutherin löytämänä ja opettamana, hän ei koskaan käyttänyt sellaista termiä, eikä sitä löydy myöskään Tunnustuskijoista. Myöskään Raamatusta ei ilmaisua löydy. ”Sen sijaan kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi tai papeiksi viisi kertaa (1. Piet. 2:5, 9; Ilm. 1:6; 5:10 ja 20:6).” Sitten mennään syvälle. Ymmärtääksemme ilmaisun merkityksen, meidän täytyisi tietää, mikä oli papiston merkitys ja rooli Vanhassa testamentissa. Vanhan liiton Jumalan kansa ei voinut syntisyytensä tähden lähestyä Jumalaa suoraan, ja siksi Jumala oli asettanut kansaa palvelemaan papiston, joka sen jälkeen kun oli ensin itse syntiuhrin avulla tullut puhdistetuksi, toimi välittäjänä kansan ja Jumalan välillä.

Jeesus teki omalla uhrillaan tarpeettomaksi vanhan liiton pappeuden, ja monet vanhan testamentin vertauskuvat täyttyivät siinä kun uuden liiton papit vihitään kasteessa, voidellaan Pyhällä Hengellä ja puetaan Kristukseen. ”Kun siis Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi, sillä tarkoitetaan ensi sijassa sitä etuoikeutettua asemaa, johon kristitty on kasteensa kautta Jumalan lapseksi tultuaan päässyt.” Varoituksen sanana todetaan että termi yleinen pappeus voi olla myös harhaanjohtava, sillä tähän pappeuteen päästään vain pappisvihkimyksen kautta, joka tapahtuu kasteessa. ”Kaikki eivät siis ole Kristuksen pappeja, vaan ainoastaan ne, jotka ovat kastettuja ja yhä elävät kastettaan uskossa todeksi.” Vähän ankaruutta täälläkin. Yleistä/yhteistä pappeutta osuvammat ja raamatullisemmat termit luterilaiseen kielenkäyttöön olisivat kuninkaallinen pappeus, kuninkaallinen papisto tai kastettujen pappeus.

Vähän yllättävältä tuntuu se, että yleistä tai yhteistä pappeutta kuvataan korostetusti kristityn asemana, ei lainkaan tehtävänä. Tämä on ehkä seuraus yleisen pappeuden palautumisesta vanhan liiton pappeuteen, joka keskittyi Jumalan kansan Israelin palvelemiseen. Ulkopuolisiin eli pakanoiden pariin suuntautuminen murtautui esiin vasta Uudessa testamentissa.

Ydinkohdissa tullaan myös yhteisen ja sen toisen pappeuden eroon ja suhteeseen. Vastaus on yllättävä mutta ei vaikeasti ymmärrettävä. Ensin oikaistaan epäselvyyttä aiheuttava tapa käyttää sanoja pappi ja pastori rinnakkain, vaikka ”Raamattu erottaa nämä kaksi termiä toisistaan”. ”Paimenvirkaa ei johdeta vanhan liiton uhripappeudesta, vaan Jeesuksen asettamasta apostolinvirasta.” Pappi ja pappeus tulevat toisin sanoen Vanhasta, kun taas ”pastori” tulee Jeesuksen asettamana Uudesta testamentista. ”Uuden liiton kielenkäytössä pappeja ja papistoa ovat siis kaikki kastetut uskovat, mutta pastorit ovat tämän kuninkaallisen papiston ruokkimiseen ja kaitsemiseen Kristuksen kutsumia ja asettamia palvelijoita.”

Tämä erotus perustellaan kreikan- tai latinankielen ilmaisuilla. ”Pappi juontuu sanasta isä (pater, hp). Pastori tulee latinankielisestä sanasta pastor eli paimen… Uudessa testamentissa seurakuntaa palvelevasta viranhoitajasta ei käytetä sanaa pappi… Sen sijaan apostolin lisäksi esiintyvät termit piispa eli episkopos, vanhin eli presbyteeri, palvelija eli diakoni, evankelista, paimen, julistaja, huoneenhaltija (Ap.t.20:28, 1.Kor.4:1, Ef.4:11; Fil.1.1, Tiit.1:7). Termit voivat vaihdella, mutta itse asia on ratkaiseva.” Kuin vakuudeksi annetaan lainaus Lutherilta: ”pappi ei ole yhtäläinen pastorin kanssa, sillä papiksi synnytään, paimeneksi tullaan” (olisi kiinnostanut tietää myös mistä tämä lainaus on).

Lopuksi Ydinkohdat puhuu tavalla, josta tunnistaa sivuston ylläpitäjän ja joka ikäänkuin etukäteen torjuu kritiikin hierarkiasta ja valtarakenteesta.Herra itse kutsuu kuninkaallisesta papistosta sopivia miehiä ja asettaa heidät edustamaan itseään palvelemalla käsinään ja suunaan seurakunnan keskellä. Siksi on tärkeä huomata, että Raamattu ei tunne kuninkaallisen pappeuden ja paimenviran vääränlaista vastakkainasettelua. Päinvastoin, ne ovat Kristuksessa yhdistetyt toisiinsa. Paimenvirka on asetettu elämään vain kuninkaallisen papiston keskellä ja sitä varten.

——

Sivuhyppy

Tässä kohdassa teen välihuudon, joka ei liity edes tämän blogin aiheeseen (anteeksi tämä, olen tähän asti ollut maltillinen ja rauhallinen). Paimenvirka eli arkikielellä papit olisi asetettu elämään vain kuninkaallisen papiston keskellä ja sitä varten. Voitaisiinko tästä tehdä sellainen johtopäätös, että kun paimenvirka eli papit ovat kuninkaallistoa papistoa eli yhteisen pappeuden piiriin kuuluvia eli seurakuntalaisia varten, niin varsinainen seurakunnan tehtävä eli evankeliumin julistaminen ulkopuolella oleville (miten sen nyt sitten määritteleekin) on seurakuntalaisten (joo uskossa olevien, luonnollisesti – miten sen nyt sitten määritteleekin, en jaksa…) tehtävä?? Huomaan kyllä että myös Herran pastoreiksi kutsumat miehet ovat myöskin kuninkaallisen papiston jäseniä, eli heillä on kaksinkertainen kutsumus. Tästä avautuisi mitä hedelmällisin näköala yleisen pappeuden kutsumukseen.

——

Pidän kiinni blogini aiheesta. Edellä sanotun jälkeenkin minun vaikeuteni yleisen pappeuden ja sen toisen, virkapappeuden suhteessa on seuraava. Yhtäällä näen kirkon määrittelyn, joka on sekä ylimalkainen että kovasti hallintopainotteinen, mikä ei mielestäni anna seurakuntalaiselle riittävää merkitystä seurakunnan elämässä ja työssä. Toisaalla luen lähetyshiippakunnan varsin perinpohjaisesta ja selvästi Raamattuun tukeutuvasta näkemyksestä, joka erottaa kaksi pappeutta (pappeuden ja pastoriuden/paimenuuden) kokonaan eri asioiksi. Viitaten aikaisempiin virkateologiaa koskeviin blogeihini en ole valmis omaksumaan sitä näkemystä, että papin, anteeksi pastorin, virka perustuu Jeesuksen itsensä kutsumiseen ja että se on jollakin erityisellä tavalla jumalallinen säädös. Ja että seurakunnan pappi, anteeksi pastori, edustaa seurakunnassa jollakin erityisellä tavalla Herraa Jeesusta.

Lisävaikeus tulee siitä, että myös oman kirkkoni julkaisema pappisviran määrittely kallistuu samaan suuntaan kuin Lähetyshiippakunnan vastaava sanoessaan että pappisvirka ”ulottuu” aina apostoleihin ja Kristukseen asti. Määrittely kallistuu myös roomalais-katolisen kirkon suuntaan.

Kysymykseni on: onko luterilaisen kirkkoni ja luterilaisen lähetyshiippakunnan virkakäsityksissä muuta eroa kuin että edellinen tulkitsee pappisviran koskevan myös naisia, jälkimmäinen vain miehiä? Tästä mies/nais -asiasta EN toivo nyt enää keskustelua, vaan siitä kuvaako Lähetyshiippakunnan virkakäsitys MUILTA OSIN myös luterilaisen kirkon virkakäsitystä. Tiedän että tämä jos mikä on piispojemme vastuualuetta. Mielipiteitä ja näkemyksiä on kuitenkin muillakin, mitä sinä ajattelet?

    • Martti Pentti. Kyllä myös LHPK:n seurakunnat saavat sanoa sanansa siitä, kenet saadaan pastoriksi. Sanotaan mitä sanotaan, mutta kansankirkossa seurakunnan vokaatio on aika muodollinen ja perustuu käytännössä siihen, että piispa ja tuomiokapituli voivat oikeastaan sanella, kuka seurakuntaan lähetetään ja vihitään papiksi.

    • Marko Sjöblom, oma kokemukseni seurakuntaneuvoston jäsenenä ei ilman muuta tue näkemystäsi, että piispa ja tuomiokapituli voivat sanella, kuka lähtetään seurakuntaan ja vihitään papiksi. Viimeksi alkuvuodesta oli tapaus, jossa seurakuntaneuvosto pyysi vokaatiota teologian maisterille, joka arvioitiin sopivaksi avoinna olevaan tehtävään seurakunnassa.

  1. ”Kun siis Uudessa testamentissa kristittyjä kutsutaan pyhäksi tai kuninkaalliseksi papistoksi, sillä tarkoitetaan ensi sijassa sitä etuoikeutettua asemaa, johon kristitty on kasteensa kautta Jumalan lapseksi tultuaan päässyt.”

    Tässä taas samaistetaan kaste ja uskoon tuleminen toisiinsa, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Jokainen, joka on rehellinen, voi katsoa ympärillensä ja todeta asian. Kaste liittää kirkkoon, uskoon tullaan evankeliumin kuulemisen kautta Pyhän Hengen vaikuttamana. Mutta voihan valheessakin elää.

  2. Olisi kiva tietää kuka , milloin ja mihin tarkoitukseen on keksinyt yleisen pappeuden käsitteen. Jos olisi olemassa termi yleinen maallikkous, niin mitä se toisi mieleen? Yleinen pappeus nostaa minulle mieleen sen, että on olemassa kaksi eri ryhmää: papit ja muut. Enemminkin termi minusta korostaa papin asemaa maallikon yläpuolelle, kuin maallikon asemaa tasavertaisena kumppanina. Oliskohan siinä ollutkin tarvetta korostaa tätä eroa, kun y-pappeus on otettu käyttöön?

  3. Raamatulllisesti pappeus oli laissa säädetty leeviläisille. He saivat oikeuden hoitaa temppelitoimia ja heille maksettiin siitä kymmenykset. He eivät kuitenkaan saaneet perintöosaa, koska he saivat elannon, eli palkkansa.

    Temppelin tuhoutumisen jälkeen pappeja ei ole ollut, koska heitä ei ole tarvittu.

    Paavali sanoo ; ” Onhan tunnettua, että meidän herramme on noussut Juudasta, jonka sukukunann pappeudesta Mooses ei mitään puhunut. ” Tässä valtikka siirtyy toiselle sukukunnalle, eli Juudan sukukunnalle, joka ei tapahtu lainkäskyn kautta, vaan katoamattoman Elämän voimasta. En tiedä onko juutalaisuudessa pappeja, mutta ainakin rabbeja on, ja he ovat opettajia. Paavalin mukaan, tapahtui myös lain muutos.

    Jos sitten joku tulee sanomaan, että se on Jeesus, joka on Juudasta, ja meidän herramme, niin minä sanon hänelle, että Jeesus on vain yksi juutalainen, Paavali puhuu sukukunnasta.

    • ”En tiedä onko juutalaisuudessa pappeja, mutta ainakin rabbeja on, ja he ovat opettajia.”

      Luterilaisessa kirkossa juuri tämä asia on iso ongelma, koska useimmilla papeiksi vihityillä on kovin ohut käsitys Raamatusta. TM:n ei juurikaan tarvitse Raamattua tuntea.

  4. Mielenkiintoista tekstiä Hannu Paavolalta. Juhana Pohjola totesi väitöskirjassaan, että Suomen kirkossa on vallinnut epäselvyys siitä, mitä papinvirka on. Tätä taustaa vasten on täysin ymmärrettävää, että mekin pähkäilemme asiaa. (Vastaava sekamelska koski kastettakin, kun yhdet puhuivat vesikasteesta ja henkikasteesta ne ajallisesti toisistaan erottaen, toiset uudestisyntymisestä kasteessa ja kolmannet hyvän omantunnon liitosta.)

    Hannun huomiot voinee selittää kahdella tavalla. Ensinnäkin kansankirkko on Porvoon sopimuksen ja ekumenian myötä siirtynyt kokonaisuutena korkeakirkollisempaan suuntaan. Toiseksi sekä kansankirkko että LHPK ovat löytäneet uudestaan sellaisia korostuksia omasta tunnustuksestaan, jotka 1900-luvun alkupuolella oli unohdettu tai niitä pidettiin ”katolisina jäännöksinä”. Englannin kielessähän on usea meidän perinteistä termiä ”pappi” tarkoittava sana: priest katolisissa ja pastor protestanttisissa yhteisöissä.

    Papit/pastorit eivät todellakaan ole jokin tavallisia kastettuja ”ylempi” sääty. Samalla Augsburgin tunnustus toteaa selkeästi, että kyse on kuin onkin Jumalan itsensä asettamasta sanan saarnan ja sakramenttien toimittamisen virasta (vom Gott eingesetzt). Samalla siitä voidaan käyttää eri nimityksiä. Luulisin, että LHPK on yksinkertaisesti vapaa kansankirkon historiallisesta painolastista mitä tulee hallinnollisiin tehtäviin.

    • Ongelma lienee siinä, katsotaanko Jumalan asettama virka seurakunnalle vai siitä erotetulle henkilölle annetuksi. Nähdäkseni luterilainen ajatus on, että virka on seurakunnan. Sitä hoitamaan valitaan kelvollinen henkilö.

  5. Blogisti: …lainaus Lutherilta: ”pappi ei ole yhtäläinen pastorin kanssa, sillä papiksi synnytään, paimeneksi tullaan” (olisi kiinnostanut tietää myös mistä tämä lainaus on)…

    Tietoa lähteestä ei minullakaan ole, mutta varovainen arvaus. Luterilainen.net -verkkosivulla artikkelissa Osana kuninkaallista papistoa löytyy alaviite 16 . Viittaus kokonaisuudessaan kuuluu: LW 40:18.

    Verkkosivulla toisaalla olevan aineiston perusteella viittaus voisi kohdistua 40. osaan teossarjasta, jonka englanninkielinen nimi on Luther, Martin. Luther’s Works (American Edition, toim. Jaroslav Pelikan ja Helmut T. Lehmann. 56 vol. St. Louis: Concordia, ja Philadelphia ja Minneapolis: Muhlenberg ja Fortress Press. 1955–86).

    Edelleen perustuen tietoon muualta verkosta: Oletettavasti viitattu osa on keskimmäinen kolmen kirjan jaksosta, joka käsittelee kirkkoa ja saarnavirkaa (Luther’s Works Volume 40: Church And Ministry II).

    • Martti Pentti. Tuossa yllä olevassa luki kansankirkon osalta että pappisvihkimyksen edellytyksenä on, että ”kirkko tai jokin seurakunta” on antanut vokaation eli kutsun virkaan. Saivartelu sikseen, mutta minusta tuo muotoilu (=konjunktio ’tai’) ei mitenkään erikseen korosta seurakunnan antamaa kutsua.

      Vai onko kysymys sittenkin siitä, että teet arvottavan eron kansankirkon ja sen seurakuntien sekä LHPK:n ja sen seurakuntien välillä? Sen enempää kansankirkossa kuin LHPK:ssa ei vihitä pappeja ”varastoon”. Muistutan takavuosien poleemisista kommenteista, joiden mukaan LHPK:n pappisvihkimyksetkin olisivat roolileikkien leikkimistä ja kiistettiin LHPK:n piispan olevan edes piispa. (En ota tähän puoleen mitään kantaa tässä).

    • ’Kirkko tai seurakunta kutsuu’ tarkoittaa joka tapauksessa kristittyjen yhteisöä. ’Herra itse kutsuu’ sisältää toisen näkökulman. Voisi toki jatkaa, että kirkko on Kristuksen ruumis ja sen esittämä kutsu on siis kutsu itse kirkon Herralta. Tällaista teologiaa tuossa lainatussa tekstissä en kuitenkaan lukenut.

  6. Lutheria on varmasti väännelty ja käännelty, mutta minulla on nuo Lutherin suomennokset koneella sellaisessa Sleyn tekemässä tiedostossa kuin Kirkon aarteita. Sieltä en löytänyt tuollaista lausetta, mutta seuraava kohta ”Bibliallisesta lauseiden varastosta” Lutherin omaa tekstiä ehkä jotakin hänen ajattelustaan selventää.

    18 p. Lokakuuta. Ps. 110:3.

    Voittos päivänä palvelee kansas sinua mielellänsä pyhissä kaunistuksissa: lapses synnytetään sinulle niin kuin kaste aamuruskon kohdusta.

    Me olemme kaikki tulleet papinlapsiksi kasteessa; niin yleinen kuin siis nimi kristitty ja Jumalan lapsi on, niin yleinen pitää myöskin nimitys pappi oleman ja ymmärretyksi tuleman. Mutta toinen asia on, kuin sitä käytetään heistä, joilla on virka kristikunnassa, niin kuin kirkonpalvelija, saarnaaja, kirkkoherra eli sielun paimen. Nämät ei ole pappia (siinä tarkoituksessa kuin raamattu käyttää tätä nimitystä), sen viran kutsumuksen tähden, jota he toimittavat, vaan he ovat pappeja jo ennen virkaan tultuansa kasteesta, ja sanotaan raamatussa palvelijoiksi, piispoiksi, edusmiehiksi j.n.e. – Sillä lailla täytyy jokaisen ensin olla kristitty ja syntynyt papiksi ennen kuin hän tulee sarnaajaksi ja piispaksi, eikä kukaan ihminen taida tehdä häntä papiksi. Mutta jos hän kasteen kautta on syntynyt papiksi niin tulee virka perästä ja tekee eroituksen hänen ja muiden kristittyin välillä, – ja vaikka me kaikki olemme papit, niin emme kuitenkaan jokainen sentähden taida eli saa saarnata opettaa eli hallita.

  7. Kiitos kaikille tähän astisesta. Jouni Parviaiselle ja Joukolle erityisesti Luther-lähtee kaivamisesta. Luther on yksi majakoista joiden avulla on hyvä suunnistaa, mutta mitä hn kirjoitti missäkin elämän- tai uskonpuhdistuksen tilanteessa, painotukset muuttuivat eivätkä aina vain kypsempään ymmärtämiseen.

    Pekalta mielenkiintoinen näkökulma. Kukahan keksi yleisen pappeuden…, olisko se ollut pappien juoni. Lutherin varhaiselta kaudelta lienee hänen selkeimmät korostukset kaikkien uskovien pappeudesta, sitten kun meno villiintyi talonpoikaiskapinaksi asti, Luther näki välttämättömäksi palata ainakin osittain entiseen papiston aseman arvostukseen. Näin ymmärrän.

    Marko (tai Pohjola väitöksessään) saattaa olla oikeassa siinä että luterilaisessa kirkossa on virkakäsityksessä ollut epäselvyyttä. Ekumeenisessa osallistumisessa saatetaan olla huomaamatta liuuttu korkea- tai katolis-kirkolliseen suuntaan. Siksikin toivon että saisimme laajempaa keskustelua aikaan. Mitä oikeasti haluamme olla – pappisjohtoinen virkakirkko vai alhaalta kasvava ja jäsenissään elävä ja toimiva seurakuntakirkko?

    • Hannu Paavola. Kaksi ihan käytännöllistä huomiota: 1) Kansankirkon rasitteena on ikiaikainen säätyajattelu ja kirkon viranomaistehtävät väestökirjanpito- ym. viranomaisena, jotka edelleenkin sotkeutuvat ihmisten mielissä hengelliseen paimenuuteen.

      2) On helppo kritisoida pappisjohtoisuutta ja virkakirkkomaisuutta. Seurakuntalähtöisyys on mielestäni erittäin oikea ajattelutapa. Mutta jos noita ns. virkapappeja/pastoreita on seurakunnassa töissä 1 per muutama tuhat seurakuntalaista tuo asetelma on valitettavasti väistämätön. Verrataan tätä nyt vaikka LHPK:aan ja eräisiin katolisiin seurakuntiin, jossa pastoreita on 1-2 per 200 seurakuntalaista. Tai vaikkapa lestadiolaiseen rauhanyhdistykseen, jossa voi olla 4-5 saarnaajaa per 200 aikuista. Ja muut seurakuntatyön aktiivit päälle. Läheisyys saarnavirkaan asetetun ja seurakuntalaisten välillä on tällöin aika vahva jo sosiaalisten lainalaisuuksien vuoksi.

      Ongelma ei siis mielestäni ole pappisviran/pastoriuden/saarnaviran teologiassa vaan jossakin muussa.

    • Näin yhtäältä voisi jo naisdiakonien avanneen tien naispappeuteen vaikka asia hyvin on osattu häivyttää.

      Ei nyt kuulu tähän mutta isäni äidin sukua oleva Hjördis Oivo on ensimmäinen Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan naislehtori. Hän oli myös vaimollani opettajana rippikoulussa.

Hannu Paavola
Hannu Paavola
Olen eläkeläisrovasti ja kirkon uskollinen poika. Uutena harrastuksena oman mielipiteen ilmaisemisen opetteleminen selkokielellä.