”Istun hyvin järkyttyneenä lääkärikeskuksen päivystyksessä. Minut pahoinpideltiin klo 19 aikoihin bussissa nro 12 reitillä Espoonlahti-Tapiola. Istuin näkövammaisten paikalla, koska nykyään olen näkkäri. Hyökkääjä pääsi lyömään minua kaksi kertaa päähän. Huusin avuksi kuljettajaa ja muita matkustajia, mutta KUKAAN ei tullut apuun. Kuski antoi kaksi paperinenäliinaa, jotta voisin kuivata veren naamaltani. Soitin 112:een ja huomenna teen rikosilmoituksen.”

(Facebook-päivitykseni tasan vuosi sitten eli 9.7.2014, yli sata kommenttia). Tänään 9.7.2015 Facebook ihan oma-aloitteisesti muistutti minua tästä painajaismaisesta tapahtumasta, jota olen käsitellyt mielessäni kuluneen vuoden joka ikisenä päivänä. Ja etenkin alkuun myös öiseen aikaan.

Olen tottunut ajattelemaan, että kaikki mikä ei tapa meitä, vahvistaa. Heti pahoinpitelyn jälkeen tapaamani lääkäri muistuttaa tosiasiasta, että yksikin lyönti päähän voi tappaa. Sinänsä varmasti totta, mutta sopii harvinaisen huonosti senhetkiseen tilanteeseeni. Olen shokissa, järkyttynyt, poissa tolaltani. Ei minua tuossa sekavassa olotilassa jaksa moinen toteamus innostaa jos kohta ei lannistaakaan.

Päänsärky on monta päivää niin kova ja näkökyky miltei kateissa, että on pakko mennä uudelleen lääkäriin. Oma lääkärini on lomalla, joten otan sellaisen, joka varaussihteerin mukaan tuntee päävammoja. Pyydän päästä kuvauttamaan pääni, mutta lääkäri heilauttaa kättään ilmassa ja toteaa: ”Ei siellä mitään ole! Jos olisi, niin te ette tulisi tänne omin jaloin. Sitä paitsi kuvaus maksaa 800 euroa!” Minulla on firman piikki ynnä oma suu auki, joten jään aivan sanattomaksi, kun minut ohjataan äkkipikakiireellä ulos vastaanotolta. Pää jäi siis kuvaamatta.

Silmiä paneudutaan  tutkimaan elokuun lopulla 2014 Näkövammaisten keskusliiton kuntoutuskeskus Iiriksessä Itäkeskuksessa. Ennen pahoinpitelyä näköhaitta-asteeni on keväällä ja syksyllä 2013 tehtyjen tutkimusten (HUS) perusteella 65%,  mutta elokuussa 2014 jo 85%. Muutos on niin suuri, että joulukuussa 2014 saan ajan HUS:n tutkimuksiin silmäklinikalle. Siellä todetaan, että lukema pitää paikkansa. Hyppäykset prosenttiyksiköissä ovat viisi kerrallaan. 90% tarkoittaa jo sokeaa, vaikka hänellä olisi vielä jonkin verran näköä jäljellä. Siihen loppuu myös taulukko tätä nykyä.

Koko syksyn 2014 olen niin stressaantunut ja ahdistunut, että yritän syödä pahan oloni pois. Makea maistuu ylenmääräisesti. Jano on kova. Ja väsymys. Muutamassa kuukaudessa lihon 10 kiloa. Oloni alkaa olla tukala. Liikkuminen on vaikeata, säryt käsissä ja jaloissa vihlovia. En pysty istumaan, en jaksa seisoa ja levolle asetuttuani jalkoja on jatkuvasti liikuteltava. Vasen käsi on turta, en saa sormiani nyrkkiin.

Jo poliisikuulusteluissa sanoin, että minulla ei ole mitään vaatimuksia pahoinpitelijää kohtaan enkä tahdo nähdä miestä enää koskaan. Saan käsityksen, että minua ei enää tarvita oikeudenkäynnissä. Väärin luulen: Tammikuussa 2015 haastemies välittää minulle haasteen. Minut siis määrätään sakkorangaistuksen uhalla (200€) saapumaan paikalle. Jos en tule, niin minut voidaan silti tulla kotoa hakemaan.

Vajaa viikko aikaa pohtia puolustusta! Ei, siitä ei tule mitään. En tunne lainkaan lakitupatermistöä enkä tiedä, miten siellä tulisi toimia. Perjantai-iltana otan Facebookissa yhteyttä erääseen tuttuun henkilöön, joka on toiminut lautamiehenä yli 20 vuotta. Hänen kauttaan saan lakimiehen avukseni. Lauantaina pidämme palaverin hänen toimistollaan. Viikonlopun aikana asianajajani pystyy saamaan kasaan ällistyttävän määrän erilaisia asiapapereita maanantaiaamun istuntoon.

Näkökyvystäni on myös lääkärin valaehtoinen todistus, mutta yksikään lääkäri ei voi mennä takuuseen siitä, että näköni raju heikkeneminen olisi juuri tuon pahoinpitelyn tulosta. On tapauksia, jolloin näkö on mennyt ihan tuosta vaan, yhdessä silmänräpäyksessä. Kun minulta kysytään asiasta, niin totean, että ei asiaa voikaan todistaa muuten kuin empiirisesti: Kyseiset silmät ovat minun päässäni ja minä kyllä tiedän, mitä näin ennen ja mitä nyt.

Kun tulemme käräjäoikeuteen, pahoinpitelijä tuodaan paikalle suoraan vankilasta. Kolme kuukautta pahoinpitelyni jälkeen mies on samalla alueella tappanut itseni ikäisen kaverin. Välittömäksi kuolinsyyksi todetaan lyönnit ja potkut päähän. Suurin syy siihen, että omasta tapauksestani tein rikosilmoituksen, oli se, että pelkäsin niin sekaisin olevan kaverin tekevän vielä samana iltana jotakin paljon pahempaakin eli - tappavan jonkun. Erehdyin kolmella kuukaudella.

Oikeudenkäynnistä kuluu muutama kuukausi, kun menen 60-vuotistarkastukseen. Jään kiinni sokeritaudista. Piilevänä ollut tauti päätti puhjeta tuossa hötäkässä niin pahana, että lääkitys aloitetaan heti. Diabeteshoitaja ja ravintoterapeutti astuvat elämääni muitten auttajien jatkoksi. Saan henkistä apua niin psykologilta kuin psykoterapeutiltakin.  Omalta lääkäriltäni saan medisiinistä apua.

Olen pohdinnoissani usein palannut siihen täydelliseen avuttomuuden hetkeen, jonka koin, kun en millään tavalla voinut suojella tai puolustaa itseäni. En lainkaan nähnyt niitä lyöntejä. Olin kuin pelokas eläin ansassa. Jälkiviisaana olen ajatellut, että minun olisi pitänyt varmaankin ruveta huutamaan kuin peto ja toimimaan niin kuin strategisesti oikein on: hyökkäys on paras puolustus. Mutta se, mikä minua eniten lamasi, ei ollut lopultakaan kokoeromme (hän Goljat, minä Daavid) vaan se, että olin runsas viikko aikaisemmin saattanut oman isäni haudan lepoon. Minulla oli siis suruaika. En olisi mitenkään pystynyt kiihdyttämään itseäni surusta raivopäiseen aggressiivisuuteen ihan tuosta vaan. Ajatuskin on ihan makaaberi. Niinpä minä olin edelleen surullinen ja jättiläinen raivopäisen aggressiivinen.

Oikeudenkäynnin ainoa valopilkku on se, että muuan bussimatkustaja on ilmoittautunut silminnäkijätodistajaksi. Hänet kuitenkin asetetaan istumaan oikeussaliin aivan pahoinpitelijä-murhaajan viereen, joten on ymmärrettävää, että hän pelkää todistaa. Sen jälkeen, kun todistaja ja minä olimme käyttäneet puheenvuoromme, syytetyn (”Mä oon ollu niin kännissä, että en mä muista mitään”) asianajaja totesi ykskantaan, ettei mitään pahoinpitelyä ole tapahtunut emmekä me maksa mitään.

Suomalaisissa oikeudenkäynneissä syyttäjän rooli on keskeinen. Hänen tehtävänsä on hommata syytetylle tuomio. Syytetyn taas ei tarvitse millään tavalla auttaa syyttäjää. Syytetty voi siis puhua ihan mitä puppua tahansa. Minun kannaltani on harmillista, että en saa minkäänlaista kontaktia pahoinpitelijääni. Mies on suurimman osan aikaa hiljaa ja kysyttäessä vetoaa pelkästään humalatilaansa. No, sehän passaa, ainakin tässä näytelmässä. Itse en ole tyytyväinen, mutta en mahda asialle mitään.

Minun elämääni oikeudenmukaisuus ja totuus kuuluvat keskeisinä käsitteinä. Siksi on varsin mykistävää kuulla, miten syytetyn asianajaja valehtelee niin että korvat heiluvat. Ehkä hänen pyytämänsä sievoinen palkkiosumma vaimentaa mahdolliset omantunnon syytökset.

Edellisen kerran käräjäoikeudessa käydessäni pidin siellä käräjähartauden. Tästä näytelmästä on hartaudellisuus kaukana. Jeesus puhuu fiksusti, kun sanoo, että jos vain voitte välttää oikeuteen menemisen, niin tehkää niin. Sopikaa riitanne jo matkalla. Kun oikeussalissa on sana sanaa vastaan, niin mustasta tulee helposti valkoinen ja valkoisesta musta, kun kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan.

Minä olin jo aikaisemmin antanut lyöjälleni anteeksi. Helsingin Sanomien toimittaja ei millään meinaa tajuta, miksi tein niin. Yritän selittää, että näin pääsen itse tuosta tilanteesta irti eikä minun tarvitse loppuikääni raahata häntä mukanani kuin painavaa reppua ikään.  Sitä paitsi se oli muutaman yön pohdinnan tuloksena kaikkein parhain ratkaisu. Minulla oli edellä mainittu syyni surra, ei vihata tai harkita kostoa.

Lopullinen tuomio tuli vasta äskettäin, nimittäin 26.6.15. Se annettiin ns. kansliapäätöksenä, sitä ei siis julistettu oikeussalissa. Tuomion takana oli kolme tuomaria, lautamiehiä tässä keississä ei ollut. Murha oli alentunut tapoksi. Tapossa mukana ollut naispuolinen rikoskumppani sai 9 vuotta vankeutta, mies 9 vuotta ja yhden kuukauden kakun. Rangaistus näkövammaisen papin pahoinpitelystä julkisella paikalla tuli siis yhden kuukauden linnatuomio. Minulle määrättiin vaatimaton summa kipurahoiksi, mutta jotenkin minusta tuntuu, että en tule saamaan mitään tyhjätaskulta, häiskältä, joka on käyttänyt koko aikuisikänsä viinan juontiin.

Kun viime syyskuussa palasin töihin, tulin takaisin vain 50%:sesti. Teen viikon töitä ja olen viikon osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Tosin minulla on kuluneen vuoden aikana ollut niin paljon asiaa ammattiauttajien luokse, että olen ristinyt eläkeviikkoni hoitovapaaksi. Ennätys on 7 merkintää viikossa. Tosin siihen viikkoon osui labrakäyntejä, diabeteshoitajan ja ravintoterapeutin audienssit, kahden lääkärin vastaanotot ja yksi terapiaistunto.

Töihin palaamisessa minua jännitti eniten ehtoollisen asettaminen ja jakaminen. Yllätys oli suuri, kun huomasin, että tämä asia on 35 vuoden ajalta niin hyvässä lihasmuistissa, että olen mielestäni klaarannut ihan kohtalaisesti. Osa väreistä minulta on kadonnut ja ihmisten kasvot, mutta tutut ihmiset tunnistan hahmoistaan. Saarnatuolin valaistusongelmaa ei vielä ole saatu ratkaistuksi, mutta olen suurentanut tekstini kissankorkuiseksi. Saarnastuolin lisäksi seisoskelen jatkossa myös työtietokoneeni ääressä.

Siitä olen  Jumalalle sangen kiitollinen, että hän vielä tällaisenakin huolii minut töihin viljapelloilleen. Tai oikeastaan, tarkemmin ajatellen: Ehkä hän tahtoo osoittaa minulle kokonaan uudenlaisen tien kulkea. Kun jokin ovi elämässä sulkeutuu, niin tilalle voi aueta vaikkapa uusi ikkuna.

Voi olla kuvittelua, mutta minulla käy sellainen hytinä, että tällaisessa alennustilassa ollessani ihmiset kuuntelevat puheitani vielä entistäkin tarkemmin ja keskusteluyhteys syntyy huomattavan vaivattomasti. Olisiko ihan aikuisten oikeesti niin, että heikoissa Jumala tahtoo olla väkevin? Kun ikiomat voimat ovat ehtyneet, Jumala mieluusti lainaa omaa  voimaansa ja viisauttaan  sekä lahjoittaa uuden alun mahdollisuuden sinulle ja minullekin.

Työtoverit ovat suhtautuneet hyvin näihin meikäläisen rajoituksiin. Eivät kadehdi sitä, että minulla on käytössäni erilaisia elämääni helpottavia apuvälineitä. Yhtä henkilökohtaista apuvälinettä tosin toivoisin. Ulkona liikkumiseni on tullut näön myötä haasteellisemmaksi, mutta diabeteksen takia minun pitäisi liikkua niin paljon kuin mahdollista. Istuminen kun on kuolemaksi. Opaskoiraa olen ajatellut anoa. Sellaisia ei nykyään myönnetä ainoastaan täysin sokeille, vaan myös esimerkiksi kaltaisilleni voimakkaasti heikkonäköisille diabeetikoille.

Koiran myöntämisen yksi kriteeri on se, että isäntä on riittävän hyvässä kunnossa  hoitamaan ja ulkoiluttamaan koiraa. Minä olen jo pudottanut painoani 13 kiloa syömällä pupunruokaa. Se, että minä vielä jotakin näen, ei merkitse sitä, että lähtisin ohjailemaan koiraa. Pois se minusta. Mutta yksin asuvana minun on nähtävä sen verran, että pystyn ruokkimaan hunden.

Kokonaan uusi asia nykyisessä elämässäni on kilpailuhalun totaalinen puuttuminen. Pystyn tänä päivänä iloitsemaan toisten ihmisten menestyksestä ilman että pitäisi miettiä, miksi minulla ei ole sitä tai tätä. Tiedän, että he kulkevat omaa tietään, joka ei ole minua varten. Jumala tahtoo varmasti johdattaa minuakin yhä  edelleen, pois jostakin ja kohti jotakin. Haluan pois turhien roolien takaa, tahdon tulla vain omaksi itsekseni, sellaiseksi kuin Jumala on minut tarkoittanut.

Aikaisemmin minulle oli varsin vaikeaa avun vastaanottaminen toisilta. Olen nyt kiitollinen kaikille niille, jotka ovat minua auttaneet. Olen nuorena oppinut, että antaessaan saa. Nyt tiedän, että homma skulaa myös toisin päin: Voin antaa vain sellaista, mitä minä itse olen saanut, en voi antaa mitään sellaista, mitä minulla tai minussa ei ole.

Nyt mennään näillä.

* * * * * * * * * *

Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa. Mutta jos ei muista, niin tässä myrskyn vesilasissa synnyttänyt K24-blogini…

https://www.kotimaa.fi/nakovammainen-pappi-pahoinpideltiin-espoolaisbussissa-kukaan-ei-auttanut/

…ja yksi monista tapaukseen liittyneistä lehtijutuista:

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014071018478624_uu.shtml