Vuosi  näkövammaisen papin pahoinpitelystä – mitä rankka kokemus on minulle opettanut?

anna anteeksi

”Istun hyvin järkyttyneenä lääkärikeskuksen päivystyksessä. Minut pahoinpideltiin klo 19 aikoihin bussissa nro 12 reitillä Espoonlahti-Tapiola. Istuin näkövammaisten paikalla, koska nykyään olen näkkäri. Hyökkääjä pääsi lyömään minua kaksi kertaa päähän. Huusin avuksi kuljettajaa ja muita matkustajia, mutta KUKAAN ei tullut apuun. Kuski antoi kaksi paperinenäliinaa, jotta voisin kuivata veren naamaltani. Soitin 112:een ja huomenna teen rikosilmoituksen.”

(Facebook-päivitykseni tasan vuosi sitten eli 9.7.2014, yli sata kommenttia). Tänään 9.7.2015 Facebook ihan oma-aloitteisesti muistutti minua tästä painajaismaisesta tapahtumasta, jota olen käsitellyt mielessäni kuluneen vuoden joka ikisenä päivänä. Ja etenkin alkuun myös öiseen aikaan.

 

Olen tottunut ajattelemaan, että kaikki mikä ei tapa meitä, vahvistaa. Heti pahoinpitelyn jälkeen tapaamani lääkäri muistuttaa tosiasiasta, että yksikin lyönti päähän voi tappaa. Sinänsä varmasti totta, mutta sopii harvinaisen huonosti senhetkiseen tilanteeseeni. Olen shokissa, järkyttynyt, poissa tolaltani. Ei minua tuossa sekavassa olotilassa jaksa moinen toteamus innostaa jos kohta ei lannistaakaan.

Päänsärky on monta päivää niin kova ja näkökyky miltei kateissa, että on pakko mennä uudelleen lääkäriin. Oma lääkärini on lomalla, joten otan sellaisen, joka varaussihteerin mukaan tuntee päävammoja. Pyydän päästä kuvauttamaan pääni, mutta lääkäri heilauttaa kättään ilmassa ja toteaa: ”Ei siellä mitään ole! Jos olisi, niin te ette tulisi tänne omin jaloin. Sitä paitsi kuvaus maksaa 800 euroa!” Minulla on firman piikki ynnä oma suu auki, joten jään aivan sanattomaksi, kun minut ohjataan äkkipikakiireellä ulos vastaanotolta. Pää jäi siis kuvaamatta.

Silmiä paneudutaan  tutkimaan elokuun lopulla 2014 Näkövammaisten keskusliiton kuntoutuskeskus Iiriksessä Itäkeskuksessa. Ennen pahoinpitelyä näköhaitta-asteeni on keväällä ja syksyllä 2013 tehtyjen tutkimusten (HUS) perusteella 65%,  mutta elokuussa 2014 jo 85%. Muutos on niin suuri, että joulukuussa 2014 saan ajan HUS:n tutkimuksiin silmäklinikalle. Siellä todetaan, että lukema pitää paikkansa. Hyppäykset prosenttiyksiköissä ovat viisi kerrallaan. 90% tarkoittaa jo sokeaa, vaikka hänellä olisi vielä jonkin verran näköä jäljellä. Siihen loppuu myös taulukko tätä nykyä.

Koko syksyn 2014 olen niin stressaantunut ja ahdistunut, että yritän syödä pahan oloni pois. Makea maistuu ylenmääräisesti. Jano on kova. Ja väsymys. Muutamassa kuukaudessa lihon 10 kiloa. Oloni alkaa olla tukala. Liikkuminen on vaikeata, säryt käsissä ja jaloissa vihlovia. En pysty istumaan, en jaksa seisoa ja levolle asetuttuani jalkoja on jatkuvasti liikuteltava. Vasen käsi on turta, en saa sormiani nyrkkiin.

Jo poliisikuulusteluissa sanoin, että minulla ei ole mitään vaatimuksia pahoinpitelijää kohtaan enkä tahdo nähdä miestä enää koskaan. Saan käsityksen, että minua ei enää tarvita oikeudenkäynnissä. Väärin luulen: Tammikuussa 2015 haastemies välittää minulle haasteen. Minut siis määrätään sakkorangaistuksen uhalla (200€) saapumaan paikalle. Jos en tule, niin minut voidaan silti tulla kotoa hakemaan.

Vajaa viikko aikaa pohtia puolustusta! Ei, siitä ei tule mitään. En tunne lainkaan lakitupatermistöä enkä tiedä, miten siellä tulisi toimia. Perjantai-iltana otan Facebookissa yhteyttä erääseen tuttuun henkilöön, joka on toiminut lautamiehenä yli 20 vuotta. Hänen kauttaan saan lakimiehen avukseni. Lauantaina pidämme palaverin hänen toimistollaan. Viikonlopun aikana asianajajani pystyy saamaan kasaan ällistyttävän määrän erilaisia asiapapereita maanantaiaamun istuntoon.

Näkökyvystäni on myös lääkärin valaehtoinen todistus, mutta yksikään lääkäri ei voi mennä takuuseen siitä, että näköni raju heikkeneminen olisi juuri tuon pahoinpitelyn tulosta. On tapauksia, jolloin näkö on mennyt ihan tuosta vaan, yhdessä silmänräpäyksessä. Kun minulta kysytään asiasta, niin totean, että ei asiaa voikaan todistaa muuten kuin empiirisesti: Kyseiset silmät ovat minun päässäni ja minä kyllä tiedän, mitä näin ennen ja mitä nyt.

Kun tulemme käräjäoikeuteen, pahoinpitelijä tuodaan paikalle suoraan vankilasta. Kolme kuukautta pahoinpitelyni jälkeen mies on samalla alueella tappanut itseni ikäisen kaverin. Välittömäksi kuolinsyyksi todetaan lyönnit ja potkut päähän. Suurin syy siihen, että omasta tapauksestani tein rikosilmoituksen, oli se, että pelkäsin niin sekaisin olevan kaverin tekevän vielä samana iltana jotakin paljon pahempaakin eli - tappavan jonkun. Erehdyin kolmella kuukaudella.

Oikeudenkäynnistä kuluu muutama kuukausi, kun menen 60-vuotistarkastukseen. Jään kiinni sokeritaudista. Piilevänä ollut tauti päätti puhjeta tuossa hötäkässä niin pahana, että lääkitys aloitetaan heti. Diabeteshoitaja ja ravintoterapeutti astuvat elämääni muitten auttajien jatkoksi. Saan henkistä apua niin psykologilta kuin psykoterapeutiltakin.  Omalta lääkäriltäni saan medisiinistä apua.

Olen pohdinnoissani usein palannut siihen täydelliseen avuttomuuden hetkeen, jonka koin, kun en millään tavalla voinut suojella tai puolustaa itseäni. En lainkaan nähnyt niitä lyöntejä. Olin kuin pelokas eläin ansassa. Jälkiviisaana olen ajatellut, että minun olisi pitänyt varmaankin ruveta huutamaan kuin peto ja toimimaan niin kuin strategisesti oikein on: hyökkäys on paras puolustus. Mutta se, mikä minua eniten lamasi, ei ollut lopultakaan kokoeromme (hän Goljat, minä Daavid) vaan se, että olin runsas viikko aikaisemmin saattanut oman isäni haudan lepoon. Minulla oli siis suruaika. En olisi mitenkään pystynyt kiihdyttämään itseäni surusta raivopäiseen aggressiivisuuteen ihan tuosta vaan. Ajatuskin on ihan makaaberi. Niinpä minä olin edelleen surullinen ja jättiläinen raivopäisen aggressiivinen.

Oikeudenkäynnin ainoa valopilkku on se, että muuan bussimatkustaja on ilmoittautunut silminnäkijätodistajaksi. Hänet kuitenkin asetetaan istumaan oikeussaliin aivan pahoinpitelijä-murhaajan viereen, joten on ymmärrettävää, että hän pelkää todistaa. Sen jälkeen, kun todistaja ja minä olimme käyttäneet puheenvuoromme, syytetyn (”Mä oon ollu niin kännissä, että en mä muista mitään”) asianajaja totesi ykskantaan, ettei mitään pahoinpitelyä ole tapahtunut emmekä me maksa mitään.

Suomalaisissa oikeudenkäynneissä syyttäjän rooli on keskeinen. Hänen tehtävänsä on hommata syytetylle tuomio. Syytetyn taas ei tarvitse millään tavalla auttaa syyttäjää. Syytetty voi siis puhua ihan mitä puppua tahansa. Minun kannaltani on harmillista, että en saa minkäänlaista kontaktia pahoinpitelijääni. Mies on suurimman osan aikaa hiljaa ja kysyttäessä vetoaa pelkästään humalatilaansa. No, sehän passaa, ainakin tässä näytelmässä. Itse en ole tyytyväinen, mutta en mahda asialle mitään.

Minun elämääni oikeudenmukaisuus ja totuus kuuluvat keskeisinä käsitteinä. Siksi on varsin mykistävää kuulla, miten syytetyn asianajaja valehtelee niin että korvat heiluvat. Ehkä hänen pyytämänsä sievoinen palkkiosumma vaimentaa mahdolliset omantunnon syytökset.

Edellisen kerran käräjäoikeudessa käydessäni pidin siellä käräjähartauden. Tästä näytelmästä on hartaudellisuus kaukana. Jeesus puhuu fiksusti, kun sanoo, että jos vain voitte välttää oikeuteen menemisen, niin tehkää niin. Sopikaa riitanne jo matkalla. Kun oikeussalissa on sana sanaa vastaan, niin mustasta tulee helposti valkoinen ja valkoisesta musta, kun kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan.

Minä olin jo aikaisemmin antanut lyöjälleni anteeksi. Helsingin Sanomien toimittaja ei millään meinaa tajuta, miksi tein niin. Yritän selittää, että näin pääsen itse tuosta tilanteesta irti eikä minun tarvitse loppuikääni raahata häntä mukanani kuin painavaa reppua ikään.  Sitä paitsi se oli muutaman yön pohdinnan tuloksena kaikkein parhain ratkaisu. Minulla oli edellä mainittu syyni surra, ei vihata tai harkita kostoa.

Lopullinen tuomio tuli vasta äskettäin, nimittäin 26.6.15. Se annettiin ns. kansliapäätöksenä, sitä ei siis julistettu oikeussalissa. Tuomion takana oli kolme tuomaria, lautamiehiä tässä keississä ei ollut. Murha oli alentunut tapoksi. Tapossa mukana ollut naispuolinen rikoskumppani sai 9 vuotta vankeutta, mies 9 vuotta ja yhden kuukauden kakun. Rangaistus näkövammaisen papin pahoinpitelystä julkisella paikalla tuli siis yhden kuukauden linnatuomio. Minulle määrättiin vaatimaton summa kipurahoiksi, mutta jotenkin minusta tuntuu, että en tule saamaan mitään tyhjätaskulta, häiskältä, joka on käyttänyt koko aikuisikänsä viinan juontiin.

Kun viime syyskuussa palasin töihin, tulin takaisin vain 50%:sesti. Teen viikon töitä ja olen viikon osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Tosin minulla on kuluneen vuoden aikana ollut niin paljon asiaa ammattiauttajien luokse, että olen ristinyt eläkeviikkoni hoitovapaaksi. Ennätys on 7 merkintää viikossa. Tosin siihen viikkoon osui labrakäyntejä, diabeteshoitajan ja ravintoterapeutin audienssit, kahden lääkärin vastaanotot ja yksi terapiaistunto.

Töihin palaamisessa minua jännitti eniten ehtoollisen asettaminen ja jakaminen. Yllätys oli suuri, kun huomasin, että tämä asia on 35 vuoden ajalta niin hyvässä lihasmuistissa, että olen mielestäni klaarannut ihan kohtalaisesti. Osa väreistä minulta on kadonnut ja ihmisten kasvot, mutta tutut ihmiset tunnistan hahmoistaan. Saarnatuolin valaistusongelmaa ei vielä ole saatu ratkaistuksi, mutta olen suurentanut tekstini kissankorkuiseksi. Saarnastuolin lisäksi seisoskelen jatkossa myös työtietokoneeni ääressä.

Siitä olen  Jumalalle sangen kiitollinen, että hän vielä tällaisenakin huolii minut töihin viljapelloilleen. Tai oikeastaan, tarkemmin ajatellen: Ehkä hän tahtoo osoittaa minulle kokonaan uudenlaisen tien kulkea. Kun jokin ovi elämässä sulkeutuu, niin tilalle voi aueta vaikkapa uusi ikkuna.

Voi olla kuvittelua, mutta minulla käy sellainen hytinä, että tällaisessa alennustilassa ollessani ihmiset kuuntelevat puheitani vielä entistäkin tarkemmin ja keskusteluyhteys syntyy huomattavan vaivattomasti. Olisiko ihan aikuisten oikeesti niin, että heikoissa Jumala tahtoo olla väkevin? Kun ikiomat voimat ovat ehtyneet, Jumala mieluusti lainaa omaa  voimaansa ja viisauttaan  sekä lahjoittaa uuden alun mahdollisuuden sinulle ja minullekin.

Työtoverit ovat suhtautuneet hyvin näihin meikäläisen rajoituksiin. Eivät kadehdi sitä, että minulla on käytössäni erilaisia elämääni helpottavia apuvälineitä. Yhtä henkilökohtaista apuvälinettä tosin toivoisin. Ulkona liikkumiseni on tullut näön myötä haasteellisemmaksi, mutta diabeteksen takia minun pitäisi liikkua niin paljon kuin mahdollista. Istuminen kun on kuolemaksi. Opaskoiraa olen ajatellut anoa. Sellaisia ei nykyään myönnetä ainoastaan täysin sokeille, vaan myös esimerkiksi kaltaisilleni voimakkaasti heikkonäköisille diabeetikoille.

Koiran myöntämisen yksi kriteeri on se, että isäntä on riittävän hyvässä kunnossa  hoitamaan ja ulkoiluttamaan koiraa. Minä olen jo pudottanut painoani 13 kiloa syömällä pupunruokaa. Se, että minä vielä jotakin näen, ei merkitse sitä, että lähtisin ohjailemaan koiraa. Pois se minusta. Mutta yksin asuvana minun on nähtävä sen verran, että pystyn ruokkimaan hunden.

Kokonaan uusi asia nykyisessä elämässäni on kilpailuhalun totaalinen puuttuminen. Pystyn tänä päivänä iloitsemaan toisten ihmisten menestyksestä ilman että pitäisi miettiä, miksi minulla ei ole sitä tai tätä. Tiedän, että he kulkevat omaa tietään, joka ei ole minua varten. Jumala tahtoo varmasti johdattaa minuakin yhä  edelleen, pois jostakin ja kohti jotakin. Haluan pois turhien roolien takaa, tahdon tulla vain omaksi itsekseni, sellaiseksi kuin Jumala on minut tarkoittanut.

Aikaisemmin minulle oli varsin vaikeaa avun vastaanottaminen toisilta. Olen nyt kiitollinen kaikille niille, jotka ovat minua auttaneet. Olen nuorena oppinut, että antaessaan saa. Nyt tiedän, että homma skulaa myös toisin päin: Voin antaa vain sellaista, mitä minä itse olen saanut, en voi antaa mitään sellaista, mitä minulla tai minussa ei ole.

Nyt mennään näillä.

* * * * * * * * * *

Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistaa. Mutta jos ei muista, niin tässä myrskyn vesilasissa synnyttänyt K24-blogini…

https://www.kotimaa.fi/nakovammainen-pappi-pahoinpideltiin-espoolaisbussissa-kukaan-ei-auttanut/

…ja yksi monista tapaukseen liittyneistä lehtijutuista:

http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014071018478624_uu.shtml

20 kommenttia

  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Kiitos tästä jakamisesta Hannu!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jaksamista. Näkökyvyn heikkeneminen on kurmana ihmiselle todella kova niin, ettei toisten ihmisten pitäisi lisätä taakkaa.

    Rangaistus ei tuo tietenkään näköä takaisin, mutta pitäisi olla joku merkitys, jos yleensä rangaistuksia jostain jaetaan. Uhrin asiat jäävät liian vähälle huomiolle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ville Hassinen sanoo:

    Miksi minusta tuntuu, että pyhimykset kaatuvat ensin ja jumalattomat kukoistavat?

    Tämä on sekä vaikuttava, että opettava ja karmea tarina, Hannu. Siunauksia sinulle kollega ja Kristus sinua olkoon kantamassa askeleillasi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Luvan perästä laitan erään FB-ystäväni kommentin myös tänne:

    ”Tätä lukiessa tuli mieleeni, että vähänpä me todella tiedämme toistemme taisteluista, vaikka niistä kirjoitettaisiin lehdissä ja lööpeissä, ja vaikka seuraamme näitä päivityksiäkin päivästä päivään. Mitä kaikkea vuodentakaisesta traagisesta tapahtumasta sinulle koitui, miten paljon se muutti ja mihin kaikkeen se vaikuttaa joka päivä ja hetki, sitä voi vain aavistella. Koulu on ollut kova, mutta ensimmäisen vuosikurssin olet jo kirkkaasti läpäissyt. Onnittelut siitä ja voimia kaikkeen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ainakin se saisi tuoda sen toivomasi karvaisen oppaan!”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Vaikka karvainen opas onkin elävä otus, se luetaan apuvälineeksi, joka kulkee mukana kaikkialle. Ja kun apuväline on töissä, se ei piittaa muusta kuin pelkästään isäntänsä / emäntänsä hyvinvoinnista. Meinasin kirjoittaa turvallisuudesta, mutta turpa on pelkästään eläimellinen ilmiö…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jouni Turtiainen sanoo:

    Olipa riipaisevaa tekstiä – ja samalla toivoa avaavaa. Kiitos Hannu!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Jouni: Pari lisäpuistatusta sinulle taisi tuoda se, että paikallisena pappina tunnet hyvin tapahtumapaikat. Siitä Espoonlahden kirkon läheltähän me nousimme sille kohtalokkaalle bussimatkalle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Timo Rantanen sanoo:

    Sitä ei tiedä mitä voi tapahtua, vaikka bussissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Paljon valoisaa ja hyvää ja turvallista elämääsi Hannu!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Minulle on käsittämätön ilmiö tuo Hannu Kiurun olemus, henkilö ja asenne elämään ja työhön. Keväällä tapasimme Karjalan Liiton hengellisillä päivillä Helsingin vanhan kirkon messussa. Vietettiin Hannun 60-juhlaa. Saarnatuoliin nousi mies, jonka sanoissa ei kuulunut minkäänlaista katkeruutta, kaunaa tai elämänilon murtumista, totinen karjalainen mies jossa ei vilppiä ole. Kun nyt tiedän hänen sairaudestaan, kokemuksestaan ja kärsimyksestään, olen ymmyrkäisen mykkänä. Itse en varmasti pystyisi samaan. Ehdotan, että kirkossamme jaettaisiin Nelson Mandela mitalia ja -arvonimeä. Arvatkaapa kenet oikeuttaisin siihen ensimmäisenä?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Hannu Kilpeläinen :”Saarnatuoliin nousi mies, jonka sanoissa ei kuulunut minkäänlaista katkeruutta, kaunaa tai elämänilon murtumista, totinen karjalainen mies jossa ei vilppiä ole.”

      Toivoisin sydämeni pohjasta, että voisin olla samanlainen karjalainen. Valitettavasti suuntasin Lahden kaupungin torille, kun siellä vietettiin Karjala-päivää ja tapasin myös ne ”totiset karjalaiset”, jotka vuosikaudet olivat säästäneet viralliset dokumentit, jotka todistivat heidän yhäkin olevan rajan taakse jääneen ykstyisomaisuutensa omistajia ja lähettäneet vuosien ajan saantitodistuksin omistusoikeutensa tunnustamishakemuksia Venäjän federaation Suomen konsulaatin antamien ohjeiden mukaisesti suoraan Kremliin koskaan vastausta saamatta.

      Meitä oli neijä ihmistä, jotka annoimme toimeksiannon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle valtioita velvoittavan epäselväksi jätetyn rajan taakse jääneen yksityisomaisuuden omistusoikeuskysymyksen selvittämiseksl kansainvälisen oikeuden mukaisesti ja lopulta maksoimme tuosta yrityksestä aiheutuneet kustannukset itse muutaman vapaaehtoisen lahjoittajan tukemina. Suomen valtio eväsi meiltä jopa vapaaehtoisen varojenkeruuoikeuden tuon kysymyksen selvittämisestä aiheutuvien kulujen kattamiseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Kiitos, kaima, kauniista sanoistasi. Kätken ne mieluusti sydämeeni ja tutkistelen niitä siellä.

      Kenties tässä on tullut lihaksi se asia, jota rippikoululeireillä olen nuorille kuluneina vuosikymmeninä tahtonut Kärsimyksemme-nimisellä oppitunnilla alleviivata: On tietenkin ihme kyseessä, kun Jumala parantaa jostakin sellaisesta, mille lääketiede ei mahda mitään. Mutta mielestäni vielä suurempi ihme on se, että ihminen selviytyy elämässään kipunsa, vaivansa, ahdistuksensa kanssa.

      Ihmisen asenne on tärkein. Ei useimmissakaan Jeesuksen parantamissa ihmisissä tapahtunut Vapahtajan odottamaa muutosta: 10 parantuneesta pitaalisesta vain yksi palasi kiittämään.

      Ei ihmisen pidä sitoa onnellisuuttaan ja iloisuuttaan ulkoisiin olosuhteisiin. Ei pidä kiittää olosuhteista huolimatta vaan juuri niiden tähden. Tulevassa bloggauksessani jatkan tätä Näkö meni, mitä jäi-teemaa esittelemällä hyvän ystäväni, joka sokeutui 17 vuotta sitten…

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Tuula: Sinne jäi Suojärvelle minunkin äitini perheen koko omaisuus. Suomalaiset sotilaat polttivat lähtiessään talonkin. Vain ukini tekemät sauna ja maakellari jäivät ihmeteltäväksemme, kun äidin kanssa 11 vuotta sitten kävimme katselemassa paikkoja.

      Oletko tosiaan elätellyt näin pitkään turhia toiveita saada sieltä itärajan takaa jotakin suvullesi kuuluvaa takaisin? Miksi? Sinulla on ne dokumentit, jotka tänä päivänä ovat kaikkea muuta kuin virallisia. Pidä ne ja kuvittele, että sinulla on kaikki se maallinen maallinen mammona, jota pidät edelleen omanasi.

      Parempi vaihtoehto olisi kuitenkin luopua noista turhista haaveista, jotka sitovat sinua vain tiukemmin tähän maailmaan. Ei elämä ole omaisuuden keruuta vaan luopumista!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Hannu Kiuru :”Oletko tosiaan elätellyt näin pitkään turhia toiveita saada sieltä itärajan takaa jotakin suvullesi kuuluvaa takaisin? Miksi?”

      Onkohan tämä nyt noin sadas kerta, kun toistan, että henk.koht. en halua itärajan takaa yhtään mitään. Tämä päätös syntyi, kun tapasin sukuni kotitalossa asuneen Mustaltamereltä Siperian vankileirien kautta tilalle päätyneen Pelogean, joka vietti elämänsä viimeiset vuodet suvun sortuneen navetan kivijalassa ehjäksi jääneessä karjakeittiössä. Hän sanoi ymmärtävänsä, että suomalaiset haluavat käydä menetetyllä kotiseudullaan, koska hänellä on samanlainen ikävä kotiin. Hän myös pyysi, että suomalaiset tulisivat takaisin, että hekin pääsisivät vihdoinkin kotiseudulleen.

      Se mitä olen halunnut ja haluan on, että valtiot hoitavat velvollisuudet, joihin ovat sitoutuneet kuten tässä tapauksessa rajan taakse jääneen epäselväksi jätetyn omistusoikeuskysymyksen selvittämisen.

      Oma EIT-valituksemme jätettiin Strasbourgissa käsittelemättä, kun oikeus halusi purkaa Venäjän federaatiota vastaan tehtyjen valituksen suman, johon se oli tukehtumassa. Omistusoikeuteen ei otettu kantaa ja kun Tarton yliopistossa teettämämme selvityksen mukaan Venäjä tai Neuvotoliitto ei ole kansallistanut rajan taakse jääneitä omaisuuksia kuten kansainvälinen oikeus edellyttää, viralliset dokumentit säilyttäneiden suomalaisten omistusoikeus on yhäkin voimassa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Vaikuttava kuvaus. Hannu on ihmisen näköinen pappi. Pappi, joka osaa varmasti lohduttaa murheellisia, itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kiuru sanoo:

      Salme: Minua on aina kiinnostanut seurakuntapapin perustyö. Olen opiskellut johtamista, kouluttamista ja terapointia riittävästi huomatakseni, etteivät ne ole minua varten. Ehkä toisten kanssa itkeminen ja nauraminen ovat enempi miu mau mukkaa…

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kilpeläinen sanoo:

    Tuula Hölttä Olin Karjalan Liiton toiminnanjohtaja kuvaamasi Lahden Karjalalaisten kesäjuhlien aikana. Karjalan Liiton toiminta-ajatus noudatti ja noudattaa yhä Suomen virallisen ulkopolitiikan toimintastrategiaa. Emme voi muuttaa Pariisin rauhansopimuksen rajoja joidenkin yksityisten tahojen toivomusten mukaan. Näistä kysymyksistä hallitukset tekevät sopimukset, eivät kansalaisjärjestöt. Lahden torille oli kokoontunut n. 5 000 karjalaista osoittaakseen karjalaisen kulttuurin elävän rajojen siirtelyistä huolimatta. Tiedätkö kuinka monta miljoonaa ihmistä on esim. Euroopassa kokenut saman kohtalon; voimakkaammat ovat siirrelleet rajoja, mutta eivät ole tappaneet kulttuuria. Tämä oli viesti Lahden Karjalan Liiton kesäjuhlilla ja tämän vuoden Hyvinkään kesäjuhlilla.

    Lahden torille oli mainitsemasi ajankohtana tullut myös tamperelaismies, joka kantoi hirsipuuhun ripustettua apinaa, jossa luki ”Putin”. Poliisi esti hänen ja kolmen muun liittymisen rauhalliseen kulkueeseen. Mainittu tamperelaismies vietiin putkaan. Tämä tyttärensä lelun anastanut mies on tuomittu sittemmin vankilaan monista uhkauksista ja herjauksista. Mm. minä olen ollut hänen tappolistallaan, koska en ole saanut Karjalaa takaisin. Minä en ole kuollut eikä Karjalaa ole saatu takaisin, mutta karjalainen kulttuuri elää ja voi hyvin niiden rajojen sisällä, jossa se nykyään elää. Rajat muuttuvat, ei Der Einige Römische Reich von Deutschen Nationalen ole enää voimassa, ei Brittien Imperium, ei Neuvostoliitto, puhumattakaan Hansa liitosta tai Vatikaanin imperiumista.

    Karjalaiset todistavat juuristaan ja identiteetistään riippumatta valtioista, missä kulloinkin elävät. Suomella ei ole mitään etuoikeutta karjalaiseen etnokseen.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Hannu Kilpeliäinen :”Lahden torille oli mainitsemasi ajankohtana tullut myös tamperelaismies, joka kantoi hirsipuuhun ripustettua apinaa, jossa luki “Putin”. Poliisi esti hänen ja kolmen muun liittymisen rauhalliseen kulkueeseen. Mainittu tamperelaismies vietiin putkaan.”

      OIkeastaan paikallisessa aviisissa ollut juttu tästä ”terroristista”, jolta turvautumiseksi oli haluttu ylimääräisiä turvajoukkoja torille, sai minut lähtemään liikkeelle katsomaan minkälaisesta terroristista on kysymys. Hänen ”performanssinsa” itse tehdyissä ”kulisseissa” oli hauska ja nauroin sille yhdessä läsnäolleiden poliisien kanssa. Kun keskustelin hänen kanssaan, hän kertoi ”kapinansa” johtuvan siitä, että hän halusi perustaa yhdistyksen auttamaan syrjäytyneitä nuoria miehiä, mutta valtio oli evännyt hankkeen.

      En ole koskaan tavoitellut Pariisin rauhan rajojen muuttamista enkä Karjalan palauttamista, vaan ainoastaan sodan jälkeen epäselväksi jätetyn rajan taakse jääneen yksityisomaisuuden omistusoikeuden selvittämistä, minkä selvittämiseen valtioita velvoittaa mm. Euroopan ihmisoikeussopimus. Omistusoikeuden tunnustaminen ei edellytä valtiorajojen sen enempää kuin kuntarajojenkaan muutosta.

      Tuo hanke lähti liikkeelle omistusoikeutensa tunnustamista halunneiden Venäjän Federaation Suomen konsulaatin ohjeiden mukaisesti suoraan Kremliin lähettämien anomusten seurauksena, joihin he eivät olleet saaneet mitään vastausta ja kun olivat tehneet asioiden hitaasta etenemisestä valituksen oikeuskanslerille, saivat vastauksen, että oikeuskansleri ei voi tehdä asialle mitään, koska asia on Suomessa poliittinen eikä juridinen.

      Henk.koht. en ole vaatinut sukuni rajan taakse jääneen omaisuuden omistusoikeuden tunnustamista ja olen samaa mieltä kuin yksi lapsistamme ensimmäisen ja viimeisen kotiseutumatkansa jälkeen ”Minä tunnen itseni karjalaiseksi samalla tavalla kuin suomalaiseksi: se on enemmän sitä, mikä minä olen kuin sitä, missä minä olen. Menetyksen kipu on poissa, mutta ei kai sitä perinnöksemme tarkoitettukaan.”

      Jollakin kotiseutumatkalla bussikuski kertoi kysyneensä tärajan takana pieneltä pojalta, mitä hän haluaisi tehdä isona. – Rakentaa taloja, oli poika vastannut, jos suomalaiset antavat rahaa. Mielestäni luonnonvaroiltaan maailman rikkaimpiin kuuluvan ydinasesuurvallan on itse huolehdittava kansalaistensa hyvinvoinnista odottamatta, että niukkojen resurssien varassa elävät suomalaiset jatkuvasti ”antavat heille rahaa”.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121