Kotimaassa julkaistu arkkipiispa Luoman haastattelu kuvaa varsin hyvin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja sen eräiden herätysliikkeiden välistä jännitettä. Arkkipiispan toteamus haastattelun loppupuolella liittyen puheisiin mahdollisen uuden kirkon synnystä kertoo myös osuvasti tilanteen epäselvyydestä. Arkkipiispan sanoin: ”. . . tällä vaiheessa ne tuskin ovat mitään konkretiaa. Toisaalta eivät ne aivan vaillakaan konkretiaa ole.” Arvelen, että eri toimijat niin kirkon johdon taholla kuin herätysliikkeissä arvioivat konkretian määrän ja myös toivottavan kehityskulun eri tavoin. Arkkipiispa ei haastattelun perusteella toivo herätysliikkeiden irtautuvan kirkosta, mutta toisenlaisiakin toiveita on kirkon johdon taholta kuultu.
Selvennän muutamaa kohtaa arkkipiispan haastattelussa. Ensin, arkkipiispa toteaa, että eräissä herätysliikkeissä virkakäsitys on vahvasti individualistinen eikä ulkomailla vihityillä papeilla ole kirkkomme ulkoista kutsua. Läntisessä teologiassa ajatellaan, että papiksi vihittävällä tulee olla sekä sisäinen kutsu eli oma kutsumus että kirkon tai seurakunnan antama ulkoinen kutsu papin tehtävään. On totta, että ulkomailla vihityillä papeilla ei ole Suomen ev. lut. kirkon ulkoista kutsua. Ulkoinen kutsu on luonnollisesti siltä kirkolta, joka vihkimyksen toteuttaa. Arkkipiispa puhuu erityisesti Inkerin kirkossa vihityistä papeista. Heillä on Inkerin kirkon kutsu palvella Inkerin kirkkoa sovituissa tehtävissä, vaikka heillä kaikilla tehtävät eivät ole päätoimisia. Suomessa toimimisen osalta kyseisisillä papeilla on herätysliikkeen ulkoinen kutsu. Teologisessa mielessä heillä siis on sekä sisäinen että ulkoinen kutsu. On ikävää, että virkateologisista näkemyseroista johtuen Suomen ev. lut. kirkon piispat eivät ole voineet järjestää pappisvihkimyksiä, joissa heidät olisi voitu vihkiä papeiksi.
Toiseksi, arkkipiispa kysyy, miksi katsotaan tarpeelliseksi kieltäytyä yhteistyöstä pappisvihkimystä hakevien ja papiksi vihittyjen naisten kanssa? Hän kuitenkin itse vastaa tähän kysymykseen. Arkkipiispa perustelee erillisvihkimysten mahdottomuutta sillä, että sellaisen vihkimyksen järjestävä piispa samalla hyväksyisi sen, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös naisten vihkimisestä papeiksi ei ollut oikea. Sama logiikka toimii toisinkin päin. Yhteisvihkimykseen osallistuva samalla hyväksyisi sen, että vuoden 1986 kirkolliskokouksen päätös naisten vihkimisestä papeiksi oli oikea. Arkkipiispan oman logiikan mukaan siis on mahdotonta yhtä aikaa sekä pitäytyä perinteiseen virkakantaan että osallistua yhteisvihkimyksiin.
Kolmanneksi, arkkipiispan haastattelu keskittyy vain kysymykseen pappisvihkimyksistä, ja hän toteaakin, että ainoa pyrkimys on saada epäselvään ja hankaluuksia synnyttävään tilanteeseen selkeyttä: minkä kirkon pappeja toimii Suomen kirkon sisällä. Kirkon ja eräiden herätysliikkeiden välejä eivät kuitenkaan hierrä ainoastaan pappisvihkimyksiin liittyvät kysymykset, vaan myös se, että järjestöt eivät saa ehtoollisenviettolupia edes silloin, kun ehtoollisen toimittaja on Suomen ev. lut. kirkon pappi.
Neljänneksi, arkkipiispa muistuttaa, että järjestöjen ja kirkon välillä tehdyssä perussopimuksessa pitäisi pysyä. Tässä viitataan kirkon lähetysjärjestöjen ja kirkon väliseen sopimukseen lähetystyön toteuttamisesta. Sopimuksessa on kaksi osapuolta. Kirkon puolesta arkkipiispan ja edellisen kansliapäällikön allekirjoittamassa sopimuksessa sanotaan: ”Kirkko sitoutuu kohtelemaan kaikkia lähetysjärjestöjään yhdenvertaisin perustein.” Kirkkohallituksen täysistunto päätti vastikään ilman perusteita jättää kaksi lähetysjärjestöään ilman vuotuista virallista kirkkokolehtia. Pysyykö kirkko siis perussopimuksessa?
Arkkipiispa uskonee, että tilanne vielä muuttaa paremmaksi ja kansankirkko kestää vahvana. Sen edellytyksenä näyttää kuitenkin olevan se, että herätysliikkeet palaavat pitkälti seuraliikkeiksi ja että ne ainakin käytännössä luopuvat virkakäsityksestään. Se ei ole realistinen tulevaisuuden skenaario.
Ville Auvinen, lähetysjohtaja
Onko suomeksi saatavilla uskonpuhdistusajan tekstejä, joista selviää, miksi, milloin ja miten luterilaiset alkoivat itse vihkiä pappeja ja piispoja? Ne pitäisi toimittaa piispoille. Ja suomentaa jos ei ole suomeksi.
Entä CA sanat ettei seremonioiden tarvi olla kaikkialla samanlaiset? Sitooko se mitenkään? Nyt piispat painavat päälle että kaikkialla pitäisi olla samanlaiset vihkimysseremoniat, siinä mielessä että joka vihkimystilaisuudessa olisi naispappeja ja naispiispoja.
Entä onko Luther ja wittenbergiläiset piispoille esikuva, jota noudatetaan? Minäkin löysin Lutherin lausuman: Me ei olla annettu naisten saarnata.
Tuntuu että historia kiinnostaa silloin kun sillä voidaan perustella korkeakirkollisia menoja ja vaatepartta, mutta ei periaatekysymyksissä.
Aiheesta ihan oikeaa analyysiä , mutta onko focus siinä mitä kansankirkko tekee ? Pitkälti herätysliikkeet keskittyvät kansankirkon suuntaan , kun oma suunta on se tärkeämpi ja ratkaisevampi . Herätysliikeväki kenties on jatkuvassa jännitteessä ja odottaa johtajilta ratkaisuja .
Kansankirkon suunnasta voidaan löytää pitkältä ajalta jo suunta mihin se on matkannut ja se pitkään jatkunut kahden korin usko , jossa monella armonvälineet kansankirkossa ja sana herätysliikkeissä opetuksen muodossa ei nouse raamatun apostolisesta opista . Herätysliike ”konservatiivit ” ovat jo pitkän ajan olleet irtautuneita kansankirkollisesta linjasta . Herätysliike – konteksti tässä yhteydessä on mielestäni ongelmallinen , koska vaikea yhdistää apostolinen opetus seurakunnasta Kristuksen ruumiiseen ja paimenuuteen ja mitä se todella käytännössä merkitsee . Kastetaan jonkun paimenen käsien kautta tai vihitään jonkun papin kautta ja nämä ovat irrallisia , joitakin yleisekumeenisiä käsityksiä Kristuksen ruumiin osallisuudesta . Jos on vastaan kansankirkon käsityksiä ja linjauksia niin sillä täytyy olla teologiset perusteet ja se väistämättä tarkoittaa ojentautumista sen mukaan . Kotimaan haastattelussa muutamia vuosia sitten Sley/n toiminnan johtaja sanoi että hyväksyy naispiispan vihkimisen papeille ja sitten tulevat Sleyn palvelukseen . Tai viime kesänä Piispa Repo tuli siunaamaan evankeliumijuhlille . Siis johtopäätös ei voi olla kuin se että kansankirkon piispallinen kaitselmus hyväksytään .
Onko teologia vain sanoissa eikä teoissa?
Keskeisin asia on : Herra huoneen rakentaa ! Jos jotkut muut asiat vaikuttavat se on kääntämistä katsetta pois . On vaara että herätysliikkeet hajoaa , kun seurakuntalaisten puheenaihe ei pitäisi olla kansankirkollisessa tilanteessa , vaan elää vapautta Kristuksen ruumiin osallisuudessa .
Ne viestit herätysliike johtajilta että pysyä kansankirkossa ovat joissakin tilanteissa hyvin ikäviä ihmisille joilla ei ole yhteyttä kansankirkkoon , kuten moni konservatiivikristitty on kokenut jo pitkään . Aina on kysymys päämäärästä ja se tarkoittaa esimerkiksi lapsiperheelle kysymyksiä : missä lapseni saavat pyhäkoulun , rippikoulun ja koko perhe saa kuulua Kristuksen ruumiin osallisuuteen .
Sley:n johto on tietysti hakenut individualistisia ratkaisuja ulkomailta. Näin järjestö kiertää yhteisvihkimykset. Vihityt papit toimivat pääsääntöisesti kuitenkin Sley;n omissa messuyhteisöissä Suomessa ja jopa ilman piispan kapitulin lupaa. Todella hyper-individualistista. Yhdistyshän saa tehdä mitä haluaa, tosin seuraukset tulevat ajan kanssa ja täys vastuu täytyy kantaa.
Auvinen kirjoittaa; ” Suomessa toimimisen osalta kyseisisillä papeilla on herätysliikkeen ulkoinen kutsu. ” Täytyy muistaa, että Sley ei ole mikään kirkko, vai onko sittenkin? Herätysliikeiden ulkonainen kutsu ei tietenkään riitä jos toimitaan yhteistyössä, virallisina järjestöinä kirkon yhteydessä. Se ei anna mitään mandaattia inkerin kirkossa vihityille papeille toimitaa omia messuja Suomessa, jatkuvasti ilman piispan lupaa.
Auvinen kirjoittaa; ” On ikävää, että virkateologisista näkemyseroista johtuen Suomen ev. lut. kirkon piispat eivät ole voineet järjestää pappisvihkimyksiä, joissa heidät olisi voitu vihkiä papeiksi.” Niinpä Sley:n johto päätti hakea vihkimykset ulkomailta ja vihityt papit toimittavat nyt messuja Suomessa. Että silleen.
Kirkko, tuomikapitulit ja piispat valvovat ehtoollislupia. Tämä on itsestään selvyys, jos lupaa ei tule, sen mukaan mennään, tämä on ollut järjestöjen tiedossa aina.
Kirkkohallituksen täysistunto päätti vastikään ilman perusteita jättää kaksi lähetysjärjestöään ilman vuotuista virallista kirkkokolehtia. On vaikea tietenkään tietää syitä, syy saataa olla Sley:n johdon ratkaisuissa ja luottamuspulassa.
Kaiken kaikkiaan näyttää vahvasti siltä, että Sley haluaa olla oma kirkko jo nyt. Ymmärrän sen hyvin.
Konsujen olisi syytä ilmoittaa selkeästi ja vailla epäilyä, että kirkon papit ovat oikeita pappeja ja heidän toimittamansa sakramentit päteviä. Jos siitä on epäselvyyttä, niin sitten kirkko on rikki ja ymmärrän piispojen tiukan linjan. Yksimielisyys sakramenttien toimittamisesta kun on kirkon ykseyden minimi.
Toisaalta jos kirkko todella haluaa olla kansankirkko, niin sen pitää sietää huomattavaa moninaisuutta, kunhan pysytään tunnustuksessa. On outoa, että nyt piispat keskittävät energiansa kirkon uskollisimpiin jäseniin, jotka tekevät omin rahoin ja hyvää hyvyyttään kirkon missiota maailmalla ja Suomessa. Varsinkin ehtoollisen alistaminen vallankäytön ja kyykyttämisen välineeksi on hävytöntä! Linjan tiukentaminen pitäisi pikemminkin kohdistaa heihin, jotka kylvävät eksytystä eivätkä suostu kirkon järjestykseen. Heitäkin on, eivätkä he peittele sitä mitenkään.
Timo Pöyhöselle että ensisijaisesti pitää katsoa hoituuko hommat CA mukaisesti, minulla on saksankielisenä se, ja siinä sanotaan kirkosta ja sakramenteistä, että evankeliumi tulee saarnata puhtaasti ja sakramentit jakaa evankeliumin mukaisesti. ja että kirkon todelliseen ykseyteen riittää että puhtaasti ymmärrettynä saarnataan evankeliumi ja sakramentit jaetaan Jumalan sanan mukaisesti.
Eli tämän tutkinta ensin. Ja kun huomataan että jossain ei saarnatakaan puhtaassa ymmärryksessä eikä toimita Jumalan sanan eikä evankeliumin mukaisesti, silloin lammaslauma käyttäytyy kuten Jeesus on omista lampaistaan sanonut: Mutta ei he muukalaista seuraa, vaan pakenevat häntä; sillä ei he tunne muukalaisten ääntä.
Nyt kannattaa myös huomata, että yksimielisyys evankeliumin puhtaasta julistamisesta ja sakramenttien oikeasta toimittamisesta sekä kirkon virasta ovat kauan olleet suhteellisia käsitteitä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa. Tästä syystä tunnustuskirjoihin ja teologisiin argumentteihin on vedottu aika lailla sen mukaan mikä on sopinut eri tahojen, ei vähiten piispojen, tarkoitusperiin.
Esimerkiksi kasteesta vallitsi 1960-luvulla käytännössä kolme keskenään erilaista näkemystä, joita yhdisti vain yksimielisyys siitä, että lapset tulee kastaa. Kuitenkin saman kirkon piiriin mahtuivat pappeina esimerkiksi uuspietisti Urho Muroma (kasteessa EI uudestisynnytä, koska lapsi ei voi uskoa), evankelinen Heikki Koskenniemi (nimenomaan kasteessa uudestisynnytään) ja vanhoillislestadiolainen Kullervo Hulkko (lapsi syntyy uskovaisena ja voidaan siksi kastaa). Virkakysymyksestä tuli sitten se kiista, joka tavallaan taittoi kamelin selän noin 15 vuoden aikana.
Pietismin ja luterilaisen kansankirkon vahvan aseman vanavedessä oli pitkälti itsestään selvää, että kirkossa on tilaa kaikille ja eri painotuksille. Mutta 1986 jälkeen – Oulun hiippakuntaa lukuun ottamatta – papin ainoaksi ”kuolemansynniksi” nostettiin naispappeuden vastustus.Tiedän itsekin lukuisia tapauksia, joissa erilaiset kirkolliset virantäytöt ratkaisi vain ja ainoastaan valitun myönteinen kanta naispappeuteen. Millään työuralla, kokemuksella tai persoonallisuudella ei ollut mitään väliä. Väistämiskäytännöt kiellettiin ja pappisvihkimyksen ehdoksi tuli yhteisvihkimyksiin osallistuminen. Nyt kiistakysymyksiä on tullut liuta lisää.
Tässä yhteydessä kannattaa muistaa sekin, että piispa Olavi Rimpiläinen, josta media teki suurin piirtein sovinistisian prototyypin, halusi nimenomaan pitää myös naispappeuden vastustajat kirkon piirissä. Ilmeisesti kirkkomme johdolle tuli yllätyksenä naispappeuden sitkeä vastustus. Ja kuitenkaan kyse ei ole ollut välttämättä vastustamisesta vaan pyrkimyksestä pitäytyä vanhaan ja oikeaksi nähtyyn virkakäsitykseen.
Totta kai herätysliikkeiden parissa on ja on ollut erilaisia näkemyksiä kirkon virasta ja sen painoarvosta. Tämä selittää hyvin, käytännön syiden lisäksi, miksi monet periaatteessa vanhan virkakannan edustajat ovat suostuneet yhteisvihkimyksiin. Mutta viimeistään spn-avioliittokysymys on palauttamassa heitäkin tiukemmalle linjalle.
Lopuksi huomio lähipiiristäni ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Meillä päin on alkava ja hiljalleen paheneva pappispula. Erillisvihkimyksiä on pyydetty, mutta ei saatu. Tulos: Kaksi nuorisotyössä pidettyä ja arvostettua teologiopiskelijaa on keskeyttänyt opinnot, koska kirkon töissä ei ole heille tulevaisuutta. Kaksi aikuista teologian opiskelijaa on opiskellut maisteriksi, mutta jatkanut entisissä hommissaan. Kaksi nuorta teologian maisteria on siirtynyt Lähetyshiippakunnan palvelukseen. Ainakin kolme opiskelee teologiaa, mutta muualla kuin Suomen kirkon palvelukseen pätevöittävässä luterilaisessa maisteriohjelmassa. Nuori, kirkon virassa jo ollut pastori, siirtyi Latviaan. Yksi oppinut teologian maisteri toimii nuorisotyöntekijänä.
Kansankirkkonme on siis menettänyt jo nyt toistakymmentä konservatiivista miesteologia palveluksestaan, koska piispat eivät halua tarjota heille erillisvihkimystä ja kirkon jatkuva liberalisoituminen vieroittaa heidät muutenkin. Jokainen heistä on menetys kansankirkollemme, vaikka heillä olisi (ollut) paikallisten seurakuntalaisten ja kirkossa vielä pysyttelevien herätyskristittyjen luottamus. Ja uhkaava pappispula poistettaisiin välittömästi, jos se kirkko, jossa hekin ovat kasteen saaneet, ottaisi heidät vastaan.
Timo P. Kysymys naispappien toimittamien sakramenttien (ja naispiispojen toimittamien pappisvihkimysten) pätevyydestä on sellainen kysymys, että siihen on kenenkään nykyisen herätysliikejohtajan jokseenkin uskaliasta yrittää vastata yksiselitteisesti ja syvällä rintaäänellä. Eräät veljet pitivät asiaa kyllä esillä joskus 1990-luvulla. Konservatiivinen pienin yhteinen nimittäjä lienee, että asia on kasteen pätevyyttä lukuun ottamatta epävarma, joten pääasia on pitäytyä oikeaksi tiedettyyn virkaan ja välttää spekulointia. Myös
kohteliaisuussyistä. Vastaukseen vaikuttavat nimittäin sellaiset teologiset taustaoletukset viran ja sakramenttien keskinäisestä suhteesta, jotka palautuvat luterilaista uskonpuhdistustakin vanhempiin kysymyksenasetteluihin. (Olen juuri lukenut ortodoksisen dogmatiikan, jossa asetetaan kyseenalaiseksi protestanttien ja useimpien roomalaiskatolisten toimittamat kasteet).
Mutta rakkaus on niistä suurin! Vai onko kaikissa tapauksissa?
Pastoraalinen ohje annettiin 3.6.2025 piispainkokouksen sivuuttaessa kirkon ylimmän laillisen päättävän elimen kirkolliskokouksen päätöksen, josta piispat Salomäki ja Jolkkonen antoivat eriävän mielipiteen. Piispa Salomäki totesi tuosta ohjeesta: ”Edellä esitetyn perusteella en voi yhtyä piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen.” Kaksi viikkoa myöhemmin 18.6 hän perui päätöksensä.
Piispa Jolkkonen eriävässä mielipiteessään totesi: ”Jos piispainkokous ei toimi kirkon omien päätösten mukaan tai toimii ”ohi kirkolliskokouksen”, asialla voi olla pitkäkestoisia ja vakavia seurauksia kirkon päätöksenteon uskottavuudelle.”
Pastoraalinen ohje on käytännössä hyväksytty ja seuraukset näkyvät.
Enpä olisi oikein uskonut, että pohjalaispiispa Salomäen selkä taipui noinkin lyhyessä ajassa. Täällä on totuttu jäykempiin selkiin.
Totuudenmukaista analyysiä Markolta historiasta , nyt pitäisi pyrkiä uskonpuhdistuksen alkulähteille . Väljässä kirkollisessa yhteydessä jossa armonvälineiden ja messun merkitys on monelta pimennossa ja toisella puolella nähtävissä huono pappiskoulutus paimenuudesta. Lopulta sekoittuu omat kokemukset ja sanelevat Jumalan sanan totuuksia irrallisesten jakeiden kautta sieltä täältä eikä sana saa toimia ilmoituksena Jumalan kokonaisesta tahdosta . Korkeakirkollisuuden syytökset on juuri päinvastaista mitä syytetään kun ei ymmärretä liturgian eikä messun raamatun sanan traditionaalisia juuria , jossa Kristus palvelee meitä .
Timo G, tähän Rimpiläisen malliin perustuu myös suurelta osalta se, että monet eivät ole lähteneet LHPK:n tielle. Tosin käytännössä eteen tulee varmasti se tilanne, että jossain vaiheessa tämäkin väki ”nostaa kytkintä”. Kukapa haluaa rahoittaa kansankirkkoa, jolta ei saa mitään vastineeksi?
Niin se vaan Marko taitaa olla että kun rahaa tulee niin ollaan . Kansanlähetys on ainoa jolla jalka kytkimellä , sley ja raamattuopisto toistaa kirkossa kuulumista , enää ei puhuta merkkipaalujen siirtämisestä milloin lähdetään . Valmistautumisessa kirkolliseen muotoon kansankirkon piispallisessa kaitselmuksessa ei ole miellyttävä tehtävä ja lauma tulla yhdeksi vaatii paimenelta paljon. Nää välttämättömänä oman pappiskoulutuksen järjestämisen seurakuntatyöhön , kaikella kunnioituksella tämän sanon ,mutta herätysliikepappien tehtävät useilla eroavat monin paikoin seurakuntapaimenen tehtävistä käytännön tasolla , koska ei ole ainoastaan messun toimittamisesta kysymys .
Timo G. Asioilla on myös kolmas ja neljäs puolensa. Kansankirkko on vaikuttanut tässä maassa rautakauden lopulta asti ja aina 1800-luvun puoliväliin meillä oli käytännössä uskontomonopoli (yksittäisiä separatisteja ja Itä-Suomen ortodokseja lukuun ottamatta. Kuka sitä nyt kevyin perustein lähtisi pois omasta kirkostaan? Sitä paitsi vapaakirkot ovat usein kyllä opillisesti kiitettävän selkeälinjaisia, mutta jäsenmäärältään pieniä. (Laskeskelin tässä joskus, että omassa kansankirkkoseurakunnassani pitäisi olla ehkä 40 pastoria, jos noudattaisimme ihan vain kopioimalla LHPK:n mallia).
Virallisen lähetysjärjestön aseman menetys (ja nyt jo heikennys) koskettaa syvästi tuhansia kristittyjä eri puolilla maailmaa, vaikka heillä ei ole mitään syytä suomalaisen kirkkopolitiikan kiemuroihin. Jälkiviisaus on aina helppoa.
Marko kirjoitit pappispulasta ja nään sen niin isona ja vastuullisena tehtävä , saarnata myös synti synniksi ja lakia evankelimin lisäksi että se tarvii seurakunnan rukoukset ja tuen siihen tehtävään . Ei ole järkevää siirtyä nuoren papin sinne missä kirkon , kirkonjohdon ja seurakuntalaisten tuki puuttuu .
Timo G. Näillä mainitsemillani veljillä olisi seurakunnan tuki ja kutsu, mutta ei kirkon kutsua, jos näin voi asian ilmaista.
Eihän tämä yksinkertaista ole. Useille herätysliikkeille vanha virkakäsitys on tärkeä. Mutta luulisi liikkeiden edustajien tuolta pohjalta ymmärtävän, miten tärkeä nyt jo nelisenkymmentä vuotta voimassa ollut käsitys yhteisestä pappeudesta on koko kirkolle. Erikoinen kirkko olisi sellainenkin, joka järjestäisi erillisvihkimyksiä aina kunkin liikkeen toiveiden pohjalta. Samat liikkeet, jotka syyttävät kirkon johtoa leväperäisyydestä kysymyksessä avioliitosta, vaativat sitä kuitenkin vihkimysten suhteen. Mutta tällaisiahan me ihmiset olemme: kun on kyse meille mieleisistä asioista, pitäisi muiden joustaa, ja kun jotakin ei toivota, vaaditaan lakia.
Joonas V. Kysyä voi tietysti, miksi kansankirkon johto on päättänyt pitää juuri virkakysymyksessä tiukkaa linjaa, kun niin monessa muussa opillisessa kysymyksessä katsotaan sormien välistä. Se, että keskustelu on nyt polarisoitunut muutaman herätysliikkeen ja piispojen väliseksi, johtuu tietenkin siitä, että vanhauskoiset on muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta joko ajettu pois kansankirkon seurakunnista tai he ovat siirtyneet eläkkeelle ja riemuitsevan seurakunnan jäsenyyteen. Jäljelle ovat jääneet vain herätysliikkeiden järjestöt. Kysymys ei siis ole siitä, että järjestettäisiin erillisvihkimyksiä milloin millekin herätysliikkeelle.
Näin jälkikäteen ja jälkiviisaasti voi ainakin periaatteessa kysyä, miksi piispat eivät joskus 1986 – 88 ja 2004 antaneet edes ”pastoraalista ohjetta” ja korostaneet, että ”vanha virkakäsitys tai uusi, seurauksia ei tule”. Sen sijaan ikävät asiat ulkoistettiin ensin medialle ja oikeuslaitokselle. Sitten viriteltiin myös sopivia ansoja.
Tiedostan tietenkin 40 vuoden aikana tapahtuneet muutokset ja sen, että vanhauskoiset ovat monien mielestä ”historian väärällä puolella” toisin kuin viime aikoina kirkon oppia ja järjestystä uhmanneet papit ja seurakunnat.
Jumalan ilmoitetun sanan pohjalta ja traditio on yksinkertainen liittyen pappeuteen . Eihän raamatullista virkakäsitystä ole koskaan Jumalan sanalla perusteltu muutakuin ainoaksi oikeaksi . Luterilainen kirkko luopui uskonpuhdistuksen sola striptura periaatteesta , kuten monesta muustakin tärkeästä asiasta liittyen paimenuuteen . Seuraukset on kohdattava ja edelleen Jumalan armo on jos tahdotaan kääntyä yksin Jumalan puoleen . Eksytys ja laittomuus on vallinnut kristikuntaa . Mistä tuntee myös oikean paimenen , alla linkki yhdestä saarnasta jossa asiaa käsitellään .
https://www.lhpk.fi/saarnat/vaarat-profeetat-ja-se-oikea/
Kannattaa olla tarkka latinan sanojen kanssa. ’Sola striptura’ tosin on lähinnä hauska lipsahdus. Laittamalla sen hakusanaksi sain linkkejä strip teaseen.
Piispa Juha Pihkala (emeritus) haluaa vihkimisoikeuden pois kirkolta ja toteaa mm: ”Siirtymä pois vihkimisoikeuden piiristä noudattaisi parhaiten Lutherin mallia.”
Lutherin mallin mukaan, ”Avioliitto on kaikkein pyhin sääty, josta kaikki muu saa alkunsa. Vaikka avioliitto on maallinen sääty, sillä on puolellaan Jumalan sana.”
Avioliitto ei Lutherin mukaan myöskään perustu inhimilliseen ja muutettavissa olevaan sopimukseen. Jumalan sana on se, joka ratkaisee eivät yleiset ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, eikä rakkauden kaksoiskäsky.
”Jumalan sana on se, joka ratkaisee; eivät yleiset ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, eikä rakkauden kaksoiskäsky.” Ihmisoikeudet, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo ja varsinkin rakkauden kaksoiskäsky ovat Jumalan sanaa.
Niin, onhan rakkauden kaksoiskäsky Jumalan sanana voimassa oikeassa kontekstissa, mutta se ei tule olemaan koskaan voimassa siinä kontekstissa, mihin sitä nyt yritetään tunkea.