Olen viime syksystä lähtien toiminut Hengen uudistus kirkossamme ry:n toiminnanjohtajana. Siinä roolissa olen kierrellyt maatamme ja tunnustellut, mitä kirkkomme karismaattisuudelle kuuluu. Ei hyvää. Oikeastaan en ole juurikaan törmännyt paikallisseurakunnissa vaikuttavaan elävään, ajassa kiinni olevaan karismaattisuuteen. Nyt pyydän sinulta lukijani vähän apua: Onko sinun seurakunnassasi tai alueellasi karismaattista toimintaa? Missä ja minkälaista?
Kimmokkeen blogille antoi juuri lukaisemani Seppo Löytyn kirja Hengen uudistus (2004). Siinä kuvataan kuinka karismaattinen herätys alkoi 70-luvun lopulla ja kuinka siitä lopulta kehittyi hyvin merkittävä liike. Parhaimmillaan karismaattisuus vaikutti yli puolessa kirkkomme seurakunnista. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että nämä tulet ovat hiipuneet. Jäljellä on vain siellä täällä olevia sisäänpäin kääntyneitä pienryhmiä ja pystyyn kuolleita sanan ja rukouksen iltoja, joissa karismaattisuus on usein vain hiipuva muisto.
Tiedän, että kulissien takana on vielä ryhmiä, joissa liekki palaa. Suurelta osin nämä ryhmittyvät elävät kuitenkin varsin etäisessä suhteessa kirkon paikallisseurakuntiin. Ne ovat usein yhteiskristillisiä eikä seurakunnan työntekijöillä tunnu olevan niihin juurikaan kosketusta. Paikallisseurakunnista karismaattinen kristillisyys on onnistuttu joko vahingossa tai tarkoituksella tukahduttamaan.
Onko näin?
Mitä asialle pitäisi tehdä?
”Kimmokkeen blogille antoi juuri lukaisemani Seppo Löytyn kirja Hengen uudistus (2004). Siinä kuvataan kuinka karismaattinen herätys alkoi 70-luvun lopulla ja kuinka siitä lopulta kehittyi hyvin merkittävä liike. Parhaimmillaan karismaattisuus vaikutti yli puolessa kirkkomme seurakunnista.”
Tuota aikaa sisältä eläneenä toivon, ettei se toistu. Liian monta tuhottua elämää tuli nähtyä, ja liian monta valheprofetiaa kuulleena koen tehtäväkseni varoittaa ilmiöstä, josta jälkeen päin tarkasteltuna en löydä mitään hyvää. Herätykset sammuvat kuin itsestään. Väkevän viinin jälkeen seuraa väkevä krapula ja helvetinmoinen morkkis, kun pohtii, mitä kaikkea tulikaan kännipäissään tehtyä. Sen minkä muistaa, tahtoisi unohtaa. Mutta tekemätöntä ei saa tekemättömäksi. Jäljelle jää vain häpeä.
Sulla taitaa Tapio olla tuollainen morkkis kutakuinkin kaikesta uskoon liittyvästä – sun kommentteja pitkään lukeneena. Tuliko se nimenomaan karismaattisuudesta? Mikä siinä haavoitti?
Pekalle kysymys: Sanoit, että Hollolassa on karismaattisuutta. Käyn joskus siellä. Olisi mielenkiintoista pistäytyä katsomassa. Vaikka olenhan minä Hengen uudistus -tapahtumissa käynyt, samoin Himoksella New Winessa, mutta eivät elähdyttäneet minua sen kummemmin kuin tavalliset messutkaan.
Mene Anita, Sovituksen iltaan Hollolassa, niin kohtaat karismaattista toimintaa kirkossamme. Itse kyllä vierastan hiukan tämän suuntaista toimintaa. Sillä, siihen usein tulee mukaan jotain hajottavia elementtejä ja sen jälkeen se vain lopahtaa. Tiukkaa kuria niissä on pidettävä yllä, jos meinaa jatkaa. Hollolassa on siinä onnistuttu.
Kaikessa kristillisyydessä on omat heikkoutensa: monessa me kaikki erehdymme. Karismaattisen kristillisyyden perusongelmia on kaksi: 1. Perustavan laatuiset opin ja teologian ongelmat joista vain yksi tärkeimmistä on Pyhän Hengen työn irrottaminen Hengen varsinaisista ja nimenomaisista instrumenteista, Sanasta ja sakramenteista (sekä niitä julkisesti hoitavasta virasta). Hengen työksi selitetään milloin mikäkin ihmeellisyys ja nimenomaan sellaiseksi koettu tai elämyksellisesti ”aidoksi” arvioitu. 2. Kristittyjen jakaminen a- ja b- kastiin: kastettuihin/hengellä kastettuihin, opetuslapsiksi otettuihin/tosi opetuslapsiin, kristittyihin ja tosikristittyihin jne. On selvää, että kristilliseen uskoon kuuluu kaikki se, mitä esim. Apostolien teoissa ja eräissä UT:n kirjeissä kuvataan ja kristillisessä traditiossa kutsutaan ihmeiksi ja rukousvastauksiksi. Samalla huomaan pohtivani yhä useammin sitä, onko tänä päivänä edes mielekästä vetää varsinaista rajaa ”raittiin” ja ”epäraittiin” karismaattisuuden välille, koska opilliset ja sielunhoidolliset ongelmat (=allianssi-
ja pyhityskristillisyys) ovat mielestäni niin massiivisia. Siitä huolimatta että olen aikoinani ollut jopa mukana karismaattisessa toiminnassa ja ns.armolahjat ovat itsellenikin tuttuja.
Tämä opin puute tai tietämättömyys on yksi suurimpia haasteita. Jumala toimii sanan ja sakramenttien kautta – tämähän on perinteinen Luterilainen määritelmä. Tässäkin on ongelma sillä se on uskonpuhdistuksen niukka määritelmä. Tätä lisäksi tulkitaan ahtaasti ja tiukasti. Harvat kuitenkaan pohtivat tähän liittyvää ongelmarakennetta.
Olin kerran Vivamossa opettamassa erään luterilaisen uudistusliikkeen viikonlopun kestävässä esirukous rukoustapahtumassa. Tapahtuman koollekutsunut pappi ystävineen oli innokas messujen pitäjä. Niinpä koko viikonloppuna oli kolme täysipitkää messua, perjantai-iltana, lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna.
Kaikki jotka edes vähän ymmärtävät esirukoustapahtumien dynamiikasta käsittävät, että yksi messu olisi hyvin riittänyt ja muu aika olisi kuulunut esirukoukseen valmistautumiseen ja varsinaiseen esirukoukseen sekä siitä opettamiseen. Kun pähkäilin tätä kuulin aivan selvästi, että Jumala sanoi minulle: ”Antti, kun pysyt Minussa(Kristuksessa), voit osallistua vaikka kuinka moneen messuun”.
En ole koskaan unohtanut tätä. Sekä silloin, että aina sen jälkeen olen suhtautunut myönteisesti kaikenlaisiin messuihin ja liturgioihin, enkä koskaan ole tehynyt vastakkainasettelua oman karismaattisen kokemukseni ja erilaisten messujen välille. Myös Vivamossa löysin myönteisen näkökulman ja viikonloppumme messuineen oli ihan mukava.
Jumala toimii sanan ja sakramentin kautta, ja muutenkin miten Hän parhaaksi näkee. Hän on koko luomakunnan Herra, eikä mikään eikä kukaan estä Häntä puhumasta luoduilleen milloin ja miten Hän parhaaksi näkee.
Itse tulin aikoinani uskoon työpaikkani kirjastossa missä ei ollut pappia eikä ehtoollisvälineitä, vaan Jumala puhui minulle suoraan ja otti minut omakseen. Olen aina ymmärtänyt, että Jumala voi puhutella omiaan kesken työpäivän, johtokunnan kokouksessa tai työntekijöiden kahvitauolla. Hän tietysti puhuttelee meitä messuissa, mutta ihan turha kutistaa Häntä meidän kokoiseksemme. Papin valtakunta on tietysti hänelle uskottu paikallisseurakunta, mutta kannattaa myöntää, että Jumala on myös kirkkomme ulkopuolella ja puhuu meille missä ja milloin tahtoo. Jumala on ihmeellinen.
Siinäpä se. Karismaattiseen toimintaan usein liittyy jonkin sorttinen musta-valkoinen ajattelu. Olet joko meidän puolellamme , tai vastaan ja silloin saatat hyvin herkästi joutua väärälle puolelle itse. Jopa tietämättäsi. Pahinta silloin on se että saat tiedon siitä viimeisenä. Sen tähden suhtaudun karismaattisesti suuntautuneeseen toimintaan hiukan varauksellisesti. Se ei tarkoita kuitenkaan selän kääntämistä. Vain tiettyä varovaisuutta.
Kiitos kaikista kommenteista!
Eli Hollolassa kuulemma on jotakin ja Pekka on pitänyt aiheesta opetusta. Onko muualla?
Ajattelin, että en puutu tähän keskusteluun, mutta kun noin nätisti, Timo, pyydät, niin kerron oman kokemukseni ja näkemykseni asiasta. Jos ja kun karismattisuudella tarkoitetaan henkilahjojen ilmenemistä ja käyttöä, sekä Pyhän Hengen antamaa tunnistettavaa kokemusta, niin olen törmännyt niihin lähes jokaisessa seurakunnassa, missä olen uskoviin luterilaisiin tutustunut. Ehkä Jumala on minut johdattanut juuri tiettyjen ihmisten luo, mutta mielestäni he kuitenkin ovat tavallisia aktiivisia seurakuntalaisia. Paikkakuntia voisi luetella: Lahti, Heinola, Ristiina, Lapua, Pielavesi, Keitele, Siilinjärvi, mutta se ei ole olennaista. Oma näkyni on, että olennaista on se, että armolahjoja ja vielä erikseen henkilahjoja on jaettu tasaisesti kaikkialle. Luterilaisissa seurakunnissa niitä ei tavoitella, ei pyydetä ja todella harvassa ovat ne paikat, missä niitä voi käyttää. Niitä käytetään pienryhmissä, perheissä kokoontuvissa soluissa ja satunnaisissa uskovien kokoontumisissa sekä myös kirkoissa, jos on järjestetty esirukouspalvelua, niin silloin mutta vain kahden tai kolmenkesken muille näkymättömissä. Paljon on lahjoja, jotka ovat kokonaan käyttämättä. Kärjistettynä voi sanoa että karismaattisille ilmiöille ei kirkossamme ole tilaa, paikkaa eikä lupaa. Siksi ne toimivat piilossa. Näin ei tietenkään ole kaikkialla.
Vapaat suunnat puolestaan yrittävät toimia päinvastoin. Mutta sielläkin näen henkilahjojen käytön hiipuvan ja apua haetaan ulkomailta. Mutta suurta julkista ilmiötä Suomessa ei karismaattisuuden ympärille nyt saada aikaan. Ajattelen, että Jumalalle onkin toisenlaiset suunnitelmat meille.
Kiitos Jouko, juuri noin olen itsekin havainnut. Eli karismaattisuus ei ole ilmiönä kadonnut mutta sille ei ole tilaa seurakunnissa ja sitä saa vain ns. tiskin alta. Mutta on kuitenkin vaikea tietää kuinka paljon tällaista oikeasti on. Tiedän itse varmaan satoja tällaisia ihmisiä mutta yleiskuva on epäselvä.
Tämä saattaa liittyä myös siihen, että ylipäätään kirkon kokoava toiminta on varsin huonossa hapessa, joten ei ole oikein paikkojakaan, missä lahjoja käyttää – vaikkei kukaan estäisi.