Oletko pysähtynyt ajattelemaan sellaisia yhdyssanoja kuin verikosto, verenvuodatus ja verivelka? Huolimatta siitä, että ne sisältävät veri-sanan, kyse ei ole välttämättä tuolla punaisella nesteellä lotraamisesta. Verityön jäljiltä ei aina jää minkäänlaista verilätäkköä, ja verilöylykin voi olla kuivahko lopputulokseltaan.

Meidän ja muidenkin kielien ilmaisuissa veri edustaa oikeastaan elämää. Veren vuodattaminen merkitsee usein tämän meidän henkiriepumme pois ottamista.

Raamatussa on pitkälti sama symboliikka. Kun puhutaan Kristuksen verestä, huomio kiinnitetään siihen kuinka Vapahtajamme antoi henkensä ja elämänsä meidän puolestamme. Kirjaimellisesti ottaen Golgatalla ei niin kovin paljon elämännestettä vuodatettu, verenhukkaan Jeesus ei kuollut.

Heprealaiskirjeessä verrataan Kristuksen verta ja eläinten verta toisiinsa, ja se tehdään melkoisen mielenkiintoisella tavalla: ”Hän ei ole tuonut uhrina pukkien eikä sonnien verta, hän on uhrannut oman verensä.”(Hepr9:12) Tässä lauseessa on tiivistetty pitkälti se, mikä Raamatun mukaan on veren ainoa oikea käyttötarkoitus: Se on varattu vain ja ainoastaan uhraamiseen. Eläinten veren rinnastamisella Raamattu viittaa Mooseksen lain eläinuhreihin, jotka kasvattivat Jumalan omaisuuskansaa ottamaan vastaan Messiaan.

Raamattu kertoo, että ihmiskunnan alkuvaiheessa tultiin toimeen kasviravinnolla. Vasta vedenpaisumuksen jälkeen kuvaan astui eläimistä valmistetut ateriat. Kaikkea Nooalle ei kuitenkaan käyttöön annettu, Kaikkivaltias nimittäin pidätti itsellään eläimen veren: ”Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä.”(1.Mo9:4) Alkutekstissä ”elämänvoima” on heprean sana ”nefes”, joka tavallisesti kääntyy sanaksi sielu. Käännös KR92:ssa on varsin oivaltava.

Mooseksen laki astui voimaan noin tuhat vuotta vedenpaisumuksen jälkeen, ja tämäkin Luojamme lainsäädäntö sääteli veren käyttöä. Tahallisesta veren nauttimisesta seurasi kuolemantuomio: "Jos joku israelilainen tai israelilaisten keskuudessa asuva siirtolainen syö verta, missä muodossa tahansa, minä vihastun häneen ja poistan hänet kansansa keskuudesta.” Kielto myös perusteltiin: ”Veressä on elävän olennon elämänvoima. Minä itse olen määrännyt, että veri on tuotava alttarille teidän puolestanne tapahtuvaa sovitusta varten, sillä veressä oleva elämänvoima tuottaa sovituksen.”(3.Mo17:10,11)

Kristillisen ajan saavuttua Mooseksen lain velvoitteet olivat olleet voimassa puolentoista tuhatta vuotta. Jeesus ja kaikki hänen ensimmäiset opetuslapsensa olivat tottuneet ehdottomaan veren nauttimiskieltoon. Myöhemmin ei-juutalaisten tultua kristillisen seurakunnan yhteyteen Mooseksen lain velvoitteet joutuivat kuitenkin tarkempaan syyniin. Varhaiskristityt alkoivat keskustella ympärileikkauksen välttämättömyydestä ja asiasta ”käytiin kiivasta väittelyä”. Aihepiiri imaisi sisälleen myös veren käytön: Kuinka vereen, ”elämänvoiman” sisältävään nesteeseen tulisi nyt kristittyjen suhtautua. Olisiko Jehova Jumalalta nyt tulossa lisenssi ottaa veri ihmisten hyödynnettäväksi? Siis jotakin sellaista, joka ihmiskunnan aiemmassa historiassa oli ankarasti kiellettyä?

Apostolien tekojen 15. luvussa tehtiin asiassa linjaus, joka jatkoi veren pyhyyden kunnioituksen koskemaan myös kristillistä seurakuntaa. Näin päätöslauselman Raamattu muotoilee: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet.” Ja yksi näistä harvalukuisista ”välttämättömistä ohjeista” oli, että ”karttakaa ...verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu”(Apt15:29) Tässä yhteydessä ”veren karttaminen” asetettiin samalle viivalle kuin ”haureuden karttaminen”.

Kyse ei ollut mistään paikallisesta, yhtä seurakuntaa koskevasta ennakkopäätöksestä. Seuraavassa Raamatun luvussa kerrotaan, että ”He kulkivat sitten kaupungista kaupunkiin ja ilmoittivat samalla uskoville apostolien ja vanhimpien Jerusalemissa tekemistä päätöksistä velvoittaen heidät noudattamaan niitä.” Yksimielisyys antoi ilmeisesti siunauksia, koska kerrotaan, että ”seurakunnat vahvistuivat uskossa ja kasvoivat päivä päivältä.” (Apt16:4,5)

Joskus kuulee sanottavan, että Apostolien tekojen 15. luvun kokous oli ensimmäinen kirkolliskokous. Tähän sisältyy helposti se ajatus, että myöhemmät kokoontumiset voisivat repiä auki Raamatun sivuilla annetut ohjeet ja päätökset. On kuitenkin otettava huomioon, että myöhemmin pidetyt kirkolliskokoukset olivat paitsi vauhdikkaampia myös pidetty aikana, jolloin kristillinen opetus on ollut jo enemmän tai vähemmän repaleisena. Voitaisiinko niissä kumota apostolien johdolla ja Jumalan hengellä ohjatun kokoontumisen päätös? Itse en voi uskoa sellaiseen, voitko sinä?

Käytännön linjauksissa apostolinen määräys "veren karttamisesta" siinä missä ”haureuden karttamisesta” on saanut ihan omat tulkintalinjansa. Mutta onko menty Jumalan tahdon mukaiseen suuntaan meidän ihmisten päätöksillä?

Miten sinä suhtaudut Raamatun antamaan kuvaan verestä pyhänä, erilleen asetettuna, materiaalina? Vuodatatko sen maahan, kuten Iso Kirja kannesta kanteen määrää? Vai teetkö verestä esimerkiksi verilettuja, joiden aiemmin uskottiin kovastikin korjaavan anemiaa potevan veriarvoja? Eikö semmoinen ole veridopingia? Ja ihan sieltä epäraamatullisimmasta päästä?

P.S. 15.4.2020

Tämä artikkeli on ollut todella suosittu ja sitä on luettu paljon, kiitän mielenkiinnosta. Jotta varsinainen aihe (”veri Raamatussa”) pääsee paremmin esille, tiivistin kommenttiketjua poistamalla sivuraiteille ajautuneita ketjuja.