Venäläisestä kulttuurista

Paljon antaa sydämeni anteeksi siksi, että Tshehov oli venäläinen.

Ja Gogolin tähden, vaikka oli ukrainalainen.

Ja minulla on venäläisiä tuttavia, ystäviä ja opiskelijoita, jotka ovat sivistyneitä ja ihania ihmisiä.

Omasta puolestani en vihaa venäläisiä.

Monen tällä maantieteellisellä alueella syntyneen ja eläneen ynnä vaikuttaneen ihmisen suhteen minulla on kiintymyssuhde. Ja myös kiitollisuussuhde, kuten Tsehoviin ja Gogoliin.

Kuten Tshaikovskiin (homo), Rahmaninoffiin (emigrantti ja Amerikan ihailija) ja Shostakovitsiin (Stalinin elämästä pilkkamusiikkia tehnyt Stalinin palkinnon saanut säveltäjä)  ja moniin muihin huikeisiin taiteilijoihin kuten Anna Ahmatovaan ja ukrainalaisiin Oistraheihin, ihmisen elämän syvällisimpiin tulkkeihin.

Muistelen käyskentelyitä ihmeellisellä Nevan rantakadulla talvipyryssä ja poikkeamisia Pietarin konservatorion häkellyttäviin esityksiin Akatemiasalissa. Muistelen venäläisten tutkijoiden äärimmäistä ystävällisyyttä Pietarin valtionyliopiston tiloiksi muutetussa Smolnassa.

Ei sellaisia siteitä edes terrori katkaise.

Olen jopa mieltynyt balettiin sitä Marinskissa nähtyäni.

Mutta toisaalta: kun puhutaan venäläisen kulttuurin ansioista, en oikeastaan ihan allekirjoitakaan tätä lausuntoa.

Joskus Nevan rannoilla tuijotellessani mietiskelin, onko Venäjä totuus Amerikasta.

Sielläkin olen ollut pidempiä aikoja. Lausuntoni ovat aivan yhtä myönteisiä kuin yllä. Mutta samalla vastassa on ollut vieraalta ja sivistymättömältä tuntuva kahtiajaon ja piittaamattomuuden yhteisö.

Olen viime vuosina lukenut aika paljonkin venäläistä aatehistoriaa.

Sen perusteella vaikutelmakseni on muodostunut, että Venäjällä ei ole mitään annettavaa rationaaliseen ajatteluun länsimaisesta perspektiivistä katsoen.

Kaikki ajatteluksi sanottava Venäjällä on länsimaista tuontitavaraa.

Erinomainen opas on Georges Florenskin Venäläisen teologian tiet 1-2, jota saa Valamon verkkokaupasta. Mielestäni kaikissa maailman suurlähetystöissä tulisi lukea tämä suuremmoinen teos.

Teoksesta käy ilmi, että 1400-luvulta lähtien venäläinen ”ajattelu” on ollut länsimaista tuontitavaa, jota on sovellettu paikallisiin oloihin. Pappisseminaarien opetus oli ensisijaisesti roomalaiskatolista teologiaa, jota opetettiin latinaksi. Omaa annettavaa ei ollut.

1800-luvulla syntyi jotenkin venäläiseksi koettu sofiologinen koulukunta, jonka keskushahmoksi nousi Solovjev. Hänen ajattelunsa oli jonkinlaista hegeliläisyyden kopiointia yhdistyneenä paikalliseen ”mystiikkaan” ja seksuaalihurjasteluun..

Solovjev oli kaikkien isovenäläisen Dostojevskin Karamazovin veljesten esikuva. Hänen ajatteluaan koetti kyllästää ja rationalisoida Florenski, joka tunsi jonkin verran Immanuel Kantin ajattelua ja tätä tietä tuo perinne kulki myös Pariisiin emigranttien ortodoksiseen koulutuskeskukseen, jossa Sergei Bulgakov, 1900-luvun merkittävimmäksi venäläiseksi teologiksi luonnehdittu, kirjoitti esimerkiksi teoksensa Sofia. Se on avain tuonaikaiseen venäläiseen perinteeseen.

Moskovan patriarkaatti tuomitsi Bulgakovin ajattelun. Mutta hän edustaa ”venäläistä” ajattelua sen syvimmässä merkityksessä. Olen pitänyt kiinnostavana sitä, että mainitun teoksen teemat ja muotoilut ovat varsin samansuuntaisia kuin niin sanotussa feministisessä teologiassa, jonka tavoitteet ovat tietysti radikaalisti toisenlaisia kuin ”venäläisessä totuudessa”.

Kaikesta lukemastani olen saanut sen vaikutelman, että yllä mainituista esimerkeistä, jotka mielestäni kertovat siitä, että soitto on suruista tehty, itse ”venäläinen kulttuuri” on kehitysmaa, jossa ei ole mitään ihailtavaa. Se on heteronominen, siinä merkityksessä kuin Paul Tillich tätä termiä käytti. Se elää verestä, jota sen tasaisin väliajoin on tarve juoda.

”Venäläisen kulttuurin” edustajia ovat henkilöt Rasputinista Putiniin. Putihan tarkoittaa polkua tai tietä. He ovat syvällisesti paneutuneita kansansa historiankirjoitukseen ja tästä historiankirjoituksesta sen luovimpia ja sille uskollisimpia yksilöitä. Ja heidän kannatuksensa paikan päällä on suuri.

Sen ”kulttuurin” syvimpiä edustajia ovat Butshan kaupunki Ukraissa, patriarkka Kirill, joka täysin mauttomassa Venäjän armeijalle rakennetusta kirkossaan samana päivänä kuin maailma sai kuvat terrorista kertoi, että Venäjä on kärsinyt sodasta ja Ukrainan hyökkäyksestä ja sitä vastaan tulee puolustautua kuten vain venäläinen pystyy.

Sen ”kulttuurin” edustajia ovat ulkoministeri Lavrov, joka tietää, että jokainen tietää hänen valehtelevan. Ja sen ”kulttuurin” edustajia ovat armeija, joka ei pärjää millekään armeijalle, mutta on maailman ylivoimaisin puolustuskyvyttömiä siviilejä vastaan käytävässä sodassa.

1 kommentti

  • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

    Riipaiseva ja vahva kirjoitus. Kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti