Venäjän historia on jatkumo
Luin kaksi kirjaa, jotka käsittelevät Venäjän historiaa varhaiselta keskiajalta nykypäiviin. Mauno Koivisto ”Venäjän idea” (Tammi 2001/2023) ja Matti J. Kari ja Antero Holmila ”Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii” (Docendo 2023).
Historiasta löytyykin punainen lanka, joka johtaa tähän päivään asti.
Kirjat kannattaa lukea ainakin kolmesta syystä. 1) Niissä on Venäjän historian keskeiset vaiheet kuvattu kohtuullisen tiiviisti, 2) historiasta on molemmissa teoksissa vedetty johtopäätökset, jotka johtavat nykytilanteen tiedolliseen ymmärtämiseen. 3) Venäjä on suuri naapurimme, jonka historiaa ja nykyisyyttä on syytä tuntea.
Vaikka teosten johtopäätökset ovat liki samoja, on niissä kuitenkin eroja. Koivisto on liittänyt tekstiin omia kokemuksiaan Venäjästä sekä presidenttinä että sitä ennen. Siitä kuitenkin puuttuu Putinin aika lähes kokonaan. Holmilan ja Karin kirja sen sijaan ulottuu vuoden 2023 alkupuolelle asti.
Molemmissa on myös hieman erilaisia yksityiskohtia. Koivisto osoittautuu yllättävän hyväksi kirjoittajaksi ja kertoo paljon anekdootteja ja ainakin yhden kaskunkin. Mauno Koivisto oli presidenttinä 1982–1994 ja sitä ennen pääministerinä. Hänen kirjansa avaa myös sen ajan Suomen ja Venäjän suhteita. Koivisto myös osasi venäjää.
Holmila on historiantutkija ja Kari puolustusvoimien entinen apulaistiedustelupäällikkö. Kirjoittajien yhdistelmä on siis varsin monipuolinen.
****
Venäjän alkuhistoriassa ovat jo läsnä nykytilan juuret. Venäjän, Ukrainan ja Turkin, sekä ortodoksisen kirkon ja jopa Skandinavian (Viikingit) historiat nivoutuvat toisiinsa tavoilla, jotka vaikuttavat edelleen. Noiden vaiheiden tunteminen luo taustaa nykytilanteelle.
Venäjän vallankumouksista on runsas 100 vuotta, mutta niiden kulku on pääosin jo unohtunut. Kirjat antavat hyvän kertauskurssin siihen ja muihin 100 vuoden tapahtumiin itärajan takana. Vallankumousten vaiheet on hyvä tuntea myös siltä kannalta, että miten valta voi vaihtua.
Neuvostoliitto oli pitkässä juoksussa pieni välivaihe, joka ei juuri poikennut historian pitkästä linjasta.
****
Molemmissa kirjoissa Venäjän idea muodostuu suurin piirtein samoista aineksista, jotka ovat:
- Venäjä ei paria lyhyttä kokeilua lukuun ottamatta ole koskaan ollut demokraattisesti hallittu maa. Nyt siellä vallitsee ehkä ehdottomin yksinvalta.
- Venäjä on pyrkinyt aina laajentumaan alueellisesti.
- Venäjä on pyrkinyt yhdistämään slaavilaiset kansat johtoonsa.
- Ortodoksinen kirkko ja valtio toimivat yhdessä. Venäjällä pidetään heidän kirkkoaan kolmantena Roomana varsinaisen Rooman katolisen kirkon ja Konstantinopolin jälkeen.
- Valtaan on liittynyt voimakas ja raaka väkivalta ainakin Iivana Julmasta (eli 1530–1584, ensimmäinen tsaari 1547 lähtien) alkaen. Valta on vaihtunut usein väkivaltaisesti tai sekasortoisesti, Romanovien (1613–1918) aikana myös joskus perimällä.
- Eurooppalaisuutta on vierastettu tai jopa vastustettu ja pidetty uhkana ehkä vain Pietari Suuren eurooppalaissuuntausta lukuun ottamatta. Toki myös Neuvostoliiton aikainen sosialismi oli tuontitavaraa Euroopasta.
- Pitkässä linjassa Iivana Julmasta Putiniin hallitsevat nuo linjaukset. Neuvostoliitto oli välivaihe, mutta sekin noudatti em. kohtia. Stalin vain vei väkivallan käytön kaikkein pisimmälle.
- Ylipäätään voi kysyä, mihin muuhun valta Venäjällä perustuu kuin voimaan tai muutoin väkivaltaan, ei kansan mielipiteeseen, ei perimiseen, ei lakiin. Avoimuus ja läpinäkyvyys on ollut kaukana osin Gorbatšovin (1980-luku) tavoitteita lukuun ottamatta.
- Putinin politiikassa vaikuttavat juuri nuo yksinvalta, kirkko, väkivalta, slaavilaisten yhdistämisen ja alueellisen laajentumisen tavoitteet samalla tavalla kuin Venäjän historiassa 1500-luvulta lähtien.
Kari ja Holmila kirjoittavat myös Venäjän mahdollisesta muuttumisesta. Heidän mukaansa se voi tapahtua vain sisältä käsin ja voi viedä useita sukupolvia. Koivisto puolestaan ennusti Venäjän voimistuvan silloisesta (1990-luvun) heikkouden tilastaan, mutta jatkavan hyviä naapuruussuhteita meitäkin kohtaan.
Koskaan ei voi tietää, mitä pienistä aluista voi seurata. Juhannuksen tapahtumat 2023 sopivat siihen, mitä edellä todetaan Venäjän ideasta vuosisatojen aikana.
19 kommenttia
Kari & Holmilan kirjasta Aleksi Mainiolla osuva arvio HS:ssa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009639407.html
Erityisesti viimeinen kappale edellä mainitussa arviossa kiteyttää kirjan hyvin: ”Kari ja Holmila tahtovat kaataa myytin selittämättömästä, irrationaalisesta Venäjästä, mutta tulevat rakentaneeksi toisen. Siinä historian vivahteet typistyvät strategiseksi kulttuuriksi, monta kertaa yksinkertaiseksi kuin Ladan mekaniikka.”
Olen Aleksi Mainion kanssa paljolti samaa mieltä. Kari ja Holmila huomasivat hetken lyöneen, samoin kirjan kustantanut Docendo. Mikäs siinä, on rahaa ja huomiota taottu huonommallakin. Poikkeukselliseksi kirjan kustantaneen Docendon menettelyn tekee se, että kustantaja lähti kritisoimaan kritiikkiä. Yleensä – ainakaan varteenotettavat – kustantajat eivät näin tee.
Koiviston paljon kiittäviä arvioita saanutta kirjaa en ole lukenut.
Kiitokset Markku Jalavalle erinomaisen kiinnostavista kirja-arvioista. Kun ajattelen Venäjää naapurimaanamme, lähestyn sitä yhtä aikaa leikkimielisesti ja kyynisesti: sen kanssa ei aika tule pitkäksi.
Venäjä tarjoaa jatkuvia yllätyksiä. Bysanttilainen ajattelu, joka paljolti kytkeytyy ortodoksisen kirkon tosiasiaan, on läntisistä sivilisaatioista katsoen katsoen vaikeasti lähestyttävää ja vierasta. Toisaalta venäläisyys on slaavilaisena ilmiönä sisäänpäin suuntautuvaa, mystistä, toisaalta imperialistista ja väkivaltaista. Putinin pyrkimys alistaa slaavilaiset kansat Kremlin käskyvaltaan merkitsee historiallista jatkumoa Venäjän laajentumishaluisessa politiikassa.
Vai onko niin, että Venäjän imperialistisen käyttäytymisen ja omalaatuisuuden taustalla on ikuinen ongelma: Venäjä on aasialainen valtio, joka kuitenkin haluaisi olla eurooppalainen?
Jari H.
Historiankirjoituksissa mainitaan ”Bysantin valtakunta”, jolla tarkoitetaan Itä-Rooman valtakuntaa. Bysantilla on joka tapauksessa yhtymäkohtia myös nyky-Venäjään, ei vähiten ortodoksisen kirkon kautta. Toki tiedän, ettei Bysantti itsessään ole valtakunta. Pikemminkin se on kulttuurinen ja uskonnollinen suure. Totta on myös mongolivalta, johon viittaat ja joka tässä yhteydessä on perusteltu ilmaus ajatellessamme Venäjän historiallisia lähtökohtia. Kuitenkaan ortodoksisen kirkon olemassaoloa ja oppiperusta ei voi irrottaa Bysantista, mikä on antanut sisältöä venäläiseen sielunmaisemaan..
Hospodi Pomilui ( Herra Armahda )
Kuuluuko ortodoksisuuteen näin suuri armollisuus mitä presidentti Putin nyt osoitti kapinallisille ? Jos tuonkaltainen kapina olisi tapahtunut Iranissa, suurin osa heistä olisi nyt päätä lyhyempi, osa roikkuisi hirsipuussa, ja veri virtaisi pitkin katuja.
Olen huomannut, että uskonnollisesti niin suuresti mainostettu armollisuus näyttääkin osoittautuvan eräiden julkisten tahojen ja ’uistimen’ toimesta presidentillisenä heikkoutena, joka mielipide johtuu…. niin…mistä ? Mitä odotettiin ? Verta, ruumiita, kaupunkitaisteluja Moskovassa, sekasortoa, kaaosta, mitä? Näin olis’ saatu vihaväsymykseen taas uutta pontta ja voimaa ja Putinraivo kohoamaan ylärekisteriin. Tapahtuikin eräänalainen lässähdys, eikä ylimääräisillä Yle-lähetyksille jäänyt muuta kuin huokaaminen, että jopa nyt jotakin, näinkö se menikin ja me kun niin panostettiin tähänkin (suuri hyökkäys) odotukseen.
Jos Bysantti on hukassa, niin tässä on tietoa, ja linkissä lisää.
”Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (m.kreik. Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων, Basileia tōn Rhōmaiōn tai Πολιτεία τῶν Ῥωμαίων, Politeia tōn Rhōmaiōn; lat. Imperium Romanum; ’Rooman valtakunta’) oli Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla ja jonka valtakausi kesti yli tuhat vuotta aina vuoteen 1453 saakka. Bysanttilainen identiteetti oli yhdistelmä roomalaisuutta, kreikkalaista (hellenististä) kulttuuria ja ortodoksista kristinuskoa. Bysantti katsoi viimeiseen saakka edustavansa keisarillisen Rooman valtakunnan perintöä keisari Konstantinus Suuren luomassa kristillisessä muodossa. ”
https://fi.wikipedia.org/wiki/Bysantin_valtakunta
Tuhatvuotinen valtakunta.
Venäläisen mentaliteetin käsittäminen oli melko hämmentävä kokemus. Omamme on tyystin erilainen. Jollei tunne sitä ajatusmallia mikä siellä on, niin on mahdoton ymmärtää millä logiikalla siellä toimitaan. Luin kirjan venäjän historiasta. Siinä suositeltiin neljää muuta kirjaa Venäjän eri aikakausilta. Luin niistä kaksi ja silmäilin niitä paria muuta. Pääsin perille jostakin, jota muutamalla lauseella ei oikein osaa edes kuvata. Aika hämmentävää se on vieläkin. Tajusin vuosisataisen yhteyden noiden kirjojen teemojen välillä. Juuri samaan tapaan, kuin mitä Markku kirjoittaa Venäjän ideasta.
Hyvä Markku Jalava. En pidä Koiviston, Karin ja Holmilan selityksiä kovin selittävinä. Ne eivät ole naiiveja tai asiantuntemattomia, mutta oletus, johon ne perustuvat, ei ole uskottava. Ajatusta historiasta toteuttavana ja aikaansaavana voimana on lähes mystinen. Aika sinänsä ei aiheuta mitään, vaikka tietynlaiset asiat voivat toistua aika-ajoin. Hyvä todiste on, että tällaisen toistuvuuden perusteella ei voi tehdä ennusteita; tulevaisuuden ennustaminen onnistuu yleensä korkeintaan lähitulevaisuuteen ja silloinkin sen perusteen on oltava jokin muu kuin ajallinen toistuvuus.
Karl R. Popper kirjoitti jo ennen II maailmansodan aikaa historisismista, virheestä, jonka mukaan aika sinänsä aiheuttaa yhteiskunnissa muutoksia ja kutsui tätä puhtaaksi taikauskoksi, mielessään ensi sijassa Karl Marxin ennustukset. Puhtaasti strukturalistinen samankaltaisuus ei kerro historiallisissa samankaltaisuuksista syitä, ja samankaltaisuudet jäävät pinnallisiksi.
Esimerkiksi Venäjän laajentuminen ja toisaalta laajentumisen purkautuminen on johtunut läheisistä ajallisista ilmiöistä. Häviö Krimillä, Japanin sodassa 1904–1905, I maailmansodassa ja Afganistanin sodassa johtivat Venäjän ja Neuvostoliiton vallan vähenemiseen ja alueen supistumiseen, mutta näille kaikille tapahtumille aika ei merkinnyt sen tarkempaa syytä. Aivan samoin esimerkiksi Bolivia, Saksa, Itävalta ja Espanja menettivät alueitaan sotatappioiden jälkeen. USA:n Ison-Britannian, Saksan, Italian, Ranskan ja monien muiden maiden sotainen laajeneminen johtuivat maan poliittisesta tahdosta ja sotilaallisesta voimasta.
Venäjän historian merkittävät kapinat ja vallankumoukset 1900-luvulla eivät puolestaan johtuneet Venäjän kohtalosta tai historiasta, koska vastaavia voimakkaita ja efektiivisiä kapinoita tsaaria vastaan ei ollut näitä ennen yli 200 vuoteen.
Venäjän historia ja maa on suomalaisille, niin kuin monille muillekin läntisille kulttuureille, huonosti tunnettu. Nämä historisistiset selitykset menestyvät siksi että kokonaiskuva Venäjän historiasta on pinnallinen. Maailman pinta-alaltaan suurimpaan maahaan on mahtunut hyvin paljon, ja siksi pinnallisuus Venäjällä hukkaa valtavasti informaatiota. Mitä enemmän yksityiskohtia otetaan mukaan, sen vaikeammaksi käy puolustaa hyvin yleistä, pelkkiin struktuureihin ja lainalaisuuksiin, ei syihin, perustuvaa yleishistoriaa.
Yritys ymmärtää sitä mitä Venäjällä tapahtuu ei onnistu. Tiedämme asioista liian vähän ja näinä päivinä saamiemme tietojen luotettavuutta ei kukaan takaa.
Ei voi täysin ymmärtää esimerkiksi viime päivien tapahtumia. Parhaatkin asiantuntijat joutuvat sanomaan, että ”en tiedä”. Mutta edellä blogissani olevat suuret tekijät kuten sekavuus, väkivalta, kansanvallan puute pätevät. Hyökkäyksessä Ukrainaan näkyi myös kirkon osuus ja tietysti slaavien yhdistäminen Venäjän valtaan ja Venäjän alueellinen laajeneminen ym. Minustakaan aika ei aiheuta mitään , eikä historia toista itseään. Mutta traditiot, kansanluonne, maantiede yn tekijät vaikuttavat, että jonkin kansankunnan historiassa tietyt piirteet voivat toistua.
Kirjoittaja
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.
Markku J.
Ortodoksisesta kirkosta hieman tarkennusta. Pietari I (”Suuri” ) ja hänen seuraajansa alistivat ortodoksisen kirkon väkivalloin osaksi valtiokoneistoa. Malli otettiin muuten Ruotsista ja sen ev.lut. valtionkirkosta, joka oli osa julkista hallintoa. Ei ole kauaakaan, kun Suomessakin presidentti nimitti piispat. Kyse on siis Venäjän kirkon pitkästa ”Baabelin vankeudesta”, joka jatkuu yhä.
Hyvän käsityksen Venäjän raakuudesta saa esim. tutustumalla marttyyripiispa. Arsenien elämään ( https://ort.fi/marttyyripiispa-arseni-rostovin-metropoliitta ).
Ilmoita asiaton kommentti