Oulun piispa Jukka Keskitalo vihittiin eilen juhlallisesti piispaksi. Monet asiat jäivät vihkimessusta mieleen. Poimin joitakin. Piispan selkeä saarna otti huomioon hiippakunnan moniulotteisuuden ja toi esille evankeliumin. Kuorot ja solistit, musiikin sovitukset sekä seurakunnan veisuu olivat osoitus pohjoisen korkeatasoisesta kirkkomusiikkikulttuurista.

Lapset ehtoollisella avustajina, leipälautasen kantajina, toi koskettavasti esille lasten merkitystä Jeesuksen ja hänen seuraajiensa arvostuksissa.

Messussa luettiin esirukouksia, epistolateksti ja Herran siunaus pohjoissaameksi. Käsiohjelma oli kolmella kielellä, suomeksi, saameksi ja englanniksi. Kolttanaisen pukuun pukeutunut saamelainen pappi avusti arkkipiispaa ehtoollisen jaossa.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio luki epistolan (Hepr 4:14-16) uuden pohjoissaamen raamatunkäännöksen mukaan, joka oli juuri edellisenä perjantaina hyväksytty kirkolliskokouksessa. Tämä oli osoitus siitä, että Euroopan ainoa alkuperäiskansa alkaa yhä vahvemmin saada kirkossa sitä huomiota ja arvostusta, joka sille kuuluu.

Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa edustivat vieraat eri maista. Erityisesti pohjoismaisten sisarkirkkojen edustajat avustivat vihkimisessä.

_ _ _

Ensimmäinen piispan vihkimys Oulun tuomiokirkossa tapahtui 1900. Arkkipiispa Gustaf Johansson vihki Turun hiippakunnan asessorin ja Lapuan kappalaisen Juho Rudolf Forsmanin (1859-1936) virkaansa Kuopion hiippakunnan piispaksi 28.6.1900. Hiippakunnan nimi muutettiin Oulun hiippakunnaksi vasta 1923.

Arkkipiispa Johanssonin saarnan tekstinä oli Psalmin sana: ”Luota Herraan! Ole luja, pysy rohkeana. Luota Herraan”! (Ps 27:14). Rohkeutta varmasti tarvittiin. Hiippakunta oli laaja ja liikenneyhteydet heikot. Pohjoisessa koettiin monina vuosina nälkää. Venäjän sortotoimet olivat alkaneet helmikuun manifestista 1899, joka kavensi Suomen suuriruhtinaskunnan autonomiaa. Suomalaiset pelkäsivät oman lainsäädäntönsä jäävän yleisvaltakunnallisen lainsäädännön alle. Pelkoon oli aihetta, sillä kenraalikuvernööri Bobrikov pyrki Suomen armeijan sulauttamiseen osaksi Venäjän armeijaa, venäjän kielen aseman vahvistamiseen ja virkojen avaamiseen venäläisille.

Forsman oli itse tavallaan hyötynyt Helmikuun manifestin jälkeen tiukentuneesta venäläisten otteesta. Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg (1846-1915) oli saanut enimmät äänet piispanvaalissa. Venäläinen esivalta suhtautui häneen poliittisesti arveluttavana ja siksi keisari nimitti hänen ohitseen Forsmanin

_ _ _

Kaleva-lehti kertoi juhlasta. Erikoista oli se, että toimituksessa avustaneet papit olivat valitun piispan veljiä tai serkkuja, kaikki Vähänkyrön kirkkoherran Zachris Forsmanin (1782-1839) pojanpoikia (suluissa heidän lukemansa tekstit piispan vihkimyksessä):

Ivar Rudof Forsman (1857-1911), Ähtävän kirkkoherra (2 Kor 5:17,20)

Gustaf Gideon Forsman (1841-1915), Limingan kirkkoherra (1 Tim 6:11-16)

Oskar Forsman (1848-1915), Jurvan kirkkoherra (Ps 32:7-8)

Kustaa Evert Forsman (1865-1938), Seinäjoen kirkkoherra (Jaak 5:7-11)

Yrjö Gideon Forsman (1857-1927), Jalasjärven kappalainen (Ilm 3:10-12)

Näistä Oskar, Kustaa Evert ja Yrjö Gideon olivat uuden piispan veljiä. Heidän isänsä oli Oskar Wilhelm Forsman (1815-1886), Isokyrön kirkkoherra. Hänellä oli kahdesta avioliitosta 16 lasta. Ensimmäisen vaimonsa Lovisa Matilda von Essenin (1839-1850) kuoltua O.W. Forsman avioitui Maria Gustava Ahlholmin (1828-1929) kanssa.

Pappissuvut muodostivat tuohon aikaan melkoisen verkoston. Sukulaisten luona pappiloissa vierailtiin ja pidettiin muutoin yhteyttä.

_ _ _

J.R. Forsman oli avioitunut lapsuuden ystävänsä Lydia Laguksen kanssa, joka oli ennen avioliittoa ollut oopperalaulajana Euroopassa, mutta menettänyt siellä äänensä ja palannut kotiin. He muuttivat sukunimensä Koskimieheksi 1905.

J.R. Forsman kuului heränneisiin. Hän tunsi aika ajoin vetoa palata Oulusta takaisin Lapualle. Tiettävästi hän jopa harkitsi hakea Oulun piispan virasta Lapuan kirkkoherran, ”heränneitten piispan” virkaan (vrt. Wilhelmi Malmivaara Lapuan kirkkoherrana 1900-1922).

Pariskunnalla ei ollut omia lapsia. He viettivät kesiä huvilalla Karkussa, minne otettiin koulupoikia Tampereelta apulaisiksi ja oppiin. Yksi heistä oli Yrjö Wallinmaa (1892-1943). Koskimiehet ottivat pojan kasvatikseen Ouluun ja maksoivat hänen koulunkäyntinsä. Wallinmaa vihittiin papiksi 1917. Juho Mannermaan kuoltua (1871-6.2.1943, Oulun piispana 1936-1943) hänet valittiin tuomiorovastin virasta Oulun piispaksi 8.4.1943. Siten Juho Rudolf Koskimiehen ja hänen kasvattipoikansa Yrjö Wallinmaan piispakausien välissä oli Juho Mannermaan kuusivuotinen piispakausi.

Wallinmaa ehti olla piispana vain lyhyen ajan, sillä neuvostopartisaanit murhasivat hänet Inarin Laanilassa 4.7.1943. Wallinmaa on P. Henrikin jälkeen Suomen ainoa marttyyripiispa.
_ _ _

Vielä lyhyesti yhdestä veljestä. J.R. Koskimiehen veli Aukusti Valdemar Koskimies (1856-1929) oli runoilija ja tutkija. Hän teki elämäntyönsä Norssissa suomen- ja ruotsinkielen yliopettajana (1907-26).

Nuoruusvuosinaan 1885 hän teki kieli- ja kansatieteellisen kenttätyömatkan Inariin ja keräsi laajan inarinsaamenkielisen kieli- ja perinneaineiston. Hän julkaisi sen 33 vuoden kuluttua Inarin kirkkoherran pojan ja saamenkielen tutkijan T.I. Itkosen kanssa (Inarinlappalaista kansantietoutta. Koonneet ja julkaisseet A. V. Koskimies ja T. I. Itkonen. Societé finno-ougrienne, Helsinki 1917.). Julkaiseminen venyi kielen kirjoittamiseen liittyvien merkintäseikkojen vuoksi. Piispa opiskeli pohjoissaamea kun taas kielentutkijaveli oli opetellut inarinsaamea.
_ _ _

A.V. Koskimies kulki veljensä hiippakunnassa myöhemminkin. Valokuvaaja J.H. Saarinen ikuisti hänet lapinpuvussa Laanilan kievarin edustalla 1902-03. Kyse ei ollut "kulttuurisesta omimisesta" vaan paikallisiin oloihin soveltuvasta pukeutumisesta. Seuraavana vuonna hänelle ja puolisolleen Illalle (1879-1958) syntyi tytär ja ainoa lapsi, Aulikki (1904-2003) - isoäitini.

Lapissa kulkemaan tottunut A.V. Koskimies kirjoitti runon Kymmenen virran maa (1899). Tässä malliksi muutama säkeistö, jossa Lapin luonto esiintyy elävänä:

”Revontulta sen talvinen taivas luo, kun pakkanen parhaana räiskyy,
ja tunturilaaksojen vuolas vuo, se kallioseinihin läiskyy.
Niin mieltäni nostaa ja juhlistaa tämä kymmenen virran maa.

Porot palkivat siellä laitumillaan tuhatpäisinä laumoina vielä.
Ja aarnihongat muistelojaan ne kertovat sulle siellä.
Se muinaisaikoja muistuttaa, tämä kymmenen virran maa.

Kesäaurinkos kanssa ma valvonut oon ja viettänyt yötöntä yötä,
ja vaipunut vienohon haaveiloon, vain katsonut Luojan työtä.
En tenhoas tuota voi unhottaa, oi kymmenen virran maa.