Helsingin yliopiston filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen jättää jäähyväisiä uskonnolle ja määrittää itsensä post-ateistiksi (HS 27.3.2020). Ilmeisesti Airaksinen väsyi perinteiseen ateismiin, jossa oli todisteltava, että Jumalaa ei ole olemassa. Uskontojen suuri lukumäärä ja jumaluustulkintojen erilaisuus yllätti Airaksisen. Vaikutelmaksi tuli mieletön sekavuus. Tiivistäen voinee todeta, että uskonnot itse ovat post-ateistille paras peruste olla uskomatta niiden edustamiin jumaluuksiin.

Post-ateistin odottaisi välttävän uskoon liittyviä käsitteitä. Uskon käsite saa eri merkityksen, kun puhutaan uskosta Jumalaan ja Airaksisen käyttämässä tarkoituksessa uskosta ihmiseen. Airaksinen ei voi kokonaan irtautua uskonnosta. Haastattelun perusteella hänen jäähyväisensä uskonnolle eivät ole oikeasti hyvästit vaan aidosti näkemiin. Hänen kiinnostuksensa luterilaista kirkkoa kohtaan antaa ymmärtää, että kirkko on merkitsevä, vaikka siihen ei kuulukaan. Syntyy vaikutelma, että intohimoinen ja avarakatseinen keskustelija kaikesta huolimatta toivoo kirkolle parasta.

Airaksisen mukaan ”luterilainen kirkko on kummallinen virastokirkko. Heille on pääasia, että on jäsen, uskoa ei tarvitse.” Hän suhtautuu tiukan kriittisesti tapajäsenyyteen. Se hänen mukaansa merkitsee, että kirkko ei odota jäseniltään uskoa Jumalaan. Ilmeisesti Airaksinen haluaisi, että virastokirkon sijaan luterilaisessa kirkossa olisi vilpitöntä uskon tunnustamista, vahvaa kokemuksellisuutta, jota usein nimitämme karismaattisuudeksi, sekä runsaasti rukousta niin läheisten kuin koko maailman puolesta. Airaksinen ihmetteleekin suomalaista kulttuuria, jossa uskonnosta ei puhuta. Luterilainen ei mielellään paljasta, uskooko hän Jumalaan. Airaksinen tulkitsee, että Jumalasta puhuminen koettaisiin hävettäväksi. Hän unohtaa, että nimenomaan luterilaisuudelle on ollut leimallista olla kerskumatta omalla jumalauskolla. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut, etteikö itse kukin luterilainen saisi tunnustaa uskonsa milloin ja missä vain.

Luterilaiselle kristitylle Airaksinen on tervetullut vahtikoira. Hän haastaa niin yksityisen kirkon jäsenen kuin koko luterilaisen kirkon perusteelliseen itsetutkiskeluun. Miksi luterilainen kirkko antaa älykkäälle filosofille vaikutelman, että se olisi virastokirkko ilman hengellistä elämää? Myös jäsenyyttä koskeva kysymys – eikö kirkko odota jäseneltään uskoa Jumalaan – on todella kohtikäyvä. Kolmas havainto, että luterilainen pitää uskonsa salassa, on luterilaisen teologian mukaan perusteltua, mutta ei nykyisessä mediakulttuurissa paras valinta. Neljäntenä Airaksisen vakava huomautus, että kunnon uskonelämää olisi Suomessa vain lahkoissa, on terävä piikki Suomen luterilaisen kirkon lihaan. Karismaattisuuden torjuminen on pitkään ollut kirkon linja. Nyt karismaattisuus on saamassa tilaa, mutta ei läpikäyvästi. Airaksisen kritiikki osoittaa, että myös meillä Suomessa saattaa olla vahvaa odotusta terveelle karismaattisuudelle, monenlaisille armolahjoille ja rukoukselle esim. sairaiden puolesta.

Airaksinen liittyy mielenkiintoisella tavalla tämän päivän uskonnollisen etsinnän valtavirtaan - uushenkisyyteen. Mainitsematta tätä yhteyttä, hän korostaa omalla näkemyksellään henkisyyttä ja erottaa sen hengellisyydestä. Henkisyys on hänelle uskoa ihmiseen, kun taas hengellisyys on uskoa Jumalaan. Kristittynä ajattelen, että juuri tässä paljastuu Airaksisen ”salainen rakkaus” uskontoon ja jumalauskoa kohtaan. Airaksinen myöntää, että ”uskonto kiehtoo häntä, vimma uskoa johonkin muuhun – ei tyydytä siihen mitä on. Uskossa on kyllä myös kiinnostavia filosofisia ajatuksia.” On mahdollista, että Airaksisen ajattelussa usko Jumalaan on osa ihmisyyttä kuten uskossa ihmiseen sitä ovat korkeat arvot totuus, kauneus ja hyvyys.

Ihailen Airaksisen elämänmittaista väsymätöntä painia vastakkaisten katsomusten rajapinnoilla. Hän on kunnioitettava esimerkki uskovalle kristitylle totuuden etsijästä ja innostuksesta tutkia uskontoon liittyviä kysymyksiä siinä kuin filosofisia väittämiä. Toivon, että luterilaisen kirkon piispat tarkoin tutustuisivat Airaksisen uuteen kirjaan Jäähyväiset uskonnolle – henkisyyden puolustus (Bazar). Kirjaa suosittelen myös kaikille papeille ja niille kirkon työntekijöille, joita kiinnostaa katsomuksia koskeva pohdiskelu.

Veikko Pöyhönen, opetusneuvos