Varottavaa työnjohtoa

Pohjois-suomalaisen seurakunnan kirkkoherran kerrottiin Kotimaassa saaneen ”työnjohdollisen varoituksen” piispalta. Uutinen perustui maakunnallisen valtalehden uutiseen asiasta. Enempää Kotimaan kuin maakuntalehdenkään uutisesta ei käynyt selville, mitä tarkkaan ottaen taustalla oli muuten kuin, että kirkkoherra ”oli laiminlyönyt velvollisuuttaan toimia tasapuolisesti asemansa edellyttämällä tavalla”.

Kirkkolaki tai kirkon viranhaltijoista annettu laki eivät tunne termiä ”työnjohdollinen varoitus”. Lakimiesasessorin suuhun on paikallislehdessä laitettu maininta, että piispan antama työnjohdollinen varoitus on hyvin harvinainen tapaus. Ei ihme, jos on.

Varoituksia on kirkon lainsäädännössä kahta lajia. Kirkkolain tarkoittama varoitus koskee pappisviran (=pappeus) hoidon ongelmia: opista luopumista tai sopimatonta käytöstä pappina. Sellaisen varoituksen antaa tuomiokapituli, ei piispa.

Toinen varoituksen muoto on säännelty kirkon viranhaltijoista annetussa laissa. Se on viranhaltijan virkasuhteestaan (siis sen hetkisestä työpaikastaan) irtisanomisen esiaste. Sen tarkoituksena on viranhaltijan huomion kiinnittäminen väärään menettelyyn ja tilaisuuden varaaminen hänelle virheellisen toimintansa korjaamiseen vastaisuudessa. Varoituksen antamisen koko idea on siis vielä viime ponnistuksena antaa viranhaltijalle tilaisuus ojentautua uudelleen nimenomaan sillä uhalla, että työpaikka menee muuten alta. Ja silloin varoituksessa on yksilöitävä, mikä ja missä tilanteessa ja milloin on ollut väärää menettelyä, koska sen perään kysytään mahdollisessa oikeudenkäynnissä, jossa irtisanominen riitautetaan.

Uutisoinnin perusteella näyttäisi siltä, että piispan antama ”työnjohdollinen varoitus” ei tarkoita kumpaakaan lakien tarkoittamista varoituksista ja se on muotoiltu hyvin yleisluontoisesti.

Varoituksen antaminen on aina epäonnistuminen. Varoituksen antaminen tarkoittaa aina sitä, että työnantajan/esimiehen työkalupakista ovat välineet loppuneet kesken. Joko käytettävissä olevia työkaluja ei ole haluttu tai osattu käyttää oikein tai tarvittavia työkaluja ei ole.

”Mihin se on hyvä?” kerrotaan olleen Oulun entisen piispan Hannes Leinosen vakiokysymys aina, kun hän arvioi tehtyjä ehdotuksia. Varoitus on hyvä hyvin harvoin. Vain, kun se on viimeisenä keinona käytössä viranhaltijan viranhoidon ja virkasuhteen katkaisemiseen silloin kun kaikki kivet on käännetty eikä muuta ole tehtävissä, ja työnantajalla on keinot viedä asia perille aina syvään päätyyn asti.

Muussa tilanteessa julkinen varoitus vain jumiuttaa ja kriisiyttää tulehtuneen tilanteen entisestään. Ja jos varoitus annetaan yhteisön esimiehelle, sen ainoaksi tarkoitukseksi muodostuu – tahtoen tai tahtomatta – esimiehen julkinen häpäiseminen johdettaviensa edessä ja heidän silmissään. Siihen se on hyvä.

  1. Osaako joku kertoa, miksi kirkon hallinnossa käytetään sellaisia varoituksia ja rangaistuksia, joita lainsäädäntö ei tunne? Vai onko kysymys yksinkertaisesti siitä, että uutisoiva lehti keksii omia sanoituksiaan? Onko mahdollisesti kyse siitä, että medialle on ”vuodettu” jonkun papin tai seurakunnan työntekijän saamasta kahdenkeskisestä huomautuksesta tai epävirallisesta ojennuksesta?

    • Samat arviot tulivat minunkin mieleeni. Eiköhän liene kysymys piipalliseen kaitsennan piiriin kuuluvasta työnohjauksellisesta puhuttelusta, joka tuskin on alkujaan tarkoitettu julkisuuteen.

  2. Kirkon ongelma on seurakuntalaiset. Me järjestämme kirkolle koko ajan vaikka millaisia ongelmia. Jos viranhaltiat saisivat työrauhan niin asiat sujuisivat oikein hyvin. Tämä puoli on jäänyt kirkon ”sisäilma” ongelmissa huomioimatta. Kirkon on todella vaikea hoitaa sisäisiä ongelmiaan, kun niitä pyrittää lukuiset eri herätysliikkeet ja niiden vastakkaiset pyrkimykset. Torniossakin kirkkoherraksi valittiin nainen ja ongelmat oli jo sen tähden valmiina. Luulenpa että, niitä moni varmasti osasi jo odottaa.
    Epäasialliseen käytökseen kirkossa on hankala puuttua, koska sitä ei ole siellä määritelty selkeästi, mikä sellaista on. Tästä johtuen kirkossa sallitaan monenlaista epäasiallista käytöstä niitä kohtaan, joista ei jostain syystä tykätä. Viroista ei voida minkä syyn tahansa takia erottaa, joten yleisesti on käytössä savustaminen. Kiusataan hankalat kirkkoherrat ja työntekijät ulos. Tornion tapauksessakaan emme voi ollenkaan tietää mistä siellä on oikeasti kyse. Näihin asioihin kun puututaan ja lähdetään asiaa hoitamaan, niin hyvin helposti käy sillä tavalla, että osat vaihtavat paikkaa. Epäasiallisesti käyttäytyvästä osapuolesta tulee auttajien mielessä se jonka puolelle asetutaan ja kärsijä tuomitaan.
    Kiusaamistilanteissa on hyvin vaikea ulkopuolisen tietää kumpi on kumpi. Piispakin voi tässä erehtyä pahasti ja tuomita syyttömän. Asiaa auttaisi jos seurakunnan laatisivat yhdessä toimintaohjeet epäasiallisen käytöksen varalle. Silloin ei edes pääsisi syntymään Tornion kaltaisia tilanteita. Ei olisi tarvetta vedota Piispan apuun, kun voisi vedota yhdessä sovittuihin pelisääntöihin. Näitä konflikti tilanteita kun aina voi syntyä. Joten silloin on hyvä jokaisen tietää miten niissä toimitaan. Nyt jokainen voi alkaa asiaa sörkkiä, kun ei ole selkeitä toimintaohjeita.

    • Pekka Veli. Kannattaa erottaa toisistaan seurakunta työyhteisönä (”työntekijät”) ja ihmisiä yhteen kokoavana yhteisönä (”seurakuntalaiset”). Ohjeistuksia kumpaakin on annettu ja tehty pilvin pimein, mutta kaikkialla, missä eri persoonallisuuksia ja näkemyksiä edustava ihmisjoukko tulee yhteen, on myös epäasiallisen käytöksen ja mielensäpahoittamisen vaara. Ohjeistuksista huolimatta.

    • Marko. Ohjeistus ei estä tapahtumia, mutta ohjaa oikeaan ja kaikille osapuolille turvalliseen tapaan selvittää ne.

    • Ohjeen avulla voidaan luoda hyvä ilmapiiri ja sen jäsenet itse huolehtivat siitä,ettei sitä pilata. Jos joku saa luvan toimia toisin, niin lopulta siitä tulee yleinen käytäntö. Jolloin hyvä ilmapiiri menetetään.
      Kiusaamista tapahtuu siellä missä sille annetaan mahdollisuus. Se kun on niin hyvä keino asioiden hoitamiseen. Moni kiusaaja ei itse tajua mitä on tekemässä.

Kirjoittaja

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.