Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähestyvien seurakuntavaalien ehdokasasettelu alkaa olla valmis. Alkaa siis olla tiedossa, millaisilta listoilta ja millaisista ihmisistä äänestäjät valitsevat edustajansa tekemään päätöksiä tulevaisuudesta.

Tämän vuoden aikana olen työssäni paneutunut seurakuntien vapaaehtoistoiminnan kehittämiseen. Sukellus vapaaehtoistoiminnan kysymyksiin paljastaa heti pinnan alla, että vapaaehtoistoiminnan kehittämisessä on kysymys paljon suuremmasta asiasta kuin vapaaehtoistoiminnan kehittämisestä.

Vapaaehtoistoiminta on yhtä toimintamuotoa tai työalaa suurempi asia. Vapaaehtoistoiminnassa on kyse seurakuntalaisten osallisuudesta ja omistajuudesta, mahdollisuudesta toimia ja vaikuttaa, mahdollisuudesta elää kristityn kutsumuksen mukaan todistaen ja palvellen, seurakunnan perustehtävästä ja identiteetistä.

Itse asiassa vapaaehtoistoiminnan kehittäminen on niin paljon vapaaehtoistoiminnan kehittämistä suurempi asia, että jo sanan ’vapaaehtoinen’ käyttämistä on syytä pysähtyä miettimään. Sana on nähdäkseni ennen kaikkea tekninen termi. Seurakuntien vapaaehtoistoiminta on vahvasti sukua muualla yhteiskunnassa tapahtuvalle vapaaehtoistoiminnalle. Sanan käyttäminen liittää seurakuntien elämää muuhun yhteiskuntaan ja avaa näkökulmia yhteisiin intresseihin ja on siitä näkökulmasta tarkastellen perusteltua.

Toisaalta seurakunnan yhteydessä vapaaehtoistoiminnalla on oma laatunsa. Seurakunnan perustehtävää toteuttavaan vapaaehtoistoimintaan osallistuva ihminen elää todeksi kutsumustaan kastettuna kristittynä. Tämän on hyvä näkyä kielenkäytössäkin.

Seurakuntien vapaaehtoistoiminta on jotain muuta kuin valmis muotti ja vaatimus. Kutsumustaan kristittynä voi elää todeksi osallistumatta vapaaehtoistoimintaan. Kaste liittää ihmisen Kristuksen ruumiiseen. Tämä lähtökohtainen yhteys on osallisuuden peruste. Mahdollinen toiminta on yhteyden seuraus – ei ehto.

Vapaaehtoistoimintaa harjoittavan kristityn kutsumus toteutuu myös seurakunnan tilastoitavan toiminnan ulkopuolella, muiden vapaaehtoistoimintaa organisoivien tahojen toiminnassa ja arjessa, jota kukaan ei organisoi. Kristityn kutsumus toteutuu kaikkialla siellä, missä tehdään pieniä ja suuria asioita tavoitteena yhteinen hyvä: oikeudenmukaisuus, osallisuus, rauha ja luomakunnan hyvinvointi.

On myös hyvä muistaa, että seurakuntien vapaaehtoistoimintaan osallistuu muitakin ihmisiä kuin kastettuja kristittyjä. Tämä on osa kristillistä todistusta. Kristillinen seurakunta on sovituksen yhteisö. Kirkko on kirkko muita varten, kuten Dietrich Bonhoeffer asian aikoinaan tiivisti.

Organisaation näkökulmasta seurakunnan vapaaehtoistoiminnan kehittäminen on strategisia ja päivittäisiä valintoja muun muassa johtamisen, rekrytoinnin, koulutuksen, viestinnän ja vuorovaikutuksen alueella. Seurakuntien luottamushenkilöiden päätökset vaikuttavat tehtäviin ratkaisuihin oleellisesti.

Haastavina aikoina vapaaehtoistoiminta ja seurakuntalaisten omaehtoinen toiminta liitetään keskusteluihin taloudellisista säästöistä. Tämä on luonnollista. Toisaalta on muistettava, että kysymys on taloutta suuremmista asioista. Seurakunta on Kristuksen ruumis, jossa jokaisella jäsenellä on paikkansa ja roolinsa taloudellisesta tilanteesta riippumatta. Vapaaehtoistoiminta avaa osaltaan väyliä tämän toteutumiselle.

Luottamushenkilöt tekevät Kristuksen ruumiin yhteyttä kirjavuudessa näkyväksi jo olemassaolollaan. Päätökset voivat vahvistaa kuvaa entisestään.

Toiveeni on, että ennen vaaleja ja niiden jälkeen seurakunnissa käydään laadukasta keskustelua tästä laajasta aiheesta ja että keskustelun ohjaamana tehdään viisaita päätöksiä.