Saatuani puolentoista vuoden urakan valmiiksi ja käsikirjoituksen kustantajalle, olen taas innostunut keskustelemaan. KM24 on minulle siihen hyvin soveltuva foorumi, koska kirkon asiat usein ovat mielessä. Erilaisuuden sieto ja ajatustenvaihto monenlaisten tulkintojen välillä on yksi kirkon ja yhteiskunnan suhteen avainkysymyksiä.

Kotipaikkakuntani Aviisissa, Turun Sanomissa kirjoitin Vapaa-ajattelijoiden mielestäni perin kummallisesta roolista tämän päivän Suomessa- Seurauksena oli Lari Parikan juttu, jonka Mielipide-sivun toimitus taittoi kuudelle palstalle kauniin Martin-kirkon kuvan kanssa:Valtio ja kirkko erotettava toisistaan. Viittaukseni Italian verotukseen oli alunperin hiukan hämärä, mutta otin siitä paremman selvän. Katajanokalta, Kirkon Ulkoasiainosastolta löytyi mies, joka tunsi niin Pohjoismaiden kuin Välimeren seudun kirkollisia oloja. Nimittäin Tomi Karttunen, k iitos hänelle. Nämä asiat saisivat olla paremmin meidän kaikkien hallussa.

Olen pitkään ihmetellyt, mikä on Vapaa-ajattelijoiden selvin ja vahvin funktio: ahkeroida saadakseen ihmiset eroamaan kirkosta. Miltä tuntuisi, jos meillä toimisi järjestö, jonka päätehtävä olisi saada ihmiset eroamaan ammattiyhdistysliikkeestä? Tai jos liikuntakielteiset ihmiset perustaisivat järjestön, jonka tarkoitus olisi saada kansalaiset eroamaan urheilu- ja liikuntajärjestöistä? Kaikkein merkillisintä on, että Vapaa-ajattelijat anovat ja saavat valtiontukea omaksumansa tehtävän suorittamiseen. Toisin sanoen, keskittyvät verovaroilla kirkon vastustamiseen.

Välimeren maissa kuten Espanjassa ja Italiassa ei tällainen säästö-markkinointi ole mahdollista. Vapaa-ajattelijat yllyttävät ihmisiä säästämään rahaa eroamalla kirkosta. Italiassa on voimassa ”kahdeksan promillen vero”. Jokainen maksaa tuloistaan 0.8 % joko katoliselle tai muille kirkoille tai vapaille uskonnollisille liikkeille kuten helluntai-seurakunnille. Veron voi osoittaa myös Italian hindulaisten tai budhalaisten liitoille. Ne, jotka eivät halua tukea mitään uskonnollista liikettä ohjaavat veron valtiolle, sen yleishyödyllisiin hankkeisiin. Keskustelua on käyty siitä, voiko valtio käyttää näin kertyviä varoja NATO-projekteihin.

Kun meillä vaaditaan valtion ja kirkon eroa, vedotaan usein muihin Pohjoismaihin. Minusta tämä kertoo lähinnä tietämättömyydestä. Pohjoismaisessa katsannossa on valtion ja kirkon ero Suomessa jo toteutettu. Ruotsi on vuosikymmenet tavoitellut Suomen ev.lut. kirkon kaltaista itsenäisyyttä, eikä se tässä suhteessa vieläkään ole Suomea edellä.

Suomen kirkko on ollut edelläkävijä. Asioista on sovittu hyvässä hengessä valtio-kirkko-komiteoissa, yhteistyössä kaikkien poliittisten ryhmien kanssa. Kaikkein vähäisin kirkon itsenäisyys on Tanskassa. Siellä ei ole edes kirkolliskokousta, vaan kirkon asioista päättää valtio. Valtio maksaa verovaroista pappien palkat. Näin on myös Norjassa ja Islannissa. Ruotsissa ei ole kirkollisveroja, vaan veroluontoinen kirkollismaksu, jonka valtio kerää.

Näihin keskusteluihin kaipaisi konkreettisuutta. Lari Parikka otti esimerkiksi hautausmaat. Hän arvelee, että valtio ja kunnat hoitaisivat ne halvemmalla. Mihinkähän luulo mahtaa perustua? Valtio tai kunnat eivät ole osoittaneet asiaan minkäänlaista kiinnostusta. Nykytilanteessa ne eivät siihen ryhdu. Seurakunnat ovat hoitaneet hautausmaita sekä hyvin, että taloudellisesti, kaiken lisäksi myös uskonnottomien hautapaikat. Mikään ei estä Vapaa-ajattelijoita perustamasta omia hautausmaita, mutta siitäkään ei ole mitään merkkiä nähtävissä. Vapaa-ajattelijat keskittävät voimansa kirkon arvosteluun ja kirkon resurssien heikentämiseen.

Muutama vuosi sitten sääti eduskunta hautaustoimilain, jonka kirkko tavalliseen jees-tapaansa hyväksyi. Säädettiin, että seurakunnat tarjoavat kaikille kansalaisille hautapaikan samaan hintaan. Siis kirkollisveroa maksaville ja sitä maksamattomille. Odottelen lakia, jossa eduskunta säätää saman vakuutusturvan kaikille kansalaisille, niin vakuutusmaksunsa maksaville kuin sitä maksamattomille. Hautausasiassa on rakas kirkkomme pannut paremmaksi: luterilaiset papit siunaavat kaikki, kirkkoon kuuluvat ja kuulumattomat.

Vapaa-ajattelijat eivät näe kirkon toiminnassa mitään hyvää. Molemmilla silmillään asioita katsovat voivat toki nähdä kirkon tekevän paljonkin hyvää. Oikein on, ettei esimerkiksi perheneuvonta ja diakonia kohdistu vain kirkon jäseniin, vaan kaikkiin avun tarvitsijoihin.

Kirkon ensimmäinen ja tärkein tehtävä on hengellinen, evankeliumin todeksi eläminen. Samalla voi sanoa, että jyrkkää jakoa maallisen ja hengellisen välille ei voi tehdä, jos pysytään Uuden testamentin pohjalla. Kirkko on aina, alusta asti toiminut paremman ja oikeudenmukaisemman elämän ja maailman puolesta.

Kirkon identiteetti on tärkeä. Olen jokseeenkin samaa mieltä T.Ruokasen haastatteleman Samuel Salmen, ensimmäisen papin paikkani työtoverin kanssa tästä. Lutherin regimenttioppi toimii yhä ja on tärkeä. Samalla meidän toimintamme ei voi rajoittua vain hengellisiin kysymyksiin. Oulun piispa on tärkeällä asialla puhuessaan myös hiippakuntansa kaivoksista. ”Maa on Herran ja kaikki mitä siinä on.”