Vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus, kaksi eri suuntausta?

Pääsin viime viikon loppupuolella kuuntelemaan tutkija ja pappi Tuomas Palolan kiinnostavaa esitelmää lestadiolaisuuden historiasta, hajaannuksista, kehittymisestä ja nykyisyydestä. Esitelmä oli osa Lohjan seurakunnan teologisen opintopiirin tarjontaa.

Palola väitteli vuosi sitten tammikuussa teologian tohtoriksi Pohjois-Amerikan lestadiolaisuudesta. Hän kertoi parikymmentä vuotta jatkuneen tutkimustyön avanneen hänelle aivan uusia näkökulmia herätysliikkeeseen, jonka jäseneksi hän syntyi ja johon hän edelleen identifioituu, vaikka saikin potkut liikkeen puhujan tehtävistä viime vuoden maaliskuussa.

Hätkähdyttävin osa esitelmää oli Palolan kaavio, jossa hän arvioi lestadiolaisuuden eri haarojen asennoitumista erilaisiin lestadiolaisuuden perinteisiin opillisiin painotuksiin. Tuossa kaaviossa Palola erotti eri haaroiksi myös perinteisen vanhoillislestadiolaisuuden ja 1960-luvulla syntyneen ja sen jälkeen edelleen kehittyneen SRK-vanhoillisuuden. SRK viittaa tässä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistykseen, joka on Suomessa toimivien vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistysten keskusjärjestö.

Sain suuren ahaa-elämyksen: Se vanhoillislestadiolaisuus, johon olen koko ikäni suhtautunut hyvin myönteisesti, on niin sanottua perinteistä vanhoillisuutta. Koska nykyisin suurin osa ry:llä käyvistä ihmisistä onkin kasvatettu SRK-vanhoillisuuteen, tulee väistämättä törmäyksiä yrityksessä etsiä kristittyjen välistä yhteyttä heidän kanssaan.

Palolan analyysin mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja nykyään vallalla oleva SRK-vanhoillisuus suhtautuvat useisiin ratkaisevan tärkeisiin opillisiin kysymyksiin eri tavoin. Liikkeessä on tällä hetkellä molempien haarojen kannattajia, mutta SRK-vanhoillisuuden painoarvo on ajan myötä voimistunut. Jakautumisen osaltaan synnytti ja sitä on vahvistanut pappien runsas hoitaminen ulos liikkeestä 1960-luvulla.

Nykyisessä SRK-vanhoillisuudessa korostuu eksklusiivinen seurakuntaoppi: ajatellaan, että vain vanhoillislestadiolaiset voivat pelastua. Perinteisessä vanhoillislestadiolaisuudessa on Palolan mukaan uskottu, että samalla tavoin uskovien ryhmiä voi olla maapallolla muuallakin kuin siellä, missä vanhoilliset ovat tehneet lähetystyötään.  Tuomiovalta pelastuksen asioissa on jätetty yksin Jumalalle, vaikka siitä onkin ollut vaihtelevia näkemyksiä, miten tai kenen kautta ihminen voi saada parannuksen armon.

Palolan mukaan perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ei pitänyt sisällään rippipakkoa. Ripillä ei ollut mitään tekemistä uskovaisena pysymisen kannalta, vaan sen merkitys oli puhtaasti sielunhoidollinen: Ihmiselle on hyväksi pyytää syntejään anteeksi ja saada kuulla synninpäästö eli evankeliumi. SRK-vanhoillisuudessa sen sijaan ajatellaan Palolan mukaan, että ihminen voi pelastua vain, jos hänellä on kaikki synnit anteeksi – eli hän on äänellisesti tunnustanut syntinsä toiselle vanhoillislestadiolaiselle, joka on saarnannut hänelle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Monet 70-luvulla kasvaneet vanhoillislestadiolaiset ystäväni tunnistavat tämän opetuksen ja kertovat esimerkiksi pelänneensä hirveästi kuolemaa ja kadotusta, jos olivat katsoneet Pikku Kakkosta naapurin telkkarista ja jättäneet tunnustamatta tämän synnin vanhemmilleen.

Merkittävä on näiden ryhmien välinen opetusero myös liittyen vanhimmistoon ja sen asemaan hengellisen vallan käyttäjänä. Perinteisesti vanhoillislestadiolaiset sanoutuivat irti huoneenhallitusopista ja tämä oli yksi merkittävä asia, joka aikanaan erotti vanhoilliset esikoislestadiolaisista. Esikoisia johdetaan yhä edelleen Ruotsin Lapista Jällivaarasta, jossa liikkeen vanhimmisto käyttää ylintä opillista valtaa. Vanhoilliset opettivat, että opin ylin ohjenuora on Raamattu. 1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuudessa alettiin kuitenkin opettaa, että Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen SRK:n johtokunta muodostaa liikkeen jäsenten hengellisen johdon. Samanlainen oikean hengellisyyden määrittelijän asema oli myös paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla. Ranuan suviseuroissa 1989 tästä opetuksesta lähdettiin Palolan mukaan irtisanoutumaan, mutta asiasta on edelleen epäselvyyttä. Yksi peruste Palolan irtisanomiselle puhujan tehtävistä oli Jyväskylän Rauhanyhdistyksellä se, ettei Palola korostanut riittävästi yhteisön merkitystä ja saarnasi liian Kristus-keskeisesti. Palolan kokemuksen mukaan ongelmat kiertyivät kysymykseen siitä, kenellä tai millä on ylin opillinen valta.

Palolan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa sakramentit ovat perinteisesti olleet armovälineitä, kuten Suomen evankelis-luterilainen kirkko opettaa. Ehtoollisella on saatu synnit anteeksi. Nykyisin SRK-vanhoillisuudessa ehtoollinen on lähinnä muistoaterian asemassa. Olennaista syntien anteeksisaamisen kannalta on äänellinen syntien tunustaminen ennen ehtoollisen nauttimista ja toiselta vanhoillislestadiolaiselta kuultu synninpäästö.

Myös niin sanottuun lain kolmanteen käyttöön perinteinen vanhoillislestadiolaisuus ja SRK-vanhoillisuus suhtautuvat eri tavoin. Perinteinen vanhoillislestadiolaisuus painotti sitä, että uskovaisessa oleva armo eli uskon kautta läsnä oleva Kristus ohjaa uskovan väistämättä toimimaan Jumalan tahdon mukaisesti (tarkalleen ottaen tämä toiminta ei edes ole ihmisen omaa suoritusta, vaan Kristuksen työtä hänessä). SRK-vanhoillisuudessa taas ihmiselle voidaan ja hänelle tulee Palolan mukaan antaa ohjeita ja käskyjä, joita uskova itsestään lähtevänä myös pystyy täyttämään. Ihminen ikään kuin tietoisten ratkaisujen seurauksena toteuttaa hänelle kerrottua ”Jumalan tahtoa”. SRK-vanhoillisuudessa on siis tärkeää määritellä yksittäisiä asioita kielletyiksi ja sallituiksi, vaikka syntilistoja ei virallisesti olekaan. Ihmisten arkisiin valintoihin elämässä puututaan ja pitää puuttua varsin yksityiskohtaisestikin.

Olisi kiinnostavaa kuulla, millaisia ajatuksia tällainen jaottelu teissä lukijoissa herättää ja kuinka oikeaan osuvaa se mielestänne on!

41 KOMMENTIT

  1. Nimettömänä pysyttelevä nainen Keski-Suomesta kommentoi:

    ”Minusta se, että nämä molemmat linjat ovat yhden liikkeen sisällä sekoittuneena, selittää paljon. Se selittää erilaiset kokemukset, koska suvuittain ja paikkakunnittain erilaiset painotukset ovat olleet vallalla. Toiset ovat aidosti kokeneet armollisuutta, toiset taas ovat saaneet vain neuvoja ja nuhteita. Ajatus, että olisikin kaksi (tai ties kuinka monta?) erilaista oppia tässä liikkeessä, taitaa olla melkoinen punainen vaate.”

  2. Nimetön nainen pääkaupunkiseudulta kommentoi:

    ”Mielenkiintoinen jako, ja ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa, että liikkeestä löytyy molempia suuntauksia ja jotain siltä väliltäkin. Olen saanut syntyä ja kasvaa perheessä, jossa vanhemmat oli vahvasti vanhoillisessa uskossa. Omakohtaista uskoa ja omantunnon mukaan toimimista, Jumalan armollisuutta ja anteeksiantavuutta on korostettu, omiin valintoihin (toki hieman olettaen, että lopulta haluan tehdä ne uskonelämän suojelemisen kannalta ”oikeat” ratkaisut) on kannustettu eikä niitä ole yritetty tehdä puolesta. Olen vasta aikuisiällä törmännyt tähän SRK-lestadiolaisuuteen, seurakuntaopin korostamiseen uskonelämässä ja tavoissa, ja sokeuteen ajatella omilla aivoilla ja ulkoistaa se ajattelu yhteisön käsityksiin, joista tosiasiassa päättävät vain harvat. Ja olen ollut aika järkyttynyt siitä, että liikkeessä oikeasti on ihmisiä, joille SRK:n johtohenkilöt ja heidän kommenttinsa milloin mistäkin asiasta ovat auktoriteettiasemassa. Mulla on sellainen näkemys itsellä, että Jumalan valtakunnalla pitää vaan olla joku maallinen järjestö pyörittämässä käytännön toimintaa, eikä sille pitäisikään antaa sen kummempaa valtaa.(tosin olen varmasti altistunutkin niille ohjeistuksille osin tiedostamattani – näin jälkeenpäin ajatellen.) Tästä SRK-lestadiolaisuudesta ja yhteisön painostavuudesta yksilön valintojen edessä ensi sijaisesti sitten halusinkin sanoutua irti.

  3. Nimetön nainen päkaupunkiseudulta kommentoi:

    ”Olen vaikuttunut. Miten jotkut pystyvät purkamaan näin selkeään muotoon niin omituisen ja sekavan aiheen. Ihan niinkuin olisin itsekin juuri noin ollut ajattelemassa, aina. Onneksi olette te, jotka pystytte kiihkottomasti ja analyyttisesti avaamaan näitä aiheita. Väitän, että nämä analyysit ovat nauloja johonkin kirstuun. Ei SRK tyyliään muuta, mutta vaikutusta ei pidä vähätellä.”

  4. Nimetön nainen Pohjois-Suomesta kommentoi:

    ”Minun havaintoni mukaan SRK-laiset yrittävät vaientaa kaiken muun opetuksen. SRK:n hyväksymä oppi ja käytäntö on julkista ja ’virallista’, se on ainutta oikeaa kristillisyyttä.

    SRK koulutti ja kyykytti ja velvoitti kenttäväen mielipidevaikuttajat omaan hallintaansa ja oppinsa levittäjiksi. Siksi nyt johto ei enää ota vastuuta, kun valta on jaettu kentälle kuuliaisille (ja julmille) kannattajille.”

  5. Nimetön mies Itä-Suomesta kommentoi:

    ”Hyvä esitelmä Tuomakselta. Olen itse myös ajatellut samaa ja kokenut. Toiset ovat enemmän Kristus-keskeisiä, toiset SRK-, RY- ja Valtakuntakeskeisiä. Historiantutkimus on armoton kuitenkin SRK-laisuudelle, moni asia ei kestä päivänvaloa. Vanha lestadiolaisuus opetti Katekismuksen mukaan, mikä näkyy selvästi vaikkapa saarnakirjoissa. Eihän alkujaan ollut tarkoitus, että elävä usko on kirkon uskon vastainen. Kehitys on kulkenut 60-luvun alusta lähtien yhä enemmän eroon kirkollisesta yhteydestä. Oppi evankeliumista on nykyään sekoittunut tarkoittamaan vain äänellistä synninpäästöä. Huipentumana on linjaus, ettei kirjoitetusta sanasta saa uskoa. Ongelmallista on myös joidenkin asioiden nostaminen autuuden ehdoksi.”

  6. Olin samalla luennolla. Tajunnanräjäyttävältä tuntui tuo jako kahdenlaisiin vanhoillislestadiolaisiin. Itse kasvoin vahvan SRK-laisuuden ympäröimänä, mutta olen sittemmin törmännyt vähän vapaampiin käsityksiin, mikä aikanaan hämmensi minua.

    Nykyään ajattelen, että eiköhän jokaisella uskovalla ole oma muunnelmansa uskostaan, jos olisi oikein rehellinen 🙂

Emilia Karhu
Emilia Karhu
Olen Kotimaan toimittaja, joka palasi jälleen opintovapaalta töihin.