Oulussa Taivaslaululle oli sosiaalinen tilaus. Onneksi esityksestä tuli hyvä.
*
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä romaani. Dramaturgi Seija Holman siitä tekemä teatterisovitus on myös hyvä, se selkeyttää kaunokirjallisesti kerrottua tarinaa.
Taivaslaulu sai kantaesityksensä elokuun lopussa Tampereen Työväen Teatterissa Heidi Räsäsen ohjaamana. Muutamaa viikkoa myöhemmin Oulun kaupunginteatterissa tuli ensi-iltaan samasta sovituksesta Heta Haanperän ohjaama tulkinta.
Kumpi on parempi esitys rakkaustarinasta vanhoillislestadiolaisessa kuplassa, Tampereen vai Oulun esitys?
Tulkinnat ovat riittävän erilaisia, joten vastaus paremmuusjärjestykseen – oikeastaan pitäisi puhua kiinnostavuusjärjestyksestä – riippuu katsojasta. Kummassakin tulkinnassa on oivalluksensa ja näkökulmansa.
*
Oulun kaupunginteatterin Taivaslaululla on tavallaan kotikenttäetu, sillä romaanin tapahtumat sijoittuvat Oulun seudulle, jossa on vahva vanhoillislestadiolainen vaikutus ja elämäntapa. Oulun Taivaslaulussa henkilöt puhuvat paikallista murretta, mikä tuo näyttämölle ikään kuin autenttisuuden tai dokumentaarisuuden tunnetta.
Lisäksi Taivaslaulu Oulussa on ehkä enemmän ukkosenjohdatin kuin Tampereella. Oulussa katsojilla on suuremmalla todennäköisyydellä omakohtaisia kokemuksia lestadiolaisesta herätysliikkeestä ja sen ihmisistä. Oulussa Taivaslaululla on kollektiivinen tilaus, mikä näkyy liki loppuun myydyissä esityksissä.
Keskustelin väliajalla kahvipöydässä kahden itselleni entuudestaan tuntemattoman katsojan kanssa. He olivat kumpikin työnsä – sosiaali- ja opetustoimi – puolesta joutuneet tekemisiin vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvien ihmisten kanssa. Heille Taivaslaulun kuvaama maailma tuntui sangen tutulta.
Taivaslaulu on sekä kaunis rakkaustarina että kriittinen kuvaus itseensä käpertyneestä, omalakiseen autuuteen uskovasta yhteisöstä, jossa yksilö tuhoutuu, jos hän ei sopeudu.
Taivaslaulussa on ensisijaisesti kysymys suurperheiden äitien jaksamisesta jatkuvien raskauksin nitistäminä. Tai ainakin tämä on joidenkin äitien kokemus, ja näille kokemuksille Taivaslaulussa haetaan oikeutusta.
*
Tampereella Taivaslaulun keskushenkilö Vilja (Eriikka Väliahde) on selvästi vahvempi ja räiskyvämpi persona kuin Oulun Vilja (Merja Pietilä), joka on sisäänpäin kääntyneempi. Tampereen Vilja nauraa, Oulun Vilja hymyilee. Näyttelijät ovat olemukseltaan ja laadultaan myös erilaisia.
Vilja opiskelee kuvataidetta. Oulussa näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Aleksi ja Vilja tapaavat ensi kertaa kahden. Kohtauksessa näyttämön taakse heijastuu videokuva, joka on sähköisesti käsitelty niin, että kun Vilja heiluttaa käsiään, kuvaan ilmestyy enkelikuvio.
Oulussa Viljan taide esitetään henkisempänä, pienten liikahdusten taiteena. Tampereella Viljan taide on konkreettista, näyttämöllä on esimerkiksi suuria ja vahvoja kuvia korskuvista hevosista.
Tampereen Vilja on hahmona kiinnostavampi, modernimpi. Oulun Vilja saattaa jopa vastata liian hyvin kliseistä kuvaa kiltistä lestadiolaistytöstä.
Toisaalta voi ajatella, että moderni Vilja katkeaa jatkuvien raskauksien synnyttämään ahdistukseen helpommin kuin osaansa ikään kuin jo valmiiksi sopeutunut Oulun Vilja.
*
Oulun Aleksi (Jyri Ojansivu) sen sijaan on mielenkiintoisempi hahmo kuin Tampereen Aleksi (Tommi Raitolehto), monisyisempi ja psykologisesti perustellummin tehty. Aleksi on ensimmäisen näytöksen päähenkilö. Hänen kauttaan pohjustetaan henkinen maisema, josta nuori, erilainen lestadiolaispoika koulukiusaamisen keskeltä ponnistaa.
Oulun Taivaslaulussa korostuu Tampereen versiota enemmän internetin ja verkkokeskustelujen merkitys. Katosta laskeutuu valoa hohtava tietokone, jota väki kerääntyy katsomaan. On ilmestynyt nimetön blogi, jossa pohditaan kriittisesti vanhoillislestadiolaisen liikkeen käytäntöjä ja vallankäyttöä. Blogi on vahvemmin läsnä myös videoprojisointien kautta, blogin kirjoittajan kasvot täyttävät koko näyttämön.
Oulun esityksen analyysi vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä on asteen verran kriittisempi kuin Tampereen version. Oulussa kuullaan myös Stiven Naatuksen kirjoittama, yleisölle osoitettu saarna.
Oulussa lapset esittävät lapsia, Tampereella myös aikuiset. Romaanin alkupuolella on kohtaus, jossa lapset löytävät pihalta toukkia, karvamatoja. Aleksi tunnistaa ne suruvaipan toukiksi. Tampereen esityksessä on ahdistavia, kasvottomia hahmoja, joita käsiohjelmassa kutsutaan suruvaipoiksi. Ne symboloivat uhkaa, tasapäistävää yhteisöä ja yleistä mielipidettä. Oulussa tällaista näyttämöratkaisua ei ole. Suruvaipan toukat vilahtavat vain yhdessä repliikissä.
Tampereen esitys on runollisempi, Oulun jotenkin suorempi. Kumpikin ohjaus hyödyntää teatterilla kertomisen mahdollisuuksia.
*
Kumpi versio Taivaslaulusta on siis parempi, kumpi kannattaa käydä katsomassa?
Jos on pakko valita, kävisin katomassa Oulun esityksen, mutta jos Tampereen suunta sopii paremmin, niin ei hätää, hyvää on tarjolla sielläkin.
Kumpikin esitys on vahvaa teatteria, jossa katsoja pääsee vanhoillislestadiolaisen elämäntapa- ja selityskuplan sisälle. Oulussa kuplamaista tunnetta rakennetaan esimerkiksi kuvaamalla ovelle ilmestyvät Jehovan todistajat uhkaavina varjohahmoina. Tampereella he ovat harmittomia ovikellonsoittajia, kylläkin väärän uskon tyrkyttäjiä.
Kotimaa 1.10.2015
Kuva sivun alussa: Jussi Tuokkola
Arvio Tampereen Työväen Teatterin Taivaslaulusta
ilmestyi Kotimaassa 3.9.2015. TTT:n kuva: Kari Sunnari
Kävin katsomassa Tampereella Taivaslaulun, siitä arvio Vartijassa:
http://www.vartija-lehti.fi/taivaslaulu-karsimys-vai-rakkaustarina/
Olen ainoastaan lukenut kirjan ja Hs:n asiantuntevan arvion Oulun esityksestä, joten en voi suoranaisesti ottaa kantaa Olli Seppälän kritiikkiin. Silti en oikein ymmärrä Seppälän (tahallisen provosoivaa) otsikkoa ”Vanhoillislestadiolaisuudeen kupla puhkeaa Oulussa” ilman kirjoitusvirhettäkään…Mikä kupla?
Käsittääkseni vanhoillislestadiolaisuus, ts. SRK- vanhoillisuus on tällä hetkellä paljon heterogeenisempi liike kuin julkisuudessa osin silkkaa tietämättömyyttä annetaan ymmärtää eikä ole lainkaan harvinaista tavata ”uskomassa olevaa”, joka suhtautuu arvostaen Rauhalan Taivaslauluun. Uskoisin lisäksi, ettei ole täysin tavatonta tavata vl-liikkeen jäsentä esityksiä katsomassa, vaikka liike pidättyvästi virallisella tasolla teatteriin suhtautuukin.
Taivaslaulun idea on juurikin kuplan puhkeaminen. Maailma ja yhteisö, jossa elät uskoen sen rikkumattomuuteen, pettää ja joudut kokoamaan elämäsi palaset uusiksi. Näet yhteisön – kuplan > vrt. punavihreä kupla -keskustelu – uusin silmin. Todellisuus muuttuu, sillä siihen pääsee valoa ja ajatuksia kuplan ulkopuolelta. Päähenkilöt löytävät elämän ja rakkauden yhteisöstä riippumatta.
Luettuani kirjan ja katsottuani molemmat (Tampereen ja Oulun) esitykset voin sanoa, että teatterissa yhteisön rooli on vahvemmin esillä kuin kirjassa, jota lukiessa lukijan omat asenteet ja mielikuvat sopeutuvat paremmin runolliseen tekstiin. Teatterisovituksessa Taivaslaulu on kriittisempi vl-yhteisöä kohtaan kuin romaanissa. – Siksi otsikossa kupla puhkeaa Oulussa (kaupunginteatterin lavalla).
Lehdessä arvioni otsikko on vain Kupla puhkeaa. Tampereen esityksen arvion otsikkoni Kotimaassa oli Haavoittunut äiti, sillä Tampereella käytettiin Simbergin haavoittunut enkeli -taulun asetelmaa pariinkiin kertaan.
Kiitos hyvästä vastauksesta.
Olisi laajemman tutkimuksen aihe, miksi läpi-ironisen mediayhteiskunnan on niin kertakaikkisen mahdoton hyväksyä sellaisen yhteisön kuin vanhoillislestadiolaisuus olemassaoloa.
Kari-Matti Laaksonen kirjoittaa, että vl-liike on tällä hetkellä paljon heterogeenisempi liike kuin yleensä annetaan ymmärtää. Tämä on varmaankin totta.
Onko kuitenkin mahdollisesti niin, että vl-liikkeestä käyty julkinen keskustelu, liikettä koskeva, julkisuutta saanut tutkimus (Johanna Hurtig, Aini Linjakumpu jne.) ja vl-liikkeen jäsenten (tai ex-jäsenten) julkiset puheenvuorot ovat suuresti edesauttaneet tätä heterogenisoitumista?
Kari-Matti Laaksonen kirjoittaa:
”Olisi laajemman tutkimuksen aihe, miksi läpi-ironisen mediayhteiskunnan on niin kertakaikkisen mahdoton hyväksyä sellaisen yhteisön kuin vanhoillislestadiolaisuus olemassaoloa.”
Mutta onko tosiaan niin, että yhteiskuntamme on vaikea hyväksyä sellaisten uskonnollisten liikkeiden olemassaoloa, kuin vl-liike?
Samaten voisi kysyä, onko yhteiskunnan vaikea hyväksyä Jehovan todistajien olemassaoloa? Tai Roomalais-katolisen kirkon olemassaoloa? Näitäkin yhteisöjä kohtaan on esitetty – ja esitetään – kritiikkiä.
Onko uskonnollisten yhteisöjen kriittisessä arvioinnissa sitten tosiaankin välttämättä kyse siitä, että näiden yhteisöjen olemassaoloa on vaikea hyväksyä?
Pikemminkin ajattelisin niin, että elämme demokraattisessa yhteiskunnassa jossa on tapana arvioida mitä tahansa yhteisöjä kriittisesti, esimerkiksi niiden sisäisiä epäkohtia. Tämän kritiikin tavoitteena on useinkin se, että epäkohtia pyrittäisiin korjaamaan, jotta ihmisillä olisi parempi elämä.
Usein panotetaan sitä, että vl-liikkeessä on paljon hyviä ominaisuuksia. Voisiko ajatella niin, että kriittisen arvioinnin yksi keskeisimmistä tavoitteista on se, että nämä hyvät asiat voisivat kukoistaa entistä paremmin, jos epäkohtia voitaisiin korjata. Ihmisyhteisöjen ”itsekorjautuminen” vaatii yleensä kriittistä arviointia, jotta epäkohtia voitaisiin edes havaita ja niitä voitaisiin korjata. Jos kritiikki tyrmätään, tyrmätään usein myös kasvun mahdollisuus.
En ole nähnyt Taivaslaulun pohjalta tehtyjä teatteriesityksiä, mutta olen lukenut kirjan. Pidin todella paljon. Siinä oli paljon rakkautta vl-liikettä kohtaan, mutta myös epätoivoa liikkeen sisäisten epäkohtien takia.
Toivottavasti pääsisin näkemään myös ainakin jommankumman teatteriesityksistä. Oulu on kaukana, mutta Tampere onneksi lähempänä.
Julkisuudessa käyty keskustelu vl-liikkeestä on varmasti tehnyt liikkeelle myös hyvää: muutoinhan siellä istuisi veli Voittonen puh.joht. vielä 2030-luvullakin.
Luullakseni ”läpi-ironisen mediayhteiskunnan” on yhtäältä vaikea hyväksyä sellaista traditionaalista totuusyhteisöä kuin vl-liike, toisaalta postmoderni pirstaleisuus antaisi siihen mahdollisuuden (ellei Suomi paradoksaalisesti olisi edelleen yksiulotteinen yhden, tällä kertaa kaiken suhteellistavan, totuuden maa).
Enemmän on kyse ihmettelystä kuin hyväksymättömyydestä. Ihmettelyä siitä miksi aikuiset ihmiset eivät voi valita sitä mikä heille on oikeinta juuri heidän elämässään. Mielestäni kypsän ihmisen tulee elämässään suodattaa, seuloa kaikki saamansa tieto oman ajattelunsa kautta, ei jonkun toisen, ei jonkun yhteisön, oli se sitten mormonit, Jehovan todistajat, pelijengi tai Lars Levin seuraajat.
Todella hyvä ja toimiva yhteisö antaa jäsenilleen vapautta käyttää omia aivojaan. Toisinajattelijat ryhmässä kontrolloivat ryhmän laatua ja estävät yhteisön ylilyönnit.
May:”Mielestäni kypsän ihmisen tulee elämässään suodattaa, seuloa kaikki saamansa tieto oman ajattelunsa kautta, ei jonkun toisen, ei jonkun yhteisön, oli se sitten mormonit, Jehovan todistajat, pelijengi tai Lars Levin seuraajat.”
…tai mikä uskonto, uskomus, vakaumus tai maailmankuva hyvänsä.
Usein kuulee sanottavan, että uskonnollinen usko johonkin on jokaisen ihmisen oma ja henkilökohtainen asia. Siinä tappauksessa on kai lupa odottaa, että sen kohteeseen, vahvuuteen, heikkouteen tai oikeaoppisuuteen eivät muut puutu.
On myös sanottu, että se (usko) on lahja.
Lahjankin vastaanottamisesta voi onneksi – jo tänä päivänä – kieltäytyä, jos se on epäuskottava tai jossain suhteessa epämieluisa, ja varsinkin jos sitä lahjaa tyrkytetään ainoana maailmankatsomuksellisena totuutena toreilla ja aitovierillä kaikelle kansalle.
May: ”Todella hyvä ja toimiva yhteisö antaa jäsenilleen vapautta käyttää omia aivojaan. Toisinajattelijat ryhmässä kontrolloivat ryhmän laatua ja estävät yhteisön ylilyönnit.”
Näinpä juuri.
Olen vuosia ihmetellyt miksi maamme suurimpiin kansanliikkeisiin kuuluvasta lestadiolaisuudesta jatkuvasti yritetään antaa täysin yksipuolista kuvaa.
Mielestäni jokainen lestadiolaisuudessa oleva ihminen on yhtä lailla omilla aivoillaan ajatteleva kuin muissakin liikkeissä mukana oleva. Miksi näiden ihmisten harkintakyky kyseenalaistetaan. Miksi heidän kokemaansa elämän voimaa ei oteta todesta vaan se kyseenalaistetaan karkeilla yleistyksillä ja yksipuolisilla väitteillä.
Otetaanpa yksi tilastollinen kupla esimerkkinä pahasta virheellisestä vihjailusta. Kun muutama vuosi sitten tuli julki lasten väärinkäytöstä, niin näiden väärin tehneiden takia koko liike leimattiin väärinkäyttäjiksi. Tilastollisesti näiden tapausten suhteuttaminen liikkeen väkimäärään osoittaa että liikkeen piirissä ongelma on ennemminkin pienempi kuin keskivertokansalaisillamme, Helsingistä puhumattakaan. Muutama vuosi sitten lasten hyväksikäyttäjistä melkein puolet oli helsinkiläisiä. Kysymykseni siis kuuluu miksi valtakunnalliset tiedotusvälineet eivät kohdistaneet ongelmaa sinne mihin se kuuluu eli pääkaupungin mielettömän suureen väärinkäytösten määrään, vaan suuntasi ärtymyksensä liikkeeseen joka tilastollisesti on ennemminkin esimerkki paremmasta käytöksestä kuin maamme keskiarvo.
”Kun muutama vuosi sitten tuli julki lasten väärinkäytöstä, niin näiden väärin tehneiden takia koko liike leimattiin väärinkäyttäjiksi.” Näinhän valitettavan usein reagoidaan asialliseenkin kritiikkiin. Lestadiolaisen liikkeen kohdalla arvosteltiin rippikäytännön mahdollistamaa väärinkäytösten salailua ja uhrien syyllistämistä. Yleisö yksinkertaisti viestin leimaamalla lestadiolaiset väärinkäyttäjiksi. ”Mielestäni jokainen lestadiolaisuudessa oleva ihminen on yhtä lailla omilla aivoillaan ajatteleva kuin muissakin liikkeissä mukana oleva.” Kirja ja näytelmä kertovat niiden naisten kokemuksesta, jotka tuntevat lestadiolaisuuden kieltäneen heiltä oikeuden ajatella itse. Sekin on otettava todesta.
Yksipuolinen kuva syntyy helposti siksi, koska keskusteltavat asiat ovat useimmiten liikkeen epäkohtia. Sitten taas monet positiiviset asiat eivät ole yksiselitteisesti myönteisiä, koska niihinkin liittyy usein mustavalkoisuuden takia varjopuoli.
Jos mietitään liikkeen kantaa alkoholiin, joka on absolutismi poikkeuksena ehtoollisviini. Äkikseltään ajateltuna se on maapallon paras tapa suhtautua alkoholiin. Mutta jos vl-perheen nuoren kaljakokeilu johtaa siihen, ettei häntä pidetä enää vl-uskovaisena ja hän pahimmillaan joutuu syrjäytetyksi perheestään ja yhteisöstä ”kämminsä” takia tai lukemattomiin hengellisiin puhutteluihin, jotka johtavat syvään masennukseen, ei voida puhua enää pelkkä positiivisuudesta tuon opin kohdalla. Mutta siis periaatteessa absolutismi on erittäin hyvä asia ja siinä vl-liike on kunnostautunut.
Meinasin jatkaa, että vl-liike ei siis kuormita AA-klinikoita ja muitakaan terveyspalveluita sillä, että se tuottaisi alkoholisteja, mutta perunpa aikeeni. Nimittäin, joillekin liikkeestä irtaantuminen on niin rankka prosessi ja he joutuvat elämässään niin totaalisen yksin, että he turvautuvat pulloon ja löytävät yhteisönsä muista pullokavereista.
Omilla aivoilla ajattelemisesta sen verran, että jos on satakuuliainen liikkeen opetuksille, tietyissä asioissa omilla aivoilla ajattelu ei ole mahdollista. Esimerkiksi lapsiasiassa ja television katselussa. Jälkimmäisessä on todettu, että JOTKUT ohjelmat eivät ole vl-uskovaiselle sopivia ja kun etusormi on niin heikko painamaan OFF-nupikkaa huonon ohjelman alkaessa, koko härveliä ei kannata katsoa eikä hankkia. Eli liikkeen ihmisiin ja heidän aivotoimintaansa ja omatuntoonsa ei luoteta, etteivät he sitten kykenisi olemaan katsomatta niiitä huonoja ohjelmia hankkiessaan television. Tässä nyt pari esiemrkkiä, mutta onhan niitä.
Sitten taas esimerkiksi bisneksessä saa ja voi käyttää omia aivoja mennen, tullen ja palatessa. Se on täysin sallittua ja luotetaan, että homma toimii omantunnon mukaisesti ja rehellisesti.
Mitä tulee rakkaiden lestadiolaisten uskonveljien ja saarnamiesten syyllistymiseen lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön – miksiköhän Roto nosti sen taas keskusteluun, onhan sitä jo täälläkin vatvottu mielestäni ihan riittävästi – on syytä olettaa, että ilmi tulleet tapaukset ovat vain jäävuoren huippu, johtuen yhteisön tehokkaasta salailu-, peittely- ja anteeksiantokäytännöistä. Todellista määrää ei tiedä kukaan, koska uhrit eivät puhu.
Mitä taas tulee helsinkiläisten rikollisuuteen tässä suhteessa, jätän Roton käsitykset pääkaupungistamme suurimpana synninpesänä tässä suhteessa täysin omaan arvoonsa.
Helsinkiläiset eivät ole mikään yhtenäinen, muusta yhteiskunnasta suljettu yhteisö, jonka pitäisi varjella julkiista kuvaansa peittelemällä keskuudessaan tapahtuvaa törkeää rikollisuutta. On selvää, että myös rikollisten ilmiantaminen on moninverroin tehokkaampaa, kuin sujetussa uskonnollisessa yhteisössä, jonka julkikuvaa on varjeltava keinolla millä hyvänsä.
Roton käsitys helsinkiläisistä on yksinomaan loukkaava.
Kimmo
Kysymys Helsingin tapausten tilastosta on tosiasia. Jos totuus loukkaa, niin se kertoo siitä ettei loukkaantunut siedä totuutta.
Tilastossa näkyy se että kun joku väkimäärä
e i
ole yhtenäinen
niin sen keskuudessa voi esiintyä mitä tahansa koska ihmisten keskinäinen huolenpito on vähäisempää.
Kannattaa siis miettiä miten nuo väärinkäytökset jotka pääkaupungissamme tapahtuvat otetaan tosissaan ja niihin puututaan aivan erityisen vakavasti.
Totuus kutsuu rehelliseen toimintaan.
Roto: ”Kysymys Helsingin tapausten tilastosta on tosiasia”
Ole hyvä ja osoita tuo tutkimus tai tilasto, jossa Helsinkiläiset syyllistyvät suhtellisesti enemmin lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön kuin muut suomalaiset tai uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvat. Ilmoita lähde tai laita mieluummin linkki. Muussa tapauksessa väitteesi on omasta hatustasi vedetty.
”HERÄTYSLIIKKEISSÄ YLEISEMPÄÄ
Uskonnollisissa yhteisöissä esiin tuleva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on usein pitkäaikaista ja uhreja voi olla monta. Oikeudessa langetetut tuomiot ovat olleet yleensä pitkiä. Tekijät ovat olleet poikkeuksetta miehiä.
– On viitteitä, että hyväksikäyttö on kirkon herätysliikkeissä ja vapaakirkoissa jonkin verran yleisempää kuin Suomessa yleensä, sanoo tutkija Johanna Hurtig Helsingin yliopistosta.
Tilastoja uskonnollisiin ryhmiin liittyvästä lasten hyväksikäytöstä ei ole. Hurtigin käsitys perustuu taustatutkimukseen, jota hän on tehnyt keväällä käynnistyvää kansainvälistä tutkimusprojektia varten.
Tampereen yliopisto, Ensi- ja Turvakotien liitto sekä evankelis-luterilainen kirkko ovat käynnistämässä ainutlaatuista selvitystä siitä, miten lasten oikeudet toteutuvat uskonnollisissa yhteisöissä. Hankkeseen osallistuu tutkijoita myös Irlannista, Skotlannista ja Norjasta.” (YTT Johanna Hurtig, Helsingin Sanomien haastattelussa 16.01.2010 ja 29.09.2010)
Asiasta ja perusteluista voit lukea lisää täältä:
https://freepathways.wordpress.com/2010/01/19/hyvaksikayttotuomiot/
https://freepathways.wordpress.com/2011/03/18/pyhasta-paljastuu-pahuus/
Kimmo
1) Viittaamasi artikkelit kuvaavat Hurtigin tekemiä arvioita. Jos kuitenkin olen oikein ymmärtänyt niin kun hän sitten julkaisi kirjansa niin siellä olevat lukumäärät suhteutettuina koko kansamme vastaaviin lukumääriin poliisien tilastoissa ei suinkaan osoita että lestadiolaisuus olisi muuta maata synkempää aluetta. Pikemminkin päinvastoin. Hänen kuvaamansa ilmiöt nimittäin ovat useammilta vuosilta ja kun se jaetaan vuosien määrillä niin silloin huomataan tuo todellinen suhteellisuus. Sen sijaan olisi virheellistä panna toisaalla monen vuoden tilasto toisaalla yhden vuoden tilastoa vastaan.
2) Mitä tulee sitten rikosten määrään pääkaupunkiseudulla, niin mielessäni oli vuoden 1994 tilasto jolloin koko maassa oli noin 800 tilastoitua rikosta ja noista oli noin 400 Helsingissä tehtyä. Nyt kun tarkastelin uudempia tilastoja niin huomaan että olosuhteet ovat muuttuneet noista ajoista hyvinkin merkittävästi.
Tässä on osoite yhteen tällaiseen tutkimukseen, missä tapauksia on eniten ollut Turun alueella.
http://www.optula.om.fi/material/attachments/optula/julkaisut/tutkimustiedonantoja-sarja/VG1gQRSTv/92_lapsen_seksuaalinen.pdf
1. Viittaat Hurtiigin kirjaan ja yrität asttaa hänen pätevyytensä kyseenalaiiseksi oman taustatutkimuksensa johtopäätösten tekemisessä. Oletko tutustunut Tampereen yliopiston, Ensi- ja Turvakotien liiton sekä evankelis-luterilaisen kirkon selvitykseen siitä, miten lasten oikeudet toteutuvat uskonnollisissa yhteisöissä? Hankkessa on tutkijoita myös Irlannista, Skotlannista ja Norjasta.
2. Roto: ”Mitä tulee sitten rikosten määrään pääkaupunkiseudulla, niin mielessäni oli vuoden 1994 tilasto jolloin koko maassa oli noin 800 tilastoitua rikosta ja noista oli noin 400 Helsingissä tehtyä. Nyt kun tarkastelin uudempia tilastoja niin huomaan että olosuhteet ovat muuttuneet noista ajoista hyvinkin merkittävästi.”
Viittaa johonkin 21 vuotta vanhaan tilastoon josta et kerro edes tilaston tekijää, tekotapaa tai yleensä mitään tietoja ja väität sen perusteella, että helsinkiläiset syyllistyvät pedofiliaan muuta maata useammin. Ole hyvä ja kerro mistä tilastosta puhut, muussa tappauksessa oletan, että olet tuonkin tiedon vetänyt hatustasi (nätti hattu sinänsä, ei siinä mitään).
Väität vieläpä härskisti:
”Kysymys Helsingin tapausten tilastosta on tosiasia. Jos totuus loukkaa, niin se kertoo siitä ettei loukkaantunut siedä totuutta.”
Puhut tilastoiduista, siis ilmitulleista tapauksista. Et voi tietää kuinka monia tapauksia uskonnollisiissa yhteisöissä jää ikuisiksi ajoiksi pimentoon tehokkaan salailu- ja peittelykäytännön ja pakkoanteeksiannon vuoksi. Et voi myöskään tietää sitä, kuinka moni tuon haamutilastosi (jos sellaista nyt edes on olemassa) helsinkiläisistä pedofiileistä on kuulunut johonkin uskonnolliseen yhteisöön, vaikkapa lestadiolaisiin, vai onko sekin selvitetty tuossa historiallisessa ”tilastossa”?
Kaiken lisäksi viittaat uudempiin tilastoihin, joissa tilanne on ”hyvinkin merkittävästi” muuttunut. Mitä nämä uudemmat tilastot ovat? Mistä ne ovat saatavilla?
3. Roto: ”Tilastossa näkyy se että kun joku väkimäärä ei ole yhtenäinen
niin sen keskuudessa voi esiintyä mitä tahansa koska ihmisten keskinäinen huolenpito on vähäisempää.”
Sama pätee myös niin päin, että yhtenäinen suljettu yhteisö suojelee pedofiilejä tehokkaasti – vieläpä syyllistämällä ja pelottelemalla uhrit olemaan hilljaa ja peittelee rikollisten touhut hinnalla millä hyvänsä, jotta yhteisön maine ei tahriutuisi. Kun taas yhteisöjen ulkopuolella ei ole tarve peitellä kenenkään rikoksia, päin vastoin ilmiantaa ainakin törkeimmät hyvinkin tehokkaasti.
4. Roto: ”:Tässä on osoite yhteen tällaiseen tutkimukseen, missä tapauksia on eniten ollut Turun alueella.”
Viittaamastasi Häkkisen tutkimuksesta en ainakaan minä löytänyt minkäänlaista mainintaa po. rikosten paikkakuntakohtaisesta sijoittumisesta Suomen kartalle.
“Viittaamastasi Häkkisen tutkimuksesta”
Korjaan: tutkimuksen – johon viittasit – tekijän nimi oli Hinkkanen, ei Häkkinen. Sorry.
Tässä on se tutkimus jota ajattelin. Oikea vuosi näyttää olevan 1993.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/152431/Rikollisuustilanne_2008_pieni_ei_liitteit_.pdf?sequence=1
Sivulla 91 sanotaan
” esimerkiksi vuonna 1993 yli puolet tilastoiduista teoista kirjattiin Helsingissä. ”
y l i
p u o l e t
Matias Roto:
Miksi yrität ehdoin tahdoin vängätä ja vääristellä törkeällä tavalla vieläpä tuota ikivanhaa tilastomainintaa, joka kertoo VAIN ESIMERKIN vuoden 1993 rikosten KIRJAAMISTAVASTA, jolloin se oli erittäin epäyhtenäinen ja siksi myös rikosten OIKEA tilastointi oli vaikkeaa?
Lainaus mainitsemaltasi sivulta 91:
“esimerkiksi vuonna 1993 yli puolet tilastoiduista teoista kirjattiin Helsingissä. Näiden rikosten kirjaamiskäytäntö on epäyhtenäinen erityisesti silloin, kun uhri on joutunut toistuvasti hyväksikäytön uhriksi. Toisinaan rikossarja kirjataan yhtenä rikoksena ja toisinaan useana, esimerkiksi jopa 100 rikoksena.”
Tuo rikosten “kirjaaminen” ei kerro yhtään mitään helsinkiläisten suuremmasta rikollisuudesta muuhun maahan, eikä sen enempää suljettuihin uskonnollisiin yhteisöihin verrattuna. Mistä tiedät esim. onko joku helsinkiläinen pedofiili lestadiolainen tai jotain muuta suljettua yhteisöä edustava?
Et ole edelleenkään osoittanut yhtään tutkimusta, josta kävisi ilmi, että Helsinki olisi lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä muuta maata rikollisempi. Kun vielä otetaan huomioon, että vain murto-osa pedofiliatapauksista tulee ilmi ja että suljetut yhteisöt kuten lestadiolaiset ovat mestareita salaamaan ne ja syyllistämään uhrinsa, on väitteesi naurettava ja käsittämättömän törkeä ja ansaitsee jäädä täysin omaan arvoonsa.
Kimmo
Tilasto on tilasto.
Vuokko
Otat esille sen miten vaikealta tuntuu kun on joutunut jättämään itselleen rakkaan liikkeen. Olen nähnyt vastaavia ilmiöitä eri puolilla Suomea ja eri aikoina. Toisinaan kokemukset ovat tuntuneet lopun elinaikaa.
Silti tässäkin olisi aihetta panna rinnalle myös vertailua muihin suomalaisiin jotta läheisten ja tärkeitten ihmisten hylkäämisen ja torjunnan kokemisen ongelman yleisyys ja laajuus tulisi oikeisiin mittakaavoihinsa.
Noin pyöreästi kolmannes suomalaisista perheistä on sellaisia, että niissä esiintyy perheväkivaltaa. Kun tämä tulee vaikeammaksi niin tulee avioeroja sekä monia muita ongelmia. Näistä taas seuraa että valitettavan moni tarttuu pulloon mistä ei suinkaan tule apua vaan ainoastaan ongelmien kasvaminen.
Pulloon tarttumisen seuraukset puolestaan ovat maamme kokonaishyvinvoinnille valitettavan synkkiä. Pelkästään rahallisesti alkoholin kustannukset ovat noin 4,5 – 14,5 miljardia euroa vuodessa. Tässä on jo huomioitu alkoholiveron tuoma ”hyöty” verotuksessa.
Tiedän ettei tämä vertailu tee helpommaksi omien vaikeiden kokemustensa ja tuntemustensa kanssa elämistä, mutta tarkoitukseni on tuoda esille sen että yhteiskunnassamme monet muut suurten hylkäämisten kokemukset ovat tilastollisesti paljon useammin koettuja suurten pettymysten syitä.
Kun tämä tiedostetaan niin yhteiskunnan pitäisi nostaa esille nuo todella valtavissa määrissä esiintyvät ongelmat, jotta päästäisiin varsinaiseen suursiivoukseen ihmisten pettymysten vähentämiseksi armaassa isänmaassamme.
Suurin osa suomalaisista ei kuulu vl-liikkeeseen, joten Matias Roto on varmastikin oikeassa siinä, että ”yhteiskunnassamme monet muut suurten hylkäämisten kokemukset ovat tilastollisesti paljon useammin koettuja suurten pettymysten syitä”.
Muttä, tilastoista riippumatta, miksi vl-liikkeen asioista ei saisi kirjoittaa kriittisesti?
Olen huomannut, että jos uskonnollisten yhteisöjen epäkohtia nostetaan esiin (olipa kyse vl-liikkeestä, Suomen ev .lut.kirkosta, Roomalaiskatolisesta kirkosta tai mistä tahansa) niin monien mielestä pitäisi puhua jostakin muusta, koska ongelmat ovat muualla suurempia.
Olen itse ollut monenlaisten uskonnollistne yhteisöjen toiminnassa mukana (mm. Suomen ev.lut.kirkko, helluntailiike, vapaakirkko, Roomalaiskatolinen kirkko) ja olen tehnyt yhden huomion näistä kaikista: paha nähdään lähinnä oman yhteisön ulkopuolella. Yhteisön omia epäkohtia on vaikea kohdata. Korostetaan harmoniaa, ykseyttä, yksimielisyyttä ja riitelemättömyyttä. Ne, jotka nostavat yhteisön sisäisiä epäkohtia esiin, pidetään riitelijöinä, hajottajina ja yhteisön maineen pilaajina.
Mielestäni se tapa, jolla vl-liikettä koskevaa kritiikkiä torjutaan, eli vetoamalla esimerkiksi siihen, että ”ongelmat ovat suurempia yhteisön ulkopuolella” heijastaa edellämainittua ajattelutapaa. Huomio pyritään siirtämään yhteisön epäkohdista toisaalle, siihen ”pahaan maailmaan”, joka sijaitsee yhteisön ulkopuolella.
Sari
Tavoitteeni ei ole kieltää asiallista kritiikkiä siellä missä sitä tarvitaan.
Sen sijaan pyrkimykseni on osoittaa yhteiskunnassamme ne ilmiöt, missä yhteisö on todellisesti sairain, siis keskittää päähuomio sinne missä ongelmat aivan oikeasti ovat kaikkein vaikeimmat.
Yleistävin lausunnoin ja yksittäisistä ihmisistä koko joukon tuomitsevien lausuntojen antaminen on mielestäni edesvastuutonta väärien mielikuvien luomista.
Matias,
mielestäsi siis ”päähuomio” pitäisi keskittää sinne missä yhteisö on sairain ja missä ongelmat ovat kaikkein vaikeimmat.
Onko mielestäsi yhteiskuntamme ”päähuomio” sitten keskitetty vl-liikkeeseen ja sen epäkohtiin? Käsittääkseni tälläkin hetkellä päähuomio on keskitetty talouskriisiin, pakolaisiin, Syyrian sotaan, Ukrainan tilanteeseen, Kreikan tilanteeseen, EU-politiikkaan jne. jne. En tiedä kuinka monennella sijalla vl-liike on, jos yleismedian huomion määrä on kyseessä, mutta ei se kovinkaan korkealla ole, saati ”päähuomion” kohteena.
Onko mahdollisesti niin, että olipa kritiikki millaista tahansa niin se on ”epäasiallista” ja esiintyipä sitä mikä tahansa määrä niin sitä on liikaa?
Matias, siitä on jokaisen puhuminen/kirjoittaminen, mikä asia on tuttu. Olisihan minulle mahdotontakin puhua muualla tapahtuvasta perheväkivallasta kuin vl-liikkeen piirissä, kun omaan niin vähän kokemuksia muualta.
Jos puhun vl-liikkeen epäkohdista, se ei sulje pois muualla tapahtuvia epäkohtia, kauheuksia.
Sari
Ei ole kysymys kritiikin määrästä vaan suunnasta. Jokainen väärään maaliin ampuva kritiikki on pahasta. Huti tekee hallaa.
Rauhanyhdistyksen johto on yhtä lailla samalla linjalla kuin muutkin siitä että lasten seksuaalinen väärinkäyttö on pahasta. Tässä ei ole mitään eroa muihin järkevästi ajatteleviin ihmisiin maassamme.
Ongelma on siinä että vääristelevien yleistysten ansiosta näitä väärinkäytöksiä
v a s t a a n
taistelevia ihmiä leimataan väärinkäytöksiä puolustaviksi ihmisiksi. Tämä on sellaista vääristelevää propagandismia, josta on päästävä eroon.
Sen sijaan on aivan oikein että ne jotka ovat väärin tehneet joutuvat asianmukaisesti vastaamaan teoistaan.
”Rauhanyhdistyksen johto on yhtä lailla samalla linjalla kuin muutkin siitä että lasten seksuaalinen väärinkäyttö on pahasta.” Moni muukin asia on heidän mielestään ’pahasta’. Se ei riitä. Herrammehan sanoi karusti: ”Parempi olisi hänelle, että hänet heitettäisiin mereen myllynkivi kaulassa, kuin että hän johdattaa lankeemukseen yhdenkään näistä vähäisistä.”
Kukaan ei puhuisi pahaa lestadiolaisista jos he ymmärtäisivät vahvistaa, että kuuluvat tähän samaan viallisten armonkerjäläisten ryhmään kuin muutkin kuolevaiset. Ja tämä jako suruttomat ja saarnaajan edessä parannuksen tehneet sai minut jo lapsena tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni, koska ymmärsin vahvasti, että enoni ja isoenoni, jotka ryyppäsivät, rakastivat ja ymmärsivät minua todella, mutta eivät pääsisi taivaaseen.
Matias Roto lausahdat ”Totuus kuuluu rehelliseen arviontiin”.
Kuinka selität esim suomen tilanteen sisällisodan ”rehellisesti” kun 100% suomalaisista oli kirkon jäseniä?
Ari
Ihminen on 100% syntinen itsessään ja 100% vanhurskautettu Kristuksessa. Kaikki ihmisten väärinkäytökset ovat peräisin ihmisen omasta syntisyydestä.
Jumalaa ei pidä syyttää siitä, missä ihminen seuraa saatanaa.
Matias Roto etkö ”lupaa”kasteessa että vauva erotetaan perkeleen vallasta ja saa Pyhän hengen?
Siis kuinka sitten voi seurata saatanaa?
Eikö Pyhä henki johdakkaan?
Ari
Kaksi raamatunkohtaa.
1) Jos joku sanoo ettei hän ole syntiä tehnyt niin hän tekee Jumalan valehtelijaksi. Voiko enää selkeämmin sanoa että
k a i k k i
ovat syntisiä.
2) ”Synti asuu minussa”, sanoo mitä runsaimmin pyhittäytynyt pakanain apostoli Paavali periaattellisesti merkittävimmässä kirjeessään, roomalaiskirjeessään.
Kuvitelmat siitä että tässä maailmassa voisimme päästä synnittömäksi ovat siis mitä mahdottomimpia.
1. Viittaat Hurtiigin kirjaan ja yrität asttaa hänen pätevyytensä kyseenalaiiseksi oman taustatutkimuksensa johtopäätösten tekemisessä. Oletko tutustunut Tampereen yliopiston, Ensi- ja Turvakotien liiton sekä evankelis-luterilaisen kirkon selvitykseen siitä, miten lasten oikeudet toteutuvat uskonnollisissa yhteisöissä? Hankkessa on tutkijoita myös Irlannista, Skotlannista ja Norjasta.
2. Roto: “Mitä tulee sitten rikosten määrään pääkaupunkiseudulla, niin mielessäni oli vuoden 1994 tilasto jolloin koko maassa oli noin 800 tilastoitua rikosta ja noista oli noin 400 Helsingissä tehtyä. Nyt kun tarkastelin uudempia tilastoja niin huomaan että olosuhteet ovat muuttuneet noista ajoista hyvinkin merkittävästi.”
Viittaa johonkin 21 vuotta vanhaan tilastoon josta et kerro edes tilaston tekijää, tekotapaa tai yleensä mitään tietoja ja väität sen perusteella, että helsinkiläiset syyllistyvät pedofiliaan muuta maata useammin. Ole hyvä ja kerro mistä tilastosta puhut, muussa tappauksessa oletan, että olet tuonkin tiedon vetänyt hatustasi (nätti hattu sinänsä, ei siinä mitään).
Väität vieläpä härskisti: “Kysymys Helsingin tapausten tilastosta on tosiasia. Jos totuus loukkaa, niin se kertoo siitä ettei loukkaantunut siedä totuutta.”
Puhut tilastoiduista, siis ilmitulleista tapauksista. Et voi tietää kuinka monia tapauksia uskonnollisiissa yhteisöissä jää ikuisiksi ajoiksi pimentoon tehokkaan salailu- ja peittelykäytännön ja pakkoanteeksiannon vuoksi. Et voi myöskään tietää sitä, kuinka moni tuon haamutilastosi (jos sellaista nyt edes on olemassa) helsinkiläisistä pedofiileistä on kuulunut johonkin uskonnolliseen yhteisöön, vaikkapa lestadiolaisiin, vai onko sekin selvitetty tuossa historiallisessa “tilastossa”?
Kaiken lisäksi viittaat uudempiin tilastoihin, joissa tilanne on “hyvinkin merkittävästi” muuttunut. Mitä nämä uudemmat tilastot ovat? Mistä ne ovat saatavilla?
3. Roto: “Tilastossa näkyy se että kun joku väkimäärä ei ole yhtenäinen niin sen keskuudessa voi esiintyä mitä tahansa koska ihmisten keskinäinen huolenpito on vähäisempää.”
Sama pätee myös niin päin, että yhtenäinen suljettu yhteisö suojelee pedofiilejä tehokkaasti – vieläpä syyllistämällä ja pelottelemalla uhrit olemaan hilljaa ja peittelee rikollisten touhut hinnalla millä hyvänsä, jotta yhteisön maine ei tahriutuisi. Kun taas yhteisöjen ulkopuolella ei ole tarve peitellä kenenkään rikoksia, päin vastoin ilmiantaa ainakin törkeimmät hyvinkin tehokkaasti.
4. Roto: “:Tässä on osoite yhteen tällaiseen tutkimukseen, missä tapauksia on eniten ollut Turun alueella.”
Viittaamastasi Häkkisen tutkimuksesta en ainakaan minä löytänyt minkäänlaista mainintaa po. rikosten paikkakuntakohtaisesta sijoittumisesta Suomen kartalle.
”Viittaamastasi Häkkisen tutkimuksesta”
Korjaan: tutkimuksen – johon viittasit – tekijän nimi oli Hinkkanen, ei Häkkinen. Sorry.
Lopultakin minulla oli aikaa etsiä käsiini se tutkimus joka oli mielessäni.
Tässä on se tutkimus jota ajattelin. Oikea vuosi näyttää olevan 1993.
https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/152431/Rikollisuustilanne_2008_pieni_ei_liitteit_.pdf?sequence=1
Sivulla 91 sanotaan
” esimerkiksi vuonna 1993 yli puolet tilastoiduista teoista kirjattiin Helsingissä. ”
y l i
p u o l e t
Matias Roto:
Miksi yrität ehdoin tahdoin vängätä ja vääristellä törkeällä tavalla vieläpä tuota ikivanhaa tilastomainintaa, joka kertoo VAIN ESIMERKIN vuoden 1993 rikosten KIRJAAMISTAVASTA, jolloin se oli erittäin epäyhtenäinen ja siksi myös rikosten OIKEA tilastointi oli vaikkeaa?
Lainaus mainitsemaltasi sivulta 91:
“esimerkiksi vuonna 1993 yli puolet tilastoiduista teoista kirjattiin Helsingissä. Näiden rikosten kirjaamiskäytäntö on epäyhtenäinen erityisesti silloin, kun uhri on joutunut toistuvasti hyväksikäytön uhriksi. Toisinaan rikossarja kirjataan yhtenä rikoksena ja toisinaan useana, esimerkiksi jopa 100 rikoksena.”
Tuo rikosten “kirjaaminen” ei kerro yhtään mitään helsinkiläisten suuremmasta rikollisuudesta muuhun maahan, eikä sen enempää suljettuihin uskonnollisiin yhteisöihin verrattuna. Mistä tiedät esim. onko joku helsinkiläinen pedofiili lestadiolainen tai jotain muuta suljettua yhteisöä edustava?
Et ole edelleenkään osoittanut yhtään tutkimusta, josta kävisi ilmi, että Helsinki olisi lasten seksuaalisessa hyväksikäytössä muuta maata rikollisempi. Kun vielä otetaan huomioon, että vain murto-osa pedofiliatapauksista tulee ilmi ja että suljetut yhteisöt kuten lestadiolaiset ovat mestareita salaamaan ne ja syyllistämään uhrinsa, on väitteesi naurettava ja käsittämättömän törkeä ja ansaitsee jäädä täysin omaan arvoonsa.
Kimmo
Tilasto on tilasto
Roto: ”Rauhanyhdistyksen johto on yhtä lailla samalla linjalla kuin muutkin siitä että lasten seksuaalinen väärinkäyttö on pahasta.”
Niin varmasti. Yhteisön maineelle.
Mikä ihmeen 800 rikosta? Rikoksia tehdään vuosittain lähes 200.000!
On ehkä turha arvailla piilorikollisuutta. Sitäkin on tutkittu eikä mutulla voi heittää joitain arvioita. Tämä siis yleisenä toteamuksen eikä kenellekään keskustelija ole.