Kouvolan kirkkopäivillä puhuttiin myös vallasta, joko suoraan tai välillisesti. Kysyttiin muun muassa kuka käyttää kirkossa valtaa ja onko kirkolla valtaa?
Vallasta on puhuttu viime aikoina paljon. Aika ajoin kaivataan niin kirkkoon kuin yhteiskuntaankin johtajaa, joka sanoisi mitä tehdään. Toisaalta ei hyväksytä, että joku meidän suhteen käyttää valtaa.

Vallasta puhutaan yleensä varsin maallisesti ja hallinnollisessa mielessä, mutta valtaa on monenlaista. Uskonnossa liikutaan syvällä ihmismielessä ja siinä mielessä uskonnolla ylipäätään on suuri valta ihmisessä. Se on myös voimavara, jolla on saatu paljon hyvää aikaan sekä yhdessä ihmisessä että yhteiskunnassa. Kääntöpuoli on tuon vallan väärin käyttäminen, hengellinen väkivalta ja uskonsodat, joiden tulokset ovat pahoja.
Kirkolla on sanoma, jolla on yhteiskunnallisessakin mielessä suuri valta. Se ei ole kuitenkaan tuomiovaltaa, vaikka sitä siihenkin käytetään, vaan armon, toivon ja rakkauden valtaa. Tuonpuoleinenkin sen vallan taustalla saattaa vaikuttaa.

Kouvolassa todettiin, että ”kirkolla on ylivoimainen muutosdynamiikka”, josta esimerkkinä ex-päätoimittaja Tapani Ruokanen käytti Puolan vallankumousta 1980-luvulla ja kirkon vaikutusta siinä. Kysyttiin, pitäisikö kirkon olla enemmän läsnä vallan saleissa ja pidettävä enemmän ääntä?
Kirkko ei voi olla poliittinen puolue, joka ottaa kaikkeen kantaa, mutta toki kirkon on aina oltava heikoimman puolella. Ja on muistettava, että kun kirkko ottaa kantaa, sitä ottavat paitsi sen johto, paljon enemmän ja vahvemmin jokainen kirkon jäsen omalla paikallaan.
Satunnainen havainto: Samaan aikaan, kun Kouvolan kävelykadulla, Manskin lavalla keskusteltiin vallasta, käveli korokkeen vierestä ohi arkkipiispa Kari Mäkinen. Eräs osa kirkon valtaa ja vallasta puhuminen hipaisivat toisiaan.

Kenellä on valta kirkossa? Hengellisessä mielessä vastaus kai on yksinkertaisesti, että Jumalalla. Myös ihminen yrittää käyttää tuota hengellistä valtaa, tulkitsemalla Jumalan tahtoa. Maallikkona uskon, että Jumalalla on valtansa aivan riippumatta siitä, mitä ihminen siitä sanoo.
Kuka käyttää kirkossa valtaa aivan maallisessa mielessä ja vaikuttaa hallinnollisiin päätöksiin? Onko valtaa enemmän piispoilla ja papeilla, muilla työntekijöillä vai luottamushenkilöillä, maallikoilla? Ovatko vallan säikeet oikeassa suhteessa? Se vaihtelee eri kirkoissa ja on vaihdellut eri aikakausina. Jo Jeesuksen opetuslapsia askarrutti kysymys, ”kuka meistä on suurin?”

Seurakuntarakenneuudistus taisi kirkolliskokouksessa loppujen lopuksi kaatua sekin kysymykseen vallasta. Tuollaisissa päätöksissä tavoitellaan suurta yksimielisyyttä, mikä itse asiassa siirtää vallan vähemmistölle.
Kirkollisia vaaleja on pidetty keskeisenä vallan lähteenä, kirkollisena demokratiana. Äänestysaktiivisuus on niissä kuitenkin varsin alhainen. Kaikki eivät edes pidä demokratiaa kirkossa kovin tärkeänä tai edes hyväksyttävänä.
Kirkon vaalit ja päätöksentekokin ovat niin monimutkaisia ja sekavia, että valta helposti piiloutuu tuon labyrintin sisälle. Vallan lähdettä ja käyttäjää on usein vaikea nähdä, vaikka merkkejä vallan käyttämisestä havaittaisiin.
Vallasta ei oikein saisi edes puhua. Vaalien yksinkertaistamista ja jäsendemokratian toteutumisen helpottamista vastustetaan sen verran voimakkaasti, että kehitys siihen suuntaan on hidasta.

Minusta pitäisi enemmän luottaa jäseniin ja yhteisön valtaan.