Kirkolliskokous käytti valtaa ja aikaa valtansa käyttöön, kun se päätti, että kirkkohallituksen täysistunnon tekemästä ehdotuksesta poiketen kirkkohallituksen viraston osastonjohtajista voidaan edelleen käyttää kirkkoneuvos -virkanimikettä.
Voidaan, muttei tarvitse.
Kirkolliskokous ulotti tämän luvan koskemaan myös kirkkohallituksen poikittaistoiminnon (!) johtajaa, joka hoitaa kirkon ulkomaisia suhteita.
Kirkkohallituksen ohjesäännön säännös syntyi parin äänestyksen jälkeen, kun kirkolliskokouksen täysistunto usean arvovaltaisen kannatuspuheenvuoron saattelemana päätti olla suostumatta kirkkohallituksen ehdotukseen, että 1940-luvulta peräisin olevan kirkkoneuvos -virkanimikkeen käytöstä luovuttaisiin.
Säännös muokattiin kirkolliskokouksen täysistunnossa niin tarkasti, että jos kirkkohallitukseen tulee muitakin, kuin ulkosuhteiden poikittaishallinnon johtajia, kirkkoneuvos -nimikkeen käyttö sen johtajan viran kohdalla edellyttää kirkolliskokouksen tekemää ohjesäännön muutosta.
Ulkopuolinen tarkkailija jää ihmettelemään. Oliko kirkkohallitus halunnut näyttää omalle virastolleen kaapin paikkaa poistamalla alaisiltaan johtajilta komealta kalskahtavan neuvos-nimikkeen vai halusiko kirkolliskokouksen täysistunto näyttää alaiselleen kirkkohallituksen täysistunnolle, ettei sillä mokomalla nyt ihan mihin vaan vallattomuuteen toimivaltaa ole.
Onneksi ei ollut tärkeämpiä asioita listalla.
Minusta tuntuu hullulta, että ylipäänsä käytetään kovin paljon aikaa vakiintuneiden virkanimikkeiden ja termien uudistamiseen. Kirkkoneuvos, kirkkoherra, virkamies, varusmies. Ikään kuin kaikki perinteiset nimikkeet olisivat ilmausta patriarkalismista, paternalismista (=korkeassa yhteiskunnallisessa valta-asemassa olevien henkilöiden harjoittama hyväntahtoinen holhous alempiarvoisia kohtaan) tai sukupuolittuneesta sorrosta.
Ruotsissa on havaittu hauska ilmiö. Aikanaan alakoulujen opettajat olivat useimmiten naisia (ja vielä neiti-ihmisiä), joita puhuteltiin tietenkin sanalla ”fröken” eli neiti. Nykyään myös miespuolisia alakoulun opettajia saatetaan kuulemma puhutella tuolla termillä ”fröken”. Toisin sanoen selvästi sukupuoleen liittyvä termi on muuttumassa tai muuttunut sukupuolettomaksi.
Jos vanhaan kirkolliseen termiin ”prelaatti” ei liittyisi meillä halventavaa sävyä (joku kirkollinen merkkihenkilö haluaa korostaa valtaansa), sitä voisi hyvin suositella käytettäväksi aika monesta kirkollisesta vallankäyttäjästä.
Samaa mieltä. Olen mielelläni lakimies. Jos joskus tarvitsen edunvalvojaa tai asianajajaa, olen suhteessa heihin päämies. Jos minulla olisi tarvittava pätevyys, olisin mieluummin perämies kuin perähenkilö. Perunkirjoituksessa voin olla uskottu mies. Mikä olisi uusi termi välimiesoikeudelle? Jne.
Kun muutetaan kieltä, muutetaan todellisuutta.
Risto V.,
Nämä neuvos-juttusi ovat sen verran hupaisia, etten tiedä itkeäkö vai nauraa.
Nimikkeet ovat kirkossa tärkeitä. On kardinaalivirhe tituleerata rovastia pastoriksi. – – Olin itsekin aikoinaan tekemässä päätöstä, jossa tuomiokapituliin ilmestyi dekaani. En kyllä enää muista, mikä oli aikaisempi virkanimike. Ehkä pääsihteeri? – – Ristolle kiitokset hauskoista pohdinnoista.
Pääsihteeri.
Kiitos hyvästä kommentista, Pirjo. Nimet ja nimikkeet ovat oikeasti tärkeitä. Jos teologian tohtoria sanoo rovastiksi, häntä harmittaa, koska rovasti on hierarkkisesti alempi nimike. Ihan niin kuin varatuomaria, jota tituleerataan oikeustieteen kandidaatiksi. Myös toisin päin: Äskettäin tapasin papin, ikätoverini, jota tervehdin rovastina. Sain vastauksen: ”Ei, ei rovasti, en minä ollut niin ansioitunut”. Itse käytin aikanaan kirkkoneuvos-nimikettä vain, kun oli ihan pakko. ”Maallisissa” yhteyksissä se herätti – tilanteesta riippuen – hämmennystä tai pientä hilpeyttä. Yleensä luultiin papiksi. Myöhemmin eläkeläisenä en ole käyttänyt koskaan. Vanhan kummitätini – pitkäaikaisen Namibian pappien kouluttajan – kommentti joskus 1990 -luvulta on syöpynyt mieleeni: ”Minusta on jotenkin hassua, että Risto on nyt kirkkoneuvos, kun minusta ne olivat aina sellaisia vanhempia arvovaltaisia herroja” . Kummin tehtävänähän on ohjata kummilastaan mm. kristilliseen nöyryyteen…
Eikö aikanaan ollut käytäntö, että teologian tohtoreita ei nimitetty rovasteiksi?
Mitä kautta muuten voisi panna alulle selvityksen vaikkapa tuon ”varapastori” -arvonimen palauttamisesta käyttöön?