2000-luvun alussa “vaihtoehtoiseen” hengellisyyteen perehtyminen ja sen harjoittaminen vaati aikaa, rahaa ja paljon tuuria. Pienessä kaupungissa elävänä vihaisena nuorena miehenä tein voltteja mielessäni, kun 56 kilobaudinen modeemini yhdisti minut IRCissä (siis sieltä internet relay chatista, en IRC-galleriasta) ihmisiin, jotka olivat ihan oikeasti perehtyneet vaikkapa Aleister Crowleyn kirjoituksiin tai esoteeriseen joogaan. Näinä menneinä kunnian päivinä kirjat kiersivät hikisistä sormista toisiin, tarvittaessa (ja usein) postitse. Asioita harjoiteltiin, rituaaleja toimitettiin ja foorumeilla mietiskeltiin, että oliko se Crowleynkin mainitsema Pyhä suojelusenkeli ihmisen ulkopuolinen entiteetti, vaiko jonkinlainen jungilaisen psykologian mukainen yliminä. Tiivistetysti sanottuna asiat “otettiin tosissaan” ja niihin käytettiin aikaa. Hengen ja tiedon messujen auravalokuvauksille ja kristallikepeille lähinnä hymähdeltiin.
Nykyään tarot-kortit, manifestoinnit ja erilaiset, lähinnä performanssitaidetta muistuttavat “noituuden” muodot ovat ihmisten arkea ja näkyvät esimerkiksi somessa jatkuvasti. Tämä voi olla keski-ikäistyvän esoteerikon kähinää, mutta on vaikea välttyä ajatukselta, että vaihtoehtojen lisääntyessä itse substanssi on ohentunut. Näennäishengellisellä toiminnalla haetaan lisämausteita arkielämän rikasteeksi, mutta minkäänlaista päätepistettä tai suuntaa tällä ei ole, jos sellaiseksi ei lasketa hetkellisiä kiksejä. Uushenkisyydestä on lähinnä kaupallista toimintaa: Nykyään jokaisella älylaitteella on mahdollista päästä käsiksi loputtomaan manifestointikurssivalikoimaan tai atlantislaista kultahuurua säteilevään jumalatarkruunu-kauppaan. Kristallikapitalismin päämääränä ei ole sielujen pelastus tai edes hengellisen elämän tai tajunnan nostatus, vaan palveluntarjoajan pankkitilin lihottaminen.
Kritiikkini ei kohdistu varsinaisesti näihin vaihtoehtoisten hengellisyyden muotojen harjoittajiin, vaan näiden hengellisyyksien ohuuteen: siihen, että ne eivät tunnu tähtäävän mihinkään “hyvän fiiliksen” lisäksi. Kärjistetysti voisi sanoa, että ihminen etsii jotain, mitä ei osaa nimetä, ja haluaa saavuttaa sen tavoilla, joita ei osaa määritellä, mutta joiden tahtoo tuntuvan kivoilta ja “voimaannuttavilta”.
Kävin taannoin intresantin keskustelun erään henkilön kanssa, joka oli psykedeelikokemuksensa myötä kiinnostunut “hengellisistä asioista”. Innostuneena hän oli ottanut yhteyttä johonkin buddhalaiseen ryhmään, joka lupaili “nopeinta mahdollista reittiä” valaistumiseen. Tapaamani henkilö kävi ilmeisesti muutamia kertoja harjoittamassa buddhistien kanssa, mutta turhautui: kysyessään, että voiko hän samalla harjoittaa perinnettä/harjoitusta x hänelle kerrottiin, että muu touhuaminen täytyy lopettaa ja keskittyä heidän perinteensä mukaiseen harjoittamiseen. Mielestäni ihan asiallinen vaihtokauppa: lopetetaan muu sekoilu, tehdään, niin kuin ohjaaja sanoo ja tehdään ohjeiden mukaan vaikka ennalta valittu aika. Jos tuloksia on saavutettavissa, ne näkyvät ennemmin tai myöhemmin.
Kuvaavaa on, että kanssakeskustelijani EI olisi halunnut sitoutua minkään tietyn tradition tai henkisen koulutusohjelman ohjeistuksiin ja sääntöihin: se olisi ollut dogmaattista ja painostavaa. Puolihuolimaton meditaatioharjoitusten tekeminen vesitetään tutkimalla pyhää naiseutta ja tantrisia ajatuksia, mitä ne ikinä sitten tarkoittavatkaan. Hengellisen turismin aalloilla surffatessa saa kyllä aikansa ja rahansa kulumaan: Jos tämä ei pärise, niin viikon jälkeen voidaan kokeilla tuota. Valitettavasti itsensä kanssa tapahtuva työskentely on hidasta ja aikaa vievää, ja se on hyvin harvoin millään tapaa miellyttävää. Todellisia tuloksia ei voi ostaa rahalla.
Joka tapauksessa “etsijöiden” suuri lukumäärä, länsimaista esoteriaa käsittelevien meemien leviäminen somessa ja kaupallisen uushenkisyyden menestys kertoo mielestäni siitä, että ihminen etsii yhä syvempää yhteyttä todellisuuteen. Parhaimmillaan uusesoteria ja okkultismi tarjoavat etenkin nuoremmalle somenatiiville sukupolvelle sellaista strukturoitua sielullista treeniohjelmaa, jota teon teoriassaan köyhä kansankirkollisuus ei ole kyennyt haastamaan.
Niin kauan kun seurakuntien hengelliset innovaatiot rajoittuvat lemmikkieläinmessuihin ja yleinen konsensus kannustaa aina entistä yksinkertaistetumpaan ja tyhmistävään teologiseen kieleen, on varmaa, että korttipakat, taikakristallit ja muu uushengellinen tuontitavara kasvattavat kirkon sisällä suosiotaan. Meidän täytyy tehdä valinta, tarjoammeko yleishengellistä höttöä vaiko omaa uskontoamme – on toki totta, että nämä eivät välttämättä aina ja kaikkialla poissulje toisiaan. Kuitenkin vasta harjoitettu usko sitouttaa yhteisöön, ja muotoja sille on monia. Sitouttamiseen tarvitaan tekemistä, tarvitaan kokemista.
“Uushenkisten” saattamiseksi kirkon piiriin ehdottaisin, että tarotin, joogan, I-Chingin tai zen-meditaation sisäsiistimisen ja “ristipesun” sijasta huomio tulisi kääntää kristinuskon omasta perinteestä kumpuaviin harjoittamisen muotoihin. Tradition hyödyntäminen vaatii tradition tuntemista. Se vaatii myös sen tosiasian myöntämistä, että ehkäpä nämä mystiikkaa ja mietelmiään ylös kirjanneet ihmiset tiesivät, mistä puhuvat – ja että harjoittamalla he olisivat jopa Jumalan armosta saavuttaneet jotain?
Ehkäpä nyt on viimein hyvä hetki kaivaa esiin spekulatiivisen hartauskirjallisuuden klassikot ja katsoa, mitä esimerkiksi keskiajan kristillisyys voi meille antaa.
Kannattaisi muistaa New-Agelle irvisteltäessä että aikanaan noitiin uskottiin ihan oikeasti ja ihan perinteisen ’oikean’ vanhahengellisyyden puitteissa ja ihmisiä poltettiin elävältä.
Silloiset valistuksen esoteerikot saivat tuon mielettömyyden loppumaan
Kristillisiin hyveisiin lienee joskus kuulunut pyrkimys olla lausumatta väärää todistusta lähimmäisestä. Näennäisesti ’kiltistä’ kirjoituksestanne huokuu kristillisen propagandan läpisumentama ja vääristämä näkemys ns. new-age-liikkeestä. Ette huomaa, että Jeesus oli oman aikansa new-agelainen, siis reformaattori ja edistyksellinen ajattelija. Gnostikot olivat new-agelaisia, ilmankos heidät surmattiin. Tietenkin new-agen, kuten kirkkojenkin, ympärille on liimautunut paljon kaupallista humpuukia, mutta eihän olisi reilua arvostella kristinuskoakaan esim. David Kores´n tai pastori Jones´n mukaan? Hyvä new-age pyrkii aidosti auttamaan ihmistä vapautumaan tämän elämänsä aikana ahdistuksistaan, se on aidosti huolissaan maapallon saastumisesta ja esim. väestöräjähdyksestä, joka ei mm. paavia tai hihhuliuskovaa kiinnosta tippaakaan; poimiihan Jeesus kuitenkin omansa taivaaseen ennen katastrofeja.
Mitä muuten sanoo Daavid Goljatille: ”Kuinka uskallat käydä vastaan elävien jumalien (elohjim hajjim) taistelurivejä” Ja Paavali: ”Varjelkaa siis Jumalaa ruumiissanne” Ja Jeesus: ”Jumalan valtakunta on teidän sisässänne” New-agelainen käsitys jumaluudesta ihmisessä on panteistinen, ja tuo ”jumala” on sama kuin ihmisen perimmäinen itse, ei kasa rakenteellisia asenteita, joita kristillisyydessä perisyntiseksi minuudeksi nimitetään. New-age pyrkii ihmisen henkiseen tasapainoon ja aitoon itsehyväksyntään: New-agelaisen homoseksuaalin ei tarvitse epätoivossaan tappaa itseään, hän saa hyväksyä sen, että hänen tasapainonsa syntyy siitä, että vaikka hänessä femalea on enemmän kuin malea, niin ne yhdessä ja hyväksyttyinä voivat muodostaa ehjän ihmisen. (Gnostinen taide kuvasikin myös Jeesuksen androgyynisesti!)
Jos unohdetaan jumaluus jne., niin Jeesus ei ollut ”new age”-tyyppi, vaan juutalainen harhaoppinen samalla tavalla, miten Buddha oli hindulainen harhaoppinen. Oma taustani ei ole new agessa, vaan eurooppalaisessa rituaalimagiassa ja zen-buddhalaisuudessa. Kristillisen ”propagandan” vaikutus ajatteluuni on toki merkittävää, mutta se johtunee ammatistani ja sitä edeltäneestä opiskelusta.
Lisäksi homoseksuaalisuutta on hankala nähdä mitenkään ominaisuuksiltaan ”femalena”. Siinä on naiset ja naiseus vain tiellä, kun karjut köyrivät ja aitaa kaatuu. En muutenkaan ymmärrä, miten seksuaali-identiteettikysymykset liittyvät tekstiini tai itsemurhariskeihin.
Hieno ja raikas näkökulma. Miten näet karismaattisuuden mahdollisuudet tällä sektorilla?
Uskon, että affektiivisella karismaattisuudella on rooli uushenkisyyden (pitäisi varmaan puhua monikossa) kohtaamisessa. Ainakin ulkomailla on nähtävissä mielenkiintoinen trendi, jossa moni uushenkistelijä on vaihtanut leiriä usein aika konservatiiviseen karismaattiseen kristillisyyteen. Vahvoja tuntemuksia hakevalle etsijälle karismaattinen tulokulma on varmaan luontevin.
Ns. vanhemman koulukunnan okkultisteihin voisi luulla vetoavan spekulatiivisempi mystiikan perinne.