Uskonpuhdistuksen tyhjä ilmapallo?

 

Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. (Matt.5:13-16)

Huomenna vietetään taas uskonpuhdistuksen muistopäivää. Tämän muistopäivän vietossa meitä puhuttelevat Jeesuksen sanat suolasta ja valosta. Niiden kautta myös meitä kutsutaan vaikuttamaan asioihin, niin kuin suola vaikuttaa. Jeesuksen sanojen kautta meitä kutsutaan näyttämään suuntaa, niin kuin valo ohjaa ihmisten askeleita. Tästä oli kyse myös luterilaisessa uskonpuhdistuksessa, jota jälleen muistamme.

Luin tätä saarnaa valmistellessani mielenkiinnosta erilaisia luterilaisten pastorien puheenvuoroja, joita he olivat käyttäneet aiempina vuosina tänä samana muistopäivänä. En toki lukenut niitä aivan valtavaa määrää, mutta nopealla otoksella lukemieni puheenvuorojen joukosta erottui kolme erilaista lähestymistapaa uskonpuhdistukseen.

Ensimmäisen ryhmän muodostivat historian kuvaajat. Nämä henkilöt lähtivät liikkeelle Martti Lutherin elämänvaiheista ja rakensivat puheenvuoronsa sen varaan. Näissä puheissa ei otettu erityisemmin kantaa meidän aikamme kysymyksiin. Sen sijaan niissä kuvattiin Lutherin ajan kirkollisia kysymyksiä, löytöjä ja kipuiluja. – Kutsuisin tätä tapaa varsin turvalliseksi tavaksi muistaa uskonpuhdistusta.

Toisessa ryhmässä toimittiin puolestaan varsin eri tavalla. Siinä Lutherin protesti ja teesit katolista kirkkoa vastaan saivat vain vähän huomiota. Sen sijaan Lutherilta poimittiin jokin yksittäinen löytö, joka vaikutti miellyttävän kyseistä puhujaa henkilökohtaisesti. Tämän jälkeen siirrettiin puheenvuoron huomio ekumeenisen yhteyden merkitykseen ja ekumeenisessa työskentelyssä saavutettuihin edistysaskeleisiin. – En oikein tiedä, miten tätä puhetapaa arvioisin. Se jättää kuulijan miettimään oliko koko luterilainen uskonpuhdistus kenties virhe, koska kirkollinen yhteys särkyi sen myötä niin pahasti.

Kolmanneksi löysin puheenvuoroja, joissa korostettiin luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisten löytöjen merkitystä juuri nyt. Näissä puheenvuoroissa ei haluttu jättää uskonpuhdistusta kuin joksikin muistoesineeksi kaappiin, vaan nähtiin merkitykselliseksi elää sen perinnöstä yhä tänään. – Näissä puheenvuoroissa minua ilahdutti niiden dynaamisuus. On raikasta ajatella, että usko on elävää todellisuutta yhä tänään, ja se haastaa meitä yhä toimimaan maailman suolana ja valona.

Kun tänään mietimme Jeesuksen sanoja maan suolasta ja valosta, myös meidät on todellakin kutsuttu vaikuttamaan. Jeesus sanoo osuvasti, ettei lamppua sytytetä sitä varten, että se pantaisiin vakan alle, vaan lampunjalkaan, jotta se loistaa kaikille huoneessa oleville. Uskonpuhdistuksen suurin löytö on Kristuksen evankeliumin valo. Sen verran uskonpuhdistuksemme äärellä on aina hyvä muistaa vanhoja asioita, että juuri evankeliumin valosta uskonpuhdistuksen löydöissä oli kysymys. Ennen armon kirkastumista Luther yritti kaikin voimin ansaita Jumalan armon hyvillä töillä, itsensä kieltäymyksillä ja katumusharjoituksilla. Niistä ei ollut apua. Hän ajautui umpikujaan, eikä päässyt eteenpäin. Sisäisissä taisteluissaan Luther palasi yhä uudelleen Raamatun tutkiskeluun. Lopulta hän löysi armonsanoman Roomalaiskirjeestä: ”Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niinkuin kirjoitettu on: “Vanhurskas on elävä uskosta.” (Room 1:17). Jumala vanhurskauttaa eli kelpuuttaa syntisen yhteyteensä ja pelastuksen osallisuuteen yksin armosta, yksin Jeesuksen Kristuksen tähden, yksin uskon kautta. Pelastuksessa on kyse lahjasta. Jumala lukee uskovan Jumalalle kelpaavaksi yksin Kristuksen tähden. Pelastuksen lahja on kokonaan armoa.

Tämä Lutherin löytö oli puhdasta valoa. Tämä evankeliumin valo valloitti Lutherin sydämen ja tuntui oikeastaan luovan sen kokonaan uudeksi. Enää ei olisi paluuta yrityksiin ansaita tätä autuutta omien tekojen kautta.

Moni uskonpuhdistuksen muistelija haluaisi päättää tämän tarinan tähän. Tämä olisi sopiva onnellinen ja valoisa lopetuskohta. – Ja se mahtuisi vielä aika mukavasti myös ekumeenisiin yhteyksiin.

Ekumeenikkojen harmiksi tarinalla on kuitenkin vielä myös suolaisempi jatko-osa. Muistamme, että juuri näiden edellä kuvattujen Lutherin löytöjen aikaan Dominikaani-isä Johan Tetzel matkusti katolisen kirkon lähettämänä Saksaan myymään aneita, sillä hän halusi kerätä varoja Pyhän Pietarin basilikan rakentamiseksi Roomaan. Tämä varainhankintakampanja oli myös brändätty ilmeisen muodikkaasti: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa,”. Ihmisille annettiin ymmärtää, että aneita hankkimalla voi rahaa vastaan lyhentää omaa tai läheistensä aikaa kiirastulessa.

Armon aarretta puolustaessaan Luther ei voinut katsella moista harhaopetusta sivusta. Niinpä hän nousi sitä vastustamaan, vaikka varmasti tajusi sen olevan kuin suolaa rahapulasta kärsivän katolisen kirkon haavoihin. Tästä ja vastaavanlaisista asetelmista alkoi luterilaisen uskonpuhdistuksen protesti. Siksi meitä uskonpuhdistuksen perillisiä kutsutaan toisinaan myös protestanteiksi.

Meidän suuri kysymyksemme on, missä määrin käymme yhä samoja kamppailuja kuin oppi-isämme Martti Luther?

Kerron nyt erään vuosia sitten sattuneen asian, joka tapahtui silloisen miesten raamattupiirimme yhteydessä. Raamattupiirissämme oli tuolloin hyvin monenlaisista taustoista tulevia kavereita. Eräs kaverimme vaikutti yliopistomaailman huippuyksikössä. Erään kokoontumisemme yhteydessä hän sitten kertoi kohta lähtevänsä viettämään kesälomaa erään Suomen parhaimman Luther-tutkijan kanssa. – Ajattelin tuolloin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja pyysin tätä kaveria kysymään yhden kysymyksen Lutherista: Halusin tietää, miten huipputason Luther-tutkija näkee luterilaisen uskonpuhdistuksen perinnön juuri nyt…

Lomalta palattuaan saimme kuulla Luther-tutkijan välittämän vastauksen. Hänen mukaansa luterilainen uskonpuhdistus on kuin irti päästetty ilmapallo, joka tyhjensi itsensä lennettyään hetken ympäri huonetta ja pöristyään sisällään olevat ilmat pihalle. Nyt siitä on enää jäljellä lattialla makaava, ruttuinen ja tyhjentynyt ilmapallo.

Nyt kysyn teiltä oletteko samaa mieltä? Onko luterilaisuus jo antanut kaikkensa, ja jäljellä on enää pelkkä tyhjä ja ruttuinen muisto entisestä dynaamisuudesta? Älä vastaa vielä, mutta mieti mielessäsi…

Vastaus, jonka annamme tähän kysymykseen, liittyy siihen tarvitsemmeko vielä evankeliumia.

On varmasti totta, ettei Dominikaani-isä Tetzel kierrä enää keskuudessamme myymässä aneita, joita mainostetaan sanoilla: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.” Emme kohtaa enää myöskään paavia, joka omistaisi samanlaista pelottavaa valtaa, joka saattaisi meidät Lutherin tavoin hengenvaaraan. Kirkkojen välisen yhteyden eli ekumenian kannattajat ovat siinä suhteessa oikeassa, että nyt kirkkokuntien kesken on todellakin tilaa keskustelulle. Luterilaisten pelottava vastustaja on tässä mielessä poissa. Siksi Lutherin kaltainen protesti katolista kirkkoa kohtaan ei ole enää aivan samassa muodossa ajankohtainen.

Mutta jos meillä ei olekaan enää syytä pelätä Rooman kirkon aggressiivista vallankäyttöä, onko Jeesuksen sana suolasta ja valosta kuitenkin yhä voimassa? Tarvitseeko tämä maailma edelleen lain ja evankeliumin saarnaa?

Alkuperäisen uskonpuhdistuksen teki mahdolliseksi Sola Scriptura eli yksin Raamattu –periaate. Tänä päivänä tätä periaatetta eivät kuitenkaan pyri murtamaan niinkään katoliset kristityt, vaan ennen muita niin sanotut liberaaliprotestantit. Luterilaisen uskonpuhdistuksen vaarallisin vihollinen on noussut viime vuosikymmeninä sen omasta piiristä; protestanteista. Liberaaliprotestantit haluavat kyllä säilyttää protestin, mutta ohi/irti Raamatun kirkkoa ohjaavan luonteen.

Kun ensimmäiset uskonpuhdistajat kohdistivat protestinsa siihen, että katolinen kirkko oli tietyin osin irrottautunut Jumalan kirjoitetusta sanasta, liberaaliprotestantit kohdistavat protestinsa juuri Jumalan kirjoitettuun sanaan. Heille Raamattu on vain ihmisten kirjoittama kirja, jossa esiintyviä normeja ja opinmuotoja sopii epäillä, kyseenalaistaa ja suhteellistaa heidän oman mielensä mukaan. Liberaaliprotestantismin myötä Jumalan laki ei enää paljasta ihmistä syntiseksi. Siksi ei voida enää puhua samassa merkityksessä Kristuksen äärettömästä armosta. Liberaaliprotestanttien puheissa voidaan toki käyttää yhä sanoja armo tai sovitus, mutta niille annetaan yleensä vain tämänpuoleinen sisältö. – Armo muutetaan ihmisten väliseksi suvaitsevaisuudeksi. Sovitus saa puolestaan olla lähinnä ihmisten välistä sovinnon rakentamista, tai ihmisen välistä sovitettua erilaisuutta.

Liberaaliprotestantismissa ollaan toki siinäkin yhä valmiita taistelemaan, mutta ei enää Raamatun mukaisesti, vaan lähinnä ihmisten välisen moniarvoisuuden puolesta. Sekin on siis eräänlaista protestanttisuutta, mutta ilman sanassaan itsensä ilmoittavaa Kristusta. Jeesuksen rooliksi jää lähinnä esikuvallinen merkitys, mutta sekin vain valikoidulta osin. Jeesuksen edustamasta moraalista kelpaavat vain oman viiteryhmän mukaiset lausumat. Jos kyse on vasemmistolaisesta vapautuksen teologiasta, silloin Jeesuksen sanoista pyritään löytämään tätä politiikkaa tukevia sanoja. Jos kyseessä on taas vaikkapa homojen tai naisten vapautusliike, Jeesuksen sanoja valikoidaan sen ehdoilla. Liberaaliprotestantismissa Jeesusta ei kuitenkaan juuri enää tarvita syntiemme Sovittajana ja Vapahtajana…

Moniarvoisuuden ehdoilla toimiva liberalisoitunut ”luterilaisuus” hosuu nykyään niin moneen keskenään ristiriitaiseen suuntaan, että se on kadottanut sekä voimansa että uskottavuutensa.

Meidän kriittinen kysymyksemme kuuluu:

Onko nykyluterilaisen uskonpuhdistuksen perintö kuin irti päästetty ilmapallo, joka tyhjensi itsensä lenneltyään hetken ympäri huonetta ja pöristyään sisällään olevat ilmat pihalle?

Tämä surullinen kuva on totta, jos suostumme elämään liberalisoituneen uskonpuhdistuksen ehdoilla, ja tyydymme uskonpuhdistuksen muistopäivänäkin kuvaamaan vain menneitä taisteluja. – Tämä on totta, jos unohdamme suolan ja valon kutsumuksen.

MUTTA…

Jos alkuperäisen Sola Scriptura eli yksin Raamattu -periaate pidetään luterilaisten kesken yhä voimassa, se tarkoittaa edelleen dynaamista taistelua kaikkia Kristuksen evankeliumin vihollisia vastaan. Ensimmäisenä se haastaa taistelurintamaan oman protestanttisen liikkeen sisällä esiintyviä Raamatun sanan vastaisia voimia vastaan. Tähän taisteluun aito luterilainen käy Lutherin tavoin ennen kaikkea evankeliumin tähden.

Ymmärrämme, että  Dominikaani-isä Tetzelin iskulause, ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”, on moraalitonta toimintaa. Siinä näet rahastetaan ihmisten uskonnollisilla tarpeilla. Vielä moraalista pahennusta suurempi ongelma on kuitenkin omien tekojen sotkeminen pelastuksen asiaan. – Aivan samalla marssijärjestyksellä myös meitä, luterilaisen uskonpuhdistuksen perillisiä, haastetaan vastustamaan liberaaliprotestantismin eksytystä.

Toki Raamatun sanojen valikoiminen omien viiteryhmien intressien mukaan on moraalisesti tuomittavaa toimintaa. Vielä pahempaa on kuitenkin liberaaliprotestanttien harha, jossa Jumalan armotyöstä Kristuksessa tehdään pelkkä tämänpuoleinen projekti. Kristuksen muuttaminen Vapahtajasta pelkäksi esikuvaksi muuttaa koko sovituksen sanoman pelkäksi ihmisten väliseksi sovinnon tekemiseksi. Siten liberaaliprotestantit eivät kykene enää aidosti julistamaan sinun ja minun puolesta jo ristillä valmiiksi täytettyä armotyötä. Sen sijaan he laittavat ihmisen täyttämään itse tämän sovitustehtävän. – Tältä osin liberaaliprotestantit lähestyvät Lutherin ajan katolisen kirkon ihmistekoisia sovitustekoja, vaikka heidän lähtökohtansa onkin hyvin erilainen. – Suurin ja tärkein taistelu käydään siten yhä tänään armon evankeliumin tähden!

Suuressa mittakaavassa luterilaisen uskonpuhdistuksen kuva on surullinen. Luopumalla Jumalan sanasta liberaaliprotestanttinen ”uskonpuhdistus” on hukannut parhaat aarteensa ja syönyt omat lapsensa. Inhimillisesti katsoen dynaamisen luterilaisen uskonpuhdistuksen läntinen produktio on enää yhtä surkea näky kuin ruttuinen ja lattialle pudonnut ilmapallo.

Jos tyydymme katsomaan rakasta luterilaisuuttamme sen ulkoista menestystämme arvioiden, saattaa olla parasta luovuttaa. – Onneksi tämä ei ole silti luterilaisuuden koko kuva.

Eräs uskonpuhdistuksen suurista löydöistä on siinä, että Jumalan mahdollisuudet kätkeytyvät monesti meidän epäonnistumisiimme. Olemme nyt kulkeneet luterilaisina tien, jossa oman erinomaisuutemme rajat ovat tulleet vastaan. Emme olleet moraalisesti muiden kirkkokuntien kristittyjä parempia. Olemme jopa luopuneet kalleimmasta aareestamme, joka on Jumalan sana ja evankeliumi. Emme ole useinkaan toimineet maailman suolana ja valona, vaan kätkeytyneet pikemminkin vakan alle. – Mistä löydämme avun ja lohdutuksen? – Aivan samoista löydöistä, jotka vapauttivat Martti Lutherin!

Kristillisen kirkon aarre on edelleen Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Pelastus on edelleen yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen Kristuksen täytetyn työn tähden.

Vaikka olisimme ajautuneet luterilaisina kristittyinä kuinka kauas tältä Raamatun ilmoittamalta perustalta, meitä kutsutaan taas takaisin sille. Suuren luterilaisen uskonpuhdistuksen kohdalla kaikki alkoi lopulta yhden ihmisen kamppailusta Jumalan edessä.

Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset, sanoo Herra, sillä minä olen ottanut teidät omikseni, ja minä noudan teidät, yhden ainoankin kaupungista ja kaksi sukukunnasta, ja tuon teidät Siioniin. (Jer.3:14)

Aivan samoin on myös uskonpuhdistuksen alkulähteille palaamisen kanssa. Vastaamme yhä Jumalan edessä kukin vuorollamme, ja käymme myös hengelliset taistelumme kukin omana itsenämme. – Meidän ei tarvitse yrittää pelastaa koko luterilaista maailmaa. Sen sijaan meitä kutsutaan omalla kohdallamme valoon ja elämään Kristuksessa Jeesuksessa. – Tämän uskon puolesta meidät on kutsuttu puhumaan ja toimimaan; valona ja suolana. – Jos Jumala sitten polkaisee jonkun meidän kauttamme liikkeelle laajemmankin reformaatioliikkeen, se on hänen käsissään.

Meitä kutsutaan pysymään tunnustuksessa, jonka tunnemme, ja josta olemme varmat (Hepr.10:23; 2Tim.3:14).

Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.

Manu Ryösö
Manu Ryösö
Olen pastori, joka haluaa sitoutua Pyhään Raamattuun ja sen perustalle rakentuvaan luterilaiseen tunnustukseen.