Olen viime vuosina laittanut merkille sellaisen huolestuttavan asian, että toiseen ihmiseen kohdistuvaa satuttamista ymmärretään liikaa ja sivistyksen ja hyvän käytöksen nimissä siihen ei haluta, osata, uskalleta puuttua tarpeeksi jämäkästi.
Uhria kehotetaan antamaan anteeksi, unohtamaan, ajattelemaan positiivisesti ja kaikenlainen vaikertaminen, vikiseminen ja valittaminen koetaan ikävänä, vaikka kokemukset olisivat miten rankkoja hyvänsä.
Unohda jo menneet ja anna anteeksi, mitä tuota jatkuvasti mietit negatiivisia asioita!?
Meidän tulee antaa anteeksi myös vihamiehillemme.
Aina niitä on ollut pahoja ihmisiä ja tulee olemaan.
Älä niistä välitä, koeta unohtaa tapahtumat ja elä vain omaa elämääsi.
Koeta löytää elämääsi positiivisia asioita.
Mietitkö enää mitään muuta kuin sitä tapahtumaa?
Noh, jokaisella on vahvuutensa ja kaikille ei ole suotu taitoa käsitellä vaikeita asioita ja tukea tragedioiden keskellä kamppailevia ihmisiä. Mutta varmaan sitäkin voisi oppia siinä missä mitä tahansa muitakin taitoja, jos vain on halua ja avointa mieltä ottamaan oppia vastaan.
Ymmärrän sen, että pahantekijää pitää ymmärtää siinä mielessä, että ottaa huomioon hänen historiansa, ongelmansa ja myös siksi, että voisi olla antamassa hänelle mahdollisuuden parantaa tapansa ja päästä irti huonoista tavoistaan. Aina on mahdollisuus hyvään muutokseen ja jos ympäristö ajattelee näin, se luo pohjan uuden hyvän elämän alkamiselle pahantekijän kohdalla. Mutta tämä ei saa tarkoittaa sitä, että hänen pahoja tekojansa ihan millään tavalla myötähymistellään tai vähätellään.
Kaikkein käsittämättömintä minulle on edelleenkin se, että uskonto antaa ”hyvän” syyn satuttaa toista ihmistä. Syy on se, että estetään omalla ja toisen ihmisen kohdalla ikuinen helvetinvaiva, koska sekä syntisen varottaminen synnistä nähdään omaksi ja toisen pelastukseksi. Eli näin toimimalla varmistetaan oma taivaspaikka ja ollaan toistakin saattamassa sinne. Hukkuva veneeseen, jotta ei joudu itse syytteeseen ja hukkuva pelastuu.
Hyvä ajatus. Mutta heti perään kympinarvoinen kysymys: onko hukkuva oikeasti hukkumassa ja haluaako hän veneeseen? Mukavalla aamu-uinnilla lämpimässä kesäsäässä ja yhtäkkiä hänet temmataan väkivalloin veneeseen. Hukkuminen olikin pelastajan väärä käsitys koko touhusta eikä pelastettava ylistänyt häntä ensinkään, kuten olisi odottanut.
Vielä hankalammaksi homma käy, kun hätätilanne on täysin uskojan uskon varassa ja ”pelastettavalla” tätä uskoa ei ole. Hänellä ei ole kadotusta ja taivasta, ei uskoa yliluonnolliseen tai hänen uskonsa on erilainen. Tässä sitten käytetään kaikenlaisia keinoja, jotta helvetinmatkalainen saadaan taivastielle.
Vaikka samaan aikaan sanotaan, että usko on lahja ja että vain Jumala näkee itse kenenkin sydämeen.
Avoliitossa, susiparina eläminen on vielä edelleenkin monelle kristityksi itseään tituleeraavalle ihmiselle myrkkyä. Hassuinta ilmiössä on se, että vaikka pariskuntaa pidettäisiin muutenkin kadotuksen omana, heidän yhdessä asumisensa on jotain ihan mielettömän järkyttävää.
Kerran eräs vanhempi mies oli meillä samaan aikaan kylässä kun eräs sukulaiseni, jota tuo mies epäili avoliitossa asumisesta. Hän oli hirmuisen ankara ja tuskainen asian johdosta. Kun kerroin hänelle, että sukulaiseni on mennyt vastikään naimisiin, tuon papparaisen koko olemus muuttui vapautuneeksi ja hän oikein huokasi huojentuneena: niinkö, minä luulin että hän asuu susiparina?! Olin todella hämmentynyt hänen reaktiostaan avioliiton solmimisesta kun eihän se hänenkään mielestään ollut pariskunnalle pelastukseksi.
Mikä tässä on oikein pointtina? Koetaanko avoliitto kristittyjen arvomaailman vastustamisena, jopa pahana tekona kristittyjä vastaan? Onko sama asia pohjalla, kun vastustetaan homojen yhdessä asumista tai avioliittoa?
Tietenkin, jos oma maailmankuva on tarkkarajainen ja sääntöjä tulvillaan, kaikki mikä tukee sitä, on hyvästä ja kaikki mikä romuttaa sitä, on pahasta.
Onpa ihanaa kuulla, että eräs intokiinalainen pariskunta on vihdoin viidenkymmenen vuoden avoliittovuoden jälkeen mennyt kristilliseen avioliittoon, se tukee minun pyhää ajatustani kristillisen avioliiton tärkeydestä. Olkoonkin että tuo pariskunta on ilman elävää uskoa menossa Helvetiaan.
Uskovaisella, kristityllä on usein kahdet kasvot. Ne kasvot, jotka ovat käytössä arkena kauppareissulla, työssä ja ystävien kesken, ovat miellyttävät ja ystävälliset. Ne kasvot, jotka ovat ankarat ja ilottomat, ovat pyhäkasvot, jotka ovat käytössä uskonasioiden kohdalla ja etenkin silloin kun on kyse pelastuksesta. Tämän takia, kaksikasvoisuudesta johtuen, monikaan ei kykene käsittämään, miten ankara, armoton ja vahingoittava ihan kenestä tahansa mukavasta ihmisestä voi tulla uskonnon takia. Siksi tällaisessa tapauksessa vahingontekoon on niin vaikea puuttuakin. ”Hän on niin mukava”.
Hyvälajinen, maukas ja herkullisen näköinen omena, joka maistuu homeelta, on vaikeampi heittää pois kuin huonolajinen, vähemmän herkullinen mätä yksilö. Näin helposti hämäännymme pahojen asioiden kohdalla ihan epäoleellisten seikkojen takia.
Ihana, suloinen mummo, joka kiduttaa päätyökseen kissoja, ei joudu niin helposti vastuuseen teoistaan kuin äreä, röhisevä, humalainen pappa, joka käy vääntämässä isoja torttuja porttikongeihin, vaikka mummon toiminta on paljon tuomittavampaa ja pahempaa. Kannattaa olla mukava, jos aikoo olla pahantekijä.
Luinpahan lomalla huumepoliisin tarinaa. Siinäkin ilmeni sellainen seikka, että pahantekijän toimintaan ei ollut puututtu, koska hän oli mitä oli, meriittiä riitti vaikka muille jakaa. Jollakin päällystökurssillakin hänen olisi kuulunut saada tutkinnosta hylätty lukuisten poissaolojensa takia, mutta ei saanut ansiolistansa takia.
Eli ansioitunutkin kannattaa olla, niin menee helposti vaikka miten pahanhajuinen torttu läpi ihanana ruusuntuoksuna.
Mukava, tyytyväinen, yhteiskunnallisesti ansioitunut ja rikas kun olet, sinulle annetaan paljon vikoja jo etukäteen anteeksi.
Äreät, valittajat, työttömät, köyhät, ansiottomat, sairaat ja traumaattiset; teidän on turha odottaa elämäänne myötähyminää.
Köyhä on kivi rikkaan kengässä.
Sairas on piikki terveen lihassa.
Valittaja on hikivana tyytyväisen otsassa.
Onneton on rikkaruoho onnellisen ruusutarhassa.
Ansioton on likatahra ansioituneen rintapielessä.
Uskoton on pahalainen piru uskovaisen olkapäällä.
Ehkä kuitenkin se viestintuoja on kaikista pahin.
Se, joka näki sen köyhän ja kertoi siitä ja sen takia kaikkien rikkaiden mieli järkkyi ja he loukkaantuivat; eivätkö he olisi oikeutettuja rikkauksiinsa ja niiden suomiin aivan loistaviin juttuihin?
Se, joka haistoi sen tortunhajun porttikongissa; en olisi halunnut tietää siitä, nyt minunkin jalo nenäni on pilalla hajusta.
Se, joka kuuli sen onnettoman kohtalosta ja sitä seuranneesta itkusta; en olisi halunnut itkua korviini ja sitä kautta mieleeni, koska se saastuttaa ihanaa onneneloani.
Se, joka kertoi kuinka ihmisiä kiusataan henkihieveriin heidän erilaisten mielipiteidensä takia.
Maailmankuvaani, rauhaani ja rakkauttani, älkää murentako te ikuiset pahantekijät, viestintuojat. Paksuntakaa nahkanne kestämään elämän epäkohtia, jotta voisitte elää tyytyväisinä ja antaisitte muidenkin elää onneloissaan.
Tuntuu oikeasti niin uskomattomalta, että vielä vuonna 2016 minulla oli tuntemuksia, että vahingontekojen vastustaminen on joidenkin mielestä niin paha juttu. Toivon, etten enää seuraavana vuonna, enkä enää koskaan ole ”armoitettu” moista kokemaan.
Tule Uusi vuosi, tule monin verroin parempana kuin edellinen!
Kiitos Vuokko! Hyvä kirjoitus!
Terapia tai mitä nimeä siitä itse kukin käyttääkin on hyvä tie eheytymiseen rikkinäisestä ehjäksi. Anteeksiantaminen ei ole helppoa. Voi mennä vuosia siitä kun haluaisimme antaa anteeksi ennenkuin pystyy todella antamaan anteeksi jollekkin joka on meidät rikkonut. Jumalan avulla kaikki on mahdollista. Katkeruus ja pahan sisällä pitäminen tuhoaa meidät ja siitä tilasta olisi hyvä päästä pois.
Paratiisissa taisi Aatami ja Eeva olla maailman ensimmäinen avopari?
Kyllä Aatami ja Eeva olivat aviopari. Jumala käski heidän lisääntyä ja täyttää maa. Se on yksi avioliiton tarkoitus ja siihen kykenevät vain kahta eri sukupuolta olevat henkilöt. Tietysti Paratiisissa ei ollut pappia heitä vihkimässä, koska vielä ei ollut muita ihmisiä. Jumala liitti heidät yhteen.
Avioliitto on sovitulla tavalla ihmisyhteisön tietoon saatettu parisuhde, jota yhteisö kunnioittaa. Ilman yhteisöä ei ole avioliittoakaan.
Niin, kristillinen avioliittohan solmitaan ”Jumalan ja läsnäolevan srkn edessä”.
Kyllä Aatami ja Eeva olivat aviopari. Jumala käski heidän lisääntyä ja täyttää maa.
Ja etteikö avopari kykenisi lisääntymään ja täyttämään maata? Suomessakin oli ennen vanhaan korpikylissä susiopareja jotka sikisivät runsaasti.
Raamattu ei kerro että Jumala olis liittänyt Adamin ja Eevan,Jumala kä’ski heidän liittyä’ ja kyllähän avoparia voitiin aivan hyvin noin käskeä.
Kokonaan toine kysymys on sitten se etteivät heprean sanat adam ja chavvah tarkoittaneet aluksi yksilöitä, ne olivat a) lajinimi ja b) kohdun nimi.
Kiitos taas kerran Vuokko upeasta blogistasi! Kirjoituksesi ovat ehdottomasti tämän palstan helmiä. Toivon, että saan lukea niitä paljon lisää tulevana vuonna!
Öhöm, luulen, että olen oikea ihminen kommentoimaan. Nuo lapseni, kun eivät ole innostuneet vihille ja itsekin aloitin avoliitolla ja yhteiseloa on yli neljäkymmentä vuotta takana. Vaikka itselleni asia ei ole niin tärkeä, niin voin hyvin ymmärtää, että sellaisella, jolle se on, niin huoli läheisistä on suuri, jos he eivät toimi odotetulla tavalla. Mielestäni tällaisessa tilanteessa saa olla huolissaan. Jokaisella meillä jossain raja, jonka ylittämien saa huolestumaan ja aina on joku, joka ei sitä tajua.
Mutta tuohon anteeksiantoon. Mielestäni on siinä kyse paremminkin irti päästämisestä. Niin kauan, kun odottaa muilta ihmisiltä liikaa ja vaatii sitä itseltään, niin on vaikea päästä irti. Jos irti ei pysty päästämään, niin kyllä siinä tapahtuu itsensä sitominen. Kuitenkin silloin kun on satutettu, niin hyvä kuuntelija on paras lahja.
Hienoa, että puhut asiasta! Niinhän se on, että Raamattu kehottaa .. ’kantakaa toinen toistennen kuormia’, ’itkekää itkevien kanssa’, mutta käytännössä usein kovia kokenut ja tukea kaipaava on se, joka leimataan ongelmaksi. Monessa uskonyhteisössä esim. perheväkivallan uhri joutuu syytetyn paikalle uskaltaessaan kertoa tapahtuneesta, kun tekijä taas pääsee päänsilityksellä – ja uhri saa taas yhden vaatimuksen lisää ’Unohda ja anna anteeksi’.
Toki anteeksiantamuksesta puhuminen on sinänsä oikein, mutta aito raamatullinen parannus merkitsee sitä, että tekijä katuu sydämestään ja muuttaa tapansa, ei sitä, että sama saa jatkua.. ja uhrin kestettävä.
Jos hylätty ja vaikeita asioita läpikäynyt sitten voi huonosti (yllätys), tämä on helppo leimata ’mielenterveysongelmaiseksi’, ’tasapainottomaksi’ jne… jota ei tarvitse edes kohdata ihmisenä. Suomessa rakastetaan eksperttejä ja asiantuntijoita, ja empatian osoittamisen sijaan on helppo suositella sitä ratkaisuksi. Harvalla kuitenkaan on kyse mistään psykiatrian tai psyykenlääkkeiden puutostilasta, vaan lähimmäisenrakkauden tarpeesta…
Asioita kokeneen pitää saada puhua juuri niin kauan kuin kokee sen tarpeelliseksi, kenelläkään toisella ei ole oikeutta tulla sanomaan, milloin toisen pitää olla ’toipunut’. ..
Parempaa uutta vuotta blogistille ja meille kaikille, Jeesus myötä!
Kiitos kommenteista.
Laitan tähän linkin erääseen luentoon, jossa puhutaan uskonnollisesta manipuloinnista. Tuttua minulle ja olen osin puhunutkin samoista asioista.
http://www.vihrearouva.net/usko/luento1.html
Itseasiassa tuossa yhdessä tilanteessa täällä tajusin, mitä tarkoitat sillä, että uskalla vastustaa huonoa kohtelua. Itsellä oli ongelma hahmottaa, kun en käy missään hengellisissä yhteisöissä. Se ettei salli itseään huonosti kohdeltavan on itsestään selvyys, ettei sitä edes ajattele, mutta näinhän ei kaikilla ole. Nyt mulla on työt loppu, mutta työyhteisössä sai arvostusta, eikä edes siellä missään tilanteessa saanut huonoa kohtelua.
Se oma uskon taipale, kun on tullut kasvettua yhdessä kodissa, johon kokoontui uskovia eri tahoilta ja isäntäväki oli sellaista, että ne ei kenestäkään yli kävelleet. Samaten evluttien piiri, jossa olin aktiivi oli hyvin keskeneräisten ihmisten kohtaaminen. Lapsenakin sain sanoa aikuisille vastaan, vieraillekkin. Sen takia en varmaan tuollaisiin hierarkioihin juurrukkaan enkä salli silmilleni hyppimistä.
Kiitos Vuokko linkistä Matti Liljeqvistin luentoon. Silmäilin sen hätäisesti läpi ja joitakin asioita aukeni. Pitää lukea se vielä uudestaan vähemmällä kiireellä.