Ukrainalainen "kerjäläistyttö".

Olen viime viikot älypuhelimen hälytysten ansiosta elänyt päivästä toiseen, hetkestä hetkeen uutisvirrassa, joka koskee Ukrainan tilannetta. Viikko sitten vielä katselin kauhulla taisteluja Maidenin aukiolla. Kuolinuutiset repivät sydäntä. Miten helposti kuitenkin mieli ja myötätunto kroonistuu uutisten viran myötä! Kun Ukrainan uutisointi nousi keskeiseksi, Syyrian tilanne unohtui jo taustalle!!!

Päiväkohtainen intressi keskittyy uutuuksiin, uusiin kauheuksiin, uusiin kriiseihin, uusiin sensaatioihin. Sen myötä - mitä ymmärrämme elämästä tuumaakaan syvemmin? Liidämme kauhujen pinnalla sensaatio tuulenamme! Ymmärrämmekö mitään? Pahimmillaan uutisia janoava mieli jopa odottaa uutta käännettä, karmeaakin! Se tuo vaihtelua poliittiseen hidaskäyntiin.

Luin viime viikonloppuna Alice Munron, tuoreimman nobelistin, varhaisen teoksen "Kerjäläistyttö" (1977, suom. 1985 Kristina Rikman, Tammen keltainen kirjasto). Teos on jo historiaa vuosiluvustaan päätellen. Se ei ole novellikokoelma, kuten useimmat Munron teokset. Se on palapeli, joka koostuu luku luvaulta romaaniksi. Minulle se oli eräänlainen aikansa jäänne: rainakuvanäöytös. Kun olin lapsi, jouduin papintyttärenä istumaan usein seurakunnan lähetyspiirien kokouksissa, lapsenvahteja kun ei pidetty. Usein vielä 60-luvulla esitettiin rainakuvia heittimellä kankaalle. Eniten ne olivat peräisin Ambomaalta. Herttaisia hymyileviä "neekereitä" (sana oli silloin asenneneutraali!) ja lähetyssaarnaajia.

Munron kuvakavalkadi, niin verbaalisesti kuin se onkin rakennettu kirjoitettuina juonikuvioina, lävisti "still lebenillään", kuvillaan, uutisrintaman kaikkine nykyhetken videoineen ulkoisesta todellisuudesta. Elämän tavallisuuden todellisuus yllätti ja iski siten, että painajaiset kulkeutuivat lukijan mieleen. Ahdistuin huomaamattani kerronnan myötä. Näemmekö vastaavaa, kun katsomme kaikkea ns. kauhistuttavaa, aina vain kauhempaa TV:n ja kauhuelokuvien varassa? Kuka uskoo, jos sanon, että kauhein tulee vastaan sanallisten mielikuvien varassa omassa lukijan sisimmässä kauheammin kuin filmikuvissa! Kun ulkoinen kauhistaa - oma kauheus voidaan samalla unohtaa. Siellä se kuitenkin piilee. Kaunokirjallinen kerronta, kuvaus, toteamukset, vuoropuhelu eivät hellitä lukijan mieltä, ne tarttuvat siihen. Ne vaativat omat mielikuvansa, jotka eivät katoa uutisfilmienkään turruttaessa. Nykyaikana uskomme, että kuvallinen informaatio on sanaa voimakkaampi. Onkohan näin!?

Luin Munron "Kerjäläistyttöä" sydän aina vain kipeämmin. Nykyisessä menestyksen ja aseman, kuuluisuuden tavoittelun maailmassa kuka rohkeasti kertoo juuristaan kuten päähenkilö Rose? Tai jos kertookin, kuka tunnustaa, että vihaa tavallisuutta, vähäosaisuuttaan, salattua mutta vaikuttavaa yhteiskuntaluokitustaan toisten nuorten ihmisten joukossa. Kyllä kysymys on edelleen ajankohtainen. Koulukiusaamisella on omat uomansa kuten Rosella, joka keplotteli niistä eroon unelmiensa ja todellisten tekojenkin kautta. Eivät vain mammanpojat ole kiusattuja. He voivat ostaa uuden suosionsa. Ne joilla ei ole millä ostaa parempaa huomiota, kasvavat kiusatuiksi ja nopeasti tosi pahiksiksi, kiusaajiksi. Tai itsensä myyviksi kiusatuiksi, jotka ostavat "vapautensa". Nuoret naiset nykyään esimerkiksi nettisivustoilla.

Luokkasota köyhien ja rikkaitten välillä on hiljaa olemassa, vaikkei sitä enää tunnustetakaan. Älkää muuta väittäkö: rintamalinja kulkee nykyään "tavallisten ihmisten ja maalaisten" osalta perussuomalaisten ja keskustan kannatuksen välillä. Olen sen verran kulkenut Suomen perukoissa, että tunnen asian. Olen jatkuvasti ollut myös outo ihminen. Puhun uskoon kuuluvaa asiaa, vaikken selvästikään ole kuulijoilleni "asiallinen". Olen ollut kuulemani mukaan positiivinen "poikkeus" helsinkiläisyyden yleiskuvasta.  - Mitä me suomalaiset olemmekaan kansainvälisesti ajatellen? Altavastaajia, sanoisin, monen hankkeen osalta. Menetimme Nokian. Torjumme Guggenheimia. Käperrymme kaunaamme. Ennakkoluuloja on vaikea murtaa. Kasnsallisesti ja kansainvälisesti. On varsin vaikea kuunnella, mitä todella sanotaan ja mitä sanotaan sanottavan.

Naiset ovat oma lukunsa. Mihin nousun tavoittelu viekään? Ei historian valossa vain pätevyyteen, akateemisuuteen ja urakehitykseen. Kenties vie julkisuuden tavoitteluun ja näyttävään parisuhteeseen. Lopulta suhteeseen suhteen jälkeen, että olisi kiinnostava. Ulkoisesti. Se on mitta menestykselle, se antaa varallisuutta ainakin hetkeksi. (Ajattele olevasi BB-talon tähtönen tai Viidakon tähtien suppusuuksi muotiltu missukka). Munron kerjäläistyttö on tällainen  henkilö.

Tartuin häneen blogin aiheeksi, koska kertomuskooste, novellien sarja, on viiltävän kipeä! Syvemmin satuttava, pitempään ahdistava, kuin uutisointi ulkoisista tapahtumista. Mitä hyvä kaunokirjallisuus tekeekään meille lukijoilleen!? Kauhistuttaa psykologisia syvärakenteita tavalla,  joka ohittaa pinnallisen uutisoinnin. Pysäyttää. Satuttaa mukaansa tempaavan elämän realismin kautta, joka on yleisempää kuin yksilöitävän historiallisen tapahtuman kauheus. Näin kirjan lukemisen jälkeen painajaisyön. Ahdistuin niin etten ollut saada huojennusta. Hyvä niin. Menin itseeni kaiken ulkoisen osanottoaktiviteetin ohessa tai ohi.

Miksi? Munron romaanin tarina on vieras ja toisaalta aidosti uskottava. Meillä on edelleen oma köyhyytemme sisällämme ja keskellämme! Se joka panee kiipijän hankkiutumaan rikkaitten patojen  äärelle hinnalla millä hyvänsä. Se joka penee myös ummistamaan silmät ja sanomaan, varakkaista jos on kyse, että kauheus on ulkopuolella maamme rajojen. Ettei se ole Suomen yhteiskunnallinen rakenneosa, vaikka se on. Siksi on "hyvä" katsoa kauhua muualla.?! Oma vaivalloinen yhteiskuntaelämä voidaan unohtaa, koska maailma on täynnä päivittäisten kauhujen uutisointia!

"Köyhät ovat aina keskellämme." Ei Jeesus tällä tarkoittanut köyhyyden siunaamista muuttumattomaksi tilaksi. Se oli päivittäinen lähtökohta ihmisten tavalliselle elämälle, jossa oli mahdollista etsiä parannusta. Ei vain toisille ihmisille ruumiillisesti ja henkisesti, hengellisestikin!  Tarvitaan järkyttävien uutiskuvien lisäksi myös muistutuksia todellisuudesta, joka on meissä itsessämme köyhyytenä, kipuna, kaunana, pelkona, rakkauden kieltämisenä ja myöntämisenä, vihdoin ja viimein. Joka on universaalia tunnetta osallsisuudesta maailmaan, jossa rajat ovat vain ihmisten suhteellisia ratkaisuja. Munron osallistuvat ja osallistumattomat ihmiset peilaavat tätä meille. Ei ulkonaisia ruumiita. Sen sijaan sisäisesti kuolevia ulkonaisia eläjiä. Mikä on kauhistuttavinta? Ei kannata ehkä verrata. Yhtä kaikki kauheaa.

 

 

 

 

Kirjoittaja

Päivi Huuhtanen-Somero

Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.