Tunteita ja tilastoja

Näinä kehitysavun alasajon aikoina törmää usein väittämään, että kehitysmaiden tulisi huolehtia omista ongelmistaan. Tällä perustellaan myös usein kehitysavun leikkaamista. Ajatus voi kuulostaa varsin jalolta, mutta onko kohtuullista, tai edes realistista, vaatia valtiota esimerkiksi huolehtimaan 1,5 miljoonasta pakolaisesta, jotka pakenevat henkensä edestä sotaa? Tämä on Jordanian valtion todellisuutta.

Kun naapurimaassa surutta tapetaan siviilejä päivittäin, ei Jordanian valtio voi kieltää väkivaltaa pakoon tulevilta pääsyä maahansa. Tosiasia on myös se, etteivät sen resurssit riitä huolehtimaan yksinään kaikista tulijoista ilman kansainvälisen yhteisön apua – Suomi mukaan lukien.

1,5 miljoonan pakolaisen ylläpitäminen on valtiolle valtava haaste. Jo viidettä sotavuotta läpikäyvän Syyrian tilanne on johtanut siihen, että monet avunantajamaat alkavat sulkemaan apuhanojansa vaikka ongelmat eivät jää vain naapurimaihin vaan vyöryvät myös meille Eurooppaan. Tämän hetkinen ennuste on, että elokuun alussa 440 000 Syyrian pakolaista, jotka asuvat ulkopuolella pakolaisleirien Jordaniassa, eivät tule enää saamaan taloudellista apua, koska rahaa ei enää tule tarpeeksi avunantajilta. Seuraukset näyttävät pelottavilta. Kun pakolaisten rahat eivät riitä vuokraan ja ruokaan, puhumattakaan lasten koulutukseen, voi monella olla edessä pakollinen paluu sodan keskelle.

Viimeaikainen Suomen poliittinen keskustelu on osoittanut, että tunteisiin vetoaminen maailman köyhistä ei paljoakaan auta sillä kehitysapua vastustavien retoriikka on sen verran vahvaa: pidetään omasta maastamme huolta ja annetaan maailman huolehtia ongelmistaan! Entäpä jos meille Suomeen tulvisi yhtäkkiä yli miljoona pakolaista henkensä kaupalla muun maailman selittäessä vieressä, että huolehtikaa te vaan yksin näistä tulijoista?

Ennakoiva ongelmien ehkäiseminen ei näytä olevan muodissa. Tuskin olisimme selvinneet näinkin vakaissa oloissa ilman vuosikymmenien satsausta köyhiin maihin. Vaikka kehitysyhteistyössä on tehty virheitä, on apu mennyt perille.

Olen seurannut työssäni niin Tansaniassa, Kongossa kuin Ugandassakin, ja nyt täällä Jordaniassa, miten maailman köyhimmiltä mailta ei kysytä, haluaisivatko ne ottaa pakolaisia vastaan. Kun on kysymys hengissä selviämisestä, niin tulija ei kysy lupaa saako tulla suojaan. Eikä sitä voi, eikä saa estää. Unkari näyttää muurin rakentamisella yrittävän estää pakolaisten pääsyn maahansa, mutta mikään muuri ei koskaan ole pystynyt ratkaisemaan perusongelmia vaan päinvastoin. Kun ongelman juuriin ei paneuduta kunnolla, muurit vaan lisäävät ongelmia vihan, epätoivon ja ahdistuksen kasvaessa.

Nykyisessä maailmanajassa Suomi on osa maailmaa, huolimatta siitä miten paljon haluamme ajatella olevamme oman onnemme herroja. Pakolaiselle ei auta tieto, että muitakin samassa tilanteessa olevia on miljoonia, kun omat rahat eivät riitä jokapäiväiseen leipään. Loppupelissä tilastot eivät paljoakaan merkitse, kun on elämisestä kyse.

”Ihmiset eivät ehkä niinkään paljon haikaile leivän perään kuin mahdollisuuteen kävellä torille ostamaan sitä.” –Sharmine Narwanin ajatus Syyriasta -

1 kommentti

  • Kirjoittaja

    Olli Pitkänen

    Olen maailmankansalainen alunperin Joensuusta. Olen asunut pitempiä aikoja Tansaniassa, Jordaniassa ja Salomonin saarilla, ja työni takia matkustanut eri puolilla maailmaa. Nykyisin toimin Suomen Lähetysseuran Etelä- ja Kaakkois-Aasian Aluejohtajana. Kohdemaitani ovat Thaimaa, Myanmar, Kambodza, Laos ja Nepal. Seurailen mielenkiinnolla elämää Aasiassa ja muualla maailmassa, joista sitten kirjoittelen havaintojani blogiini herättelemään ajatuksia kulttuurien erilaisuuksista, rikkauksista ja välillä niiden kummallisuuksista. Kaikki ajatukseni ovat tiukasti omiani ja omalla vastuullani, eivätkä välttämättä edusta työnantajani käsityksiä.