Minut on otettu kasteessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon, ja siinä olen kasvanut. Luterilainen jumalanpalvelus on kasvattanut, muokannut ja ruokkinut minua.
Perheeni myötä myös katolisesta jumalanpalveluselämästä on tullut minulle tärkeä. Vaikka en eläkään täydessä kommuuniossa katolisen kirkon kanssa, katolinen messu muokkaa minua monin tavoin – hyvään suuntaan.
Kahdessa perinteessä on paljon samaa. Luterilaisen jumalanpalveluksen juuret ovat katolisessa jumalanpalveluksessa. Viidensadan vuoden aikana on tapahtunut toisaalta eriytymistä, toisaalta yhteisen perinteen uutta löytämistä ekumenian myötä.
Kahdessa perinteessä on eroja. Monet katoliset käytännöt messussa ovat sellaisia, että me luterilaiset voisimme ottaa niistä näkökulmaa ja oppia. Yksi näistä on synnintunnustus.
Katolisissa messuissa ”tunnustan Jumalalle kaikkivaltiaalle ja teille kaikille, että olen tehnyt paljon syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni”. Luterilaisen messun synnintunnustuksissa synnit tunnustetaan vain Jumalalle – oli tunnustajana sitten ’minä’ tai ’me’.
Suuntaan katolisessa messussa tunnustukseni kaikille läsnäolijoille, vaikka en tekojani sen kummemmin heille erittele. Myös he tunnustavat tilansa minulle. Syntisyyteni ei jää vain Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, vaan se tulee julkiseksi tiedoksi. Lähtökohta on hyvä sille ”syntisten solidaarisuudelle”, joka rakentaa siltoja sekä kristittyjen kesken että kristittyjen ja kaikkien muiden ihmisten välille.
Viime vuosina on tullut tavaksi vähentää anteeksi pyytämistä ja lisätä pahoittelua siitä, että joku on jostain syystä kenties pahastunut sanoistani ja teoistani. Oman syyn tunnustamisen sijaan syytä sysätään toisille. Epämääräiseen pahoitteluun on vaikea vastata antamalla anteeksi.
Synnintunnustus jatkuu: ”Sen tähden pyydän autuasta Mariaa, ainaista neitsyttä, kaikkia enkeleitä ja pyhiä ja teitä kaikkia rukoilemaan puolestani Herraa Jumalaamme.” Tätä listaa mietiskelen usein. Minulla ja meillä kaikilla on huikeat näkyvät ja näkymättömät puoltajat. Pyydän muita rukoilemaan puolestani ja sitoudun rukoilemaan muiden puolesta. Tämä valmistaa minua myös antamaan anteeksi. Muutun.
Sama synnintunnustus toistuu messusta messuun. Se tulee tutuksi. Sen oppii ulkoa tai pikemmin sen oppii ”by heart” tai ”par cœur” – tunnustus nousee sydämestä. Tunnustus pääsee muokkaamaan ihmistä sisältä päin. Kyllähän luterilaisen messunkin synnintunnustukset hiljalleen jollain tavalla tutuiksi tulevat, mutta samaan omaksumisen tasoon kuin katolisessa käytännössä on vaikea päästä.
Tuttuus tukee merkityksellisyyttä. Tuttua tunnustusta voi mietiskellä muulloinkin kuin messussa. Tuttuus tukee myös saavutettavuutta ja osallisuutta. Tuttuun synnintunnustukseen voi liittyä silloinkin, kun tekstiä ei voi syystä tai toisesta lukea, ja tuttu tunnustus löytyy vieraankin kielen alta.
Joskus yksi erinomainen voi olla parempi kuin monta erinomaista.
Hyviä ja tärkeitä pointteja Timo-Matilta, kiitos. Henkilökohtaisuus muuttuu helposti – tai on muuntunut – yksilökohtaisuudeksi ja yksilökeskeisyydeksi valistuneessa luterilaisessa maailmassa (oho, olin vähällä kirjoittaa kalifaatissa). Se on individualismia terveellisen yhteisöllisyyden sijasta, mikä on säilynyt ja elää katolisessa uskossa. – Luterilainen tietenkin lyhentäisi rukouspyynnön kuulumaan vain ”sen tähden pyydän teitä kaikkia rukoilemaan…”. Sekin olisi kuitenkin parempi kuin ei mitään. Mariaan ja enkeleihin turvautumisesta en itse kuitenkaan lähtisi kinaamaan. Pahassa paikassa ja hädässä ei kannata lähteä rajaamaan auttajia.
Tämä sen sijaan ei aivan auennut: ”Tuttuus tukee myös saavutettavuutta ja osallisuutta… Joskus yksi erinomainen voi olla parempi kuin monta erinomaista.” Voitko vähän avata mitä näillä tarkoitat?
Kiitos, Hannu. Mielelläni avaan. Vaihtelevat synnintunnustukset ja muut messun osat ovat suhteellisen ongelmattomia sille väelle, jolla ei ole ongelmia kielen ja lukemisen kanssa. Nämä selviävät täysin vieraastakin tekstistä sisälukutaidon avulla. Joskus uusista teksteistä muistetaan jopa tehdä pistekirjoitusversiot, ja viralliset tekstit toki löytyvät valmiiksi pistekirjoitusvirsikirjoista.
Seurakunnassa on kuitenkin paljon ihmisiä, joille kieli ja lukeminen tuottavat haasteita. Joidenkin haasteiden suhteen joukko on kasvava. Silmät ikääntyvät väestön ikääntymisen myötä. Kirkkosalien valaistusolosuhteet ovat toisinaan varsin epätasaiset. Suomea toisena kielenä käyttävien kohdalla prima vista -pohjalta vedettäessä osa sisällöistä saattaa jäädä ymmärtämättä jne.
Jos saavutettavuudessa – tässä tapauksessa tekstien saavutettavuudessa – on ongelmia, myös osallisuuden kokemuksen syntymisessä voi olla ongelmia. Mielestäni jokaisen messun tulisi olla mahdollisimman saavutettava, samoin kuin jokaisen messun tulisi olla lapsille sopiva jne.
Jumalanpalveluskirjamme tarjoavat hyvän pohjan virkistävien vaihtelujen luomiseksi eri messujen välillä. Toisaalta nimenomaan toisto voisi toisinaan olla parempi tie yhteyden toteutumiselle. Tässä on paikka – jälleen kerran – Sinunkin erinomaisesti avaaman mission näkökulman muistamiseen: millainen kontekstuaalisuus, pastoraalisuus ym. tukee parhaiten Jumalan missiota.
Katoliseksi kääntyminen ei tainnut olla ilmoitusluontoinen asia vaan praatia papin kanssa on käytävä.
Katolisessa yhteydessä totuuden takaajana on kirkko, Paavi, ja laitoksen lukuisat konkregatiot. Lisäksi etevämmyyttään Katolinen kirkko perustelee suullisena siirtyvällä tiedolla.
Katolinen yhteys näin voi pidemmälle kosketella lupausta ja toivetta tulla oikean uskonsa kautta vanhurskautetuksi.
Joitakin vuosia sitten katolinen luonnontieteellinen konkregatio huomasi Ihmisen kuudennen luomisen päivän anomalian. Tästä pisteet sinnepäin.
Odottelenkin millon siellä huomataan edellisen kahdeksannen päivän diskontinuiteetti. Varmaan sitä ei huomata sellaisena kuin toivoisin koska sitten ymmärrys perisynnistä pitäisi kirjoittaa uusiksi, ja siihenhän ei haluta ryhtyä.
Tuosta totuuden takaamisesta, niin itseasiassa kyse on Ihmisten uskosta kirkkoon ja sen takaamaan totuuteen.
Lainaus blogistilta,”Joskus yksi erinomainen voi olla parempi kuin monta erinomaista.” Toki en tiedä lainauksen sisältöä varmasti, mutta siihen liittyen kirjoittaisin jonkun sanan.
Katolinen yhteys ripin harjoittamisessa Ihmisen mielen harjoittamiseksi uudistumaan on hyvä. Kirkko on säilyttänyt synnintunnon ja katumuksen joltisesti erillään, ja hyvityksissäkin varmasti on seurattu ajan kulkua.
Suomessa uskoisin seurakunnan ”Isiä” olevan hyvin jäseniin nähden, ja tämmöinen tilanne katolisissa seurakunnissa vuosikymmeniä sitten oli muuallakin. Olen sitten ymmärtänyt tilanteen muuttuneen kun pappiskokelaita ei aina ole tarjolla haasteelliseen tehtävään lupauksineen opiskelemaan kokelasaikaansa loppuun tullakseen seurakuntalaistensa palvelijaksi.
Meillä kirkko ei tarjoamaansa ja lupaamaansa sielunhoitoa tee edes julkiseksi seurakuntalaisten kysymäksi palveluksi kun tarvetta asialle olisikin.
Vielä karmeampi asia on se ettei kirkkomme jäsenilleen tarjoa sielun hoito·opetusta saarnaan liittyvänä osana.
Toki sitten meillä Lutherin rippi tulisi päivittää kun se nykyisellään päästää oikeasta uskosta syntyneen synnintunnon, ja tämähän on Lutherin ripin katumuksen sisältö.
Yksityistä rippiä on yritetty monin tavoin edistää luterilaisessa kirkossa viime vuosikymmenien aikana. Onnistumisia on ollut. Silti kieltämättä vielä on matkaa siihen, että käytäntöön syntyisi sellainen luontevuus kuin katolisessa kirkossa.
Eikö katolisessa yhteydessä ole syy ripittäytyä kun mielii ehtoolliselle. Aiemmin näin kai on ollut eikä silloin yleinen rippi riittänyt.
Suomessa vanha käytäntö lienee voimissaan.
Näin olen asian ymmärtänyt (pidätän toki itselläni oikeuden olla väärässä). Tähän aihepiiriin muuten liittyy se, että luterilaisissa piireissä keskustellaan aika ajoin siitä, sopiiko yhteisen synnintunnustuksen jälkeen paremmin synninpäästö vai armonvakuutus.