Minut on otettu kasteessa evankelis-luterilaiseen kirkkoon, ja siinä olen kasvanut. Luterilainen jumalanpalvelus on kasvattanut, muokannut ja ruokkinut minua.

Perheeni myötä myös katolisesta jumalanpalveluselämästä on tullut minulle tärkeä. Vaikka en eläkään täydessä kommuuniossa katolisen kirkon kanssa, katolinen messu muokkaa minua monin tavoin – hyvään suuntaan.

Kahdessa perinteessä on paljon samaa. Luterilaisen jumalanpalveluksen juuret ovat katolisessa jumalanpalveluksessa. Viidensadan vuoden aikana on tapahtunut toisaalta eriytymistä, toisaalta yhteisen perinteen uutta löytämistä ekumenian myötä.

Kahdessa perinteessä on eroja. Monet katoliset käytännöt messussa ovat sellaisia, että me luterilaiset voisimme ottaa niistä näkökulmaa ja oppia. Yksi näistä on synnintunnustus.

Katolisissa messuissa "tunnustan Jumalalle kaikkivaltiaalle ja teille kaikille, että olen tehnyt paljon syntiä ajatuksin, sanoin, teoin ja laiminlyönnein omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni". Luterilaisen messun synnintunnustuksissa synnit tunnustetaan vain Jumalalle – oli tunnustajana sitten 'minä' tai 'me'.

Suuntaan katolisessa messussa tunnustukseni kaikille läsnäolijoille, vaikka en tekojani sen kummemmin heille erittele. Myös he tunnustavat tilansa minulle. Syntisyyteni ei jää vain Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, vaan se tulee julkiseksi tiedoksi. Lähtökohta on hyvä sille "syntisten solidaarisuudelle", joka rakentaa siltoja sekä kristittyjen kesken että kristittyjen ja kaikkien muiden ihmisten välille.

Viime vuosina on tullut tavaksi vähentää anteeksi pyytämistä ja lisätä pahoittelua siitä, että joku on jostain syystä kenties pahastunut sanoistani ja teoistani. Oman syyn tunnustamisen sijaan syytä sysätään toisille. Epämääräiseen pahoitteluun on vaikea vastata antamalla anteeksi.

Synnintunnustus jatkuu: "Sen tähden pyydän autuasta Mariaa, ainaista neitsyttä, kaikkia enkeleitä ja pyhiä ja teitä kaikkia rukoilemaan puolestani Herraa Jumalaamme." Tätä listaa mietiskelen usein. Minulla ja meillä kaikilla on huikeat näkyvät ja näkymättömät puoltajat. Pyydän muita rukoilemaan puolestani ja sitoudun rukoilemaan muiden puolesta. Tämä valmistaa minua myös antamaan anteeksi. Muutun.

Sama synnintunnustus toistuu messusta messuun. Se tulee tutuksi. Sen oppii ulkoa tai pikemmin sen oppii "by heart" tai "par cœur" – tunnustus nousee sydämestä. Tunnustus pääsee muokkaamaan ihmistä sisältä päin. Kyllähän luterilaisen messunkin synnintunnustukset hiljalleen jollain tavalla tutuiksi tulevat, mutta samaan omaksumisen tasoon kuin katolisessa käytännössä on vaikea päästä.

Tuttuus tukee merkityksellisyyttä. Tuttua tunnustusta voi mietiskellä muulloinkin kuin messussa. Tuttuus tukee myös saavutettavuutta ja osallisuutta. Tuttuun synnintunnustukseen voi liittyä silloinkin, kun tekstiä ei voi syystä tai toisesta lukea, ja tuttu tunnustus löytyy vieraankin kielen alta.

Joskus yksi erinomainen voi olla parempi kuin monta erinomaista.