20.02.2026
Kiitos piispa Kaisamari Hintikalle suorasta puheesta Radio Dein Piispan kyselytunnilla ja siitä, että hän sanoittaa piispojen ja herätysliikkeiden väliseen suhteeseen liittyvää jännitettä. Minulle pastorina ja Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (Sley) toiminnanjohtajana on tärkeää sanoa yhtä suoraan: meillä on aito tahto pysyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työyhteydessä ja palvella kirkkoa sen perustehtävässä – evankeliumin julistamisessa, opetuksessa ja lähetystyössä. Toivon, että tätä tahtoa ja sen kautta jäsentyvää työtämme myös siedettäisiin ja kunnioitettaisiin yhteisessä kirkossamme.
Piispa Hintikka toteaa, että tietyt herätysliikkeet ovat ”aktiivisesti kyseenalaistaneet kirkon toimintaa ja myös seurakuntien toimintaa” ja pohtii, löytyykö järjestöistä ”aitoa tahtoa säilyä kirkon yhteydessä”. Mielestäni on tärkeää tehdä erottelu: kun järjestö tuo esiin huolensa, se tekee sen siksi, että se haluaa kantaa vastuuta kirkon uskosta ja opetuksesta – ei siksi, että se haluaisi irrottautua kirkosta. Kritiikki on sitoutumisen muoto.
Samassa haastattelussa piispa Hintikka sanoo kirkon tehtävästä puhua silloinkin, kun viesti ei kohtaa suosiota: kirkon ja kristityn tehtävä on toistaa asiaa sitkeästi ja sitoutuneesti, vaikka vastaanotto ei aina olisi hyvä. Tämä ajatus koskee myös kirkon sisäistä keskustelua. Siksi toivomme, että puheenvuorot – puolin ja toisin – kohdataan ensisijaisesti kuuntelemalla ja keskustelemalla, ei tulkitsemalla niitä yhteyden rikkomiseksi.
Kannamme huolta kirkostamme ja siitä, mikä on Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen asema kirkon opetuksen ohjenuorana, ja miten Kristus ja evankeliumi säilyvät kirkon elämän keskuksessa tilanteessa, jossa yhteiskunnalliset paineet ja odotukset ovat kasvaneet. Sleyn ääni syntyy tästä kutsusta – ei halusta vastustaa piispoja tai seurakuntia, vaan halusta palvella kirkkoa uskollisesti Raamatun ja tunnustuksen pohjalta. Siksi toivomme, että kirkossa on tilaa raamatulliselle, herätyskristilliselle ja myös perinteiseen virka- ja avioliittokäsitykseen sitoutuvalle työlle ilman, että sitä pidetään ”erkanemisen tienä”.
Jos “kuminauha” on venynyt, sen ehjänä pitäminen edellyttää joustoa ja selkeyttä. Sleyn puolesta haluamme etsiä ratkaisuja – niin että yhteys ei katkea, vaan vahvistuu.
Tom Säilä
Kirjoittaja on Sleyn toiminnanjohtaja.
Voi toki lukea vaikka minkälaisten silmälasien läpi vaan . Mutta jos ajatuksesi sisältää että ne ihmiset jotka pitäytyvät Raamatullisessa paimenuudessa jonka Jeesus on asettanut , että he vähättelevät naisia niin se ei pidä paikkansa . Voi olla asenteellinen ajatus suosia myös miehiä papeiksi ilman Raamatusta nousevaa opetusta tietysti myös .
Tietysti on selvää että paimeneksi valittiin miehiä kuten 12 apostoliksi Jeesus valitsi miehiä ja hänellä ei varmasti ollut ”ennakkoasenteita” .
Kolme paimen kirjettä ja muut apostolien opetukset ovat täysin yksimielisiä että paimenen tehtävä kuuluu miehelle , mutta sillekin on asetettu vaatimukset ja tiedät että kaksi kutsumusta sen lisäksi miten luterilaisuudessa ymmärretään . Esimerkkinä tiituksen kirjeen selitys alusta :
Paavali toivottaa Tiitukselle armoa ja rauhaa 1-4, osoittaa, millaisia miehiä hänen tulee asettaa seurakuntain vanhimmiksi 5-9 ja käskee häntä ankarasti nuhtelemaan vääriä opettajia ja muita, jotka teoillaan kieltävät Jumalan 10-16.
Nyt jos yrität kertoa ettei vanhimmilla tarkoitettu paimenia niin seurakunnan paimenista käytettiin myös nimitystä vanhimmat . Timoteus kirjeessä Paavali puhuu yhden vaimon miehestä jne . Traditio todistaa alkukirkon ajoista lähtien tätä . Naispappeus on uusi asia kristillisyydessä
”Tietysti on selvää että paimeneksi valittiin miehiä.” Onko? Antiikin maailma oli miesten hallinnassa. Julkinen valta oli pääasiassa miesten käsissä. Seurakunnat toimivat kuitenkin kodeissa, jotka olivat naisten aluetta. Esimerkiksi purppurakauppias Lyydia saattoi hyvinkin olla kodissaan kokoontuvan seurakunnan paimen.
Tekoälyltä naispappeuden historiaa :
Varhaisimmat pioneerit: Hollannissa luterilainen seurakunta kutsui Jantine Auguste Haumersenin pastoriksi jo vuonna 1929. Myös Tanskassa ja joissakin muissa Pohjoismaissa naisia alettiin vihkiä pappeihin suhteellisen varhain, 1940–50-luvuilla.
Virallinen hyväksyntä Pohjoismaissa: Tanska oli ensimmäinen Pohjoismaa, joka hyväksyi naispappeuden vuonna 1948. Ruotsi seurasi perässä 1958, Norja 1961 ja Suomi 1986.
Ensimmäinen luterilainen naispiispa: Maailman ensimmäinen luterilainen naispiispa oli Maria Jepsen, joka valittiin Hampurissa, Saksassa, vuonna 1992.
USA: Yhdysvalloissa ensimmäiset luterilaiset naispapit vihittiin vuonna 1970 (Elizabeth Platz ja Barbara Andrews).
Suomessa kuten muissakin maissa naispappeuden hyväksyntä vaikuttaa moniin muihin kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin , kuten vapaat suunnat Suomessa . Syy on yhteiskunnasta nouseva paine , ajan henki ja tällä ei ole mitään tekemistä teologisen ymmärryksen lisääntymisen kanssa . Jos niin väittää sanan ulkopuoleltakin niin täytyy todeta loogisesti että kristikunta on yli 1900 vuotta ollut pimennossa tässä asiassa . Asia ei ole edes Suomen kansankirkossa niin että miehen osa paimenena olisi tunnustettu , johon sisältyy Raamatullinen oppi ja henkilökohtainen vakaumus . Nämä kiellot ehtoolisen jakamisesta kuvastaa sitä tahtotilaa mikä on kansankirkon piispoilla . Kirkkojärjestystä piispat ovat ensin rikkoneet myös samaasukupuolta olevassa asiassa , kun ylemmän tahon päätöstä eivät ole kunnioittaneet vaan lähettäneet seurakuntiin ohjeen ja siihen on reagoitu , koska se on selvä kannanotto vihkimisten osalta sallivasti . Herätysliikkeet myös rikkovat kirkkojärjestystä jakamalla ehtoollista tiloissa jotka ei kirkon mukaan ole vihitty sakramentaalitiloiksi , mutta heillä on kuitenkin tukeva Jumalan sana takana ja se on paimenen tehtävä jakaa ehtoollista .
Papin virassa toimivat naiset eivät ole mitään naispappeja. He ovat pappeja siinä kuin miehetkin. Pappisnaisiksi heitä voinee sanoa.
Naispappi/pappisnainen tai miespappi/pappismies – molemmat nimitykset ovat täysin ymmärrettäviä – eivät myöskään millään tavoin leimaa mihinkään suuntaan. Kertovat vain kummasta sukupuolesta on kysymys papin kohdalla.
Ymmärrän että asia on inhimmillisesti vaikea , jos vaikkapa nainen kokee kutsumusta hengelliseen työhön ja vieläpä jos siihen kytkeytyy läheisiä suhteita . Asian tekee vielä vaikeammaksi jos asiaa ei voi lähestyä rakkaudellisti Jumalan sanasta käsin . Lopulta Jumalan suunnitelma on alistaa kaikki Jumalan alle , jopa itse Jumala alistui ihmisenä jotta voisi kaikki mahdit voittaa ja viimein kaikki valta kolmiyhteisellä Jumalalla .
Ja varmasti nuoria tai miksei vanhimpia naisia kysymys pappeudesta mietitytä , kun valmistuvat teologisesta . Seurakunnissa on paljon tehtäviä messujen lisäksi kaikille ja se pitäisi tiedostaa jokaisen seurakunnan . Emmehän voi epäillä etteikö Jumala johdattaisi myös teologisen opinnon suorittaneita naisia että heille ei Jumala olis varannut tehtäviä myös seurakunnan tehtävissä . Mikään palvlustehtävä ei ole vähäinen
Miksi messusta on tullut kynnyskysymys? Paavalin naisia koskevat rajoitukset koskevat opettamista. En löydä Raamatusta sanaakaan siitä, kenen tehtävä on ollut jakaa viini ja leipä seurakunnalle.
Alttaripalveluksen juuret ovat jo vanhassa testamentissa . Juutalainen synogoogan Jumalanpalvelukset kehittyivät ns hiljaisena aikana Malakian ja Johannes Kastajan välisenä aikana ja sitten Jeesus uudessa liitossa : kaitse minun lampaitani ja kaikissa on ollut mies toimittamassa apostolisen opin mukaan . Messu on jossa Jumala meitä palvelee ja en ymmärrä miksi nainen tai kukaan muukaan pitäisi mennä toimittamaan ehtoollista tai saarnata , alttari on pyhä ja kaikki mitä sitä koskee tulisi olla Jumalan sanasta nousevaa . Messu on erityinen mutta samalla keskeisin seurakunnan tilaisuus . Seurakunnilla on monia tilaisuuksia joissa voi seurakuntalaiset toimia mielin määrin . Ja näin myös luterilainen oppi ja tunnustuskirjat määrittelee että sakramenttien jakaminen kuluu paimenen tehtäviin eli ensin kuka voi olla pappina ja sitten hänelle uskotut tehtävät . Sitten on selvästi kaikilla kirkoilla oppimista mitä yhteinen , yleinen pappeus käsittää . Ja mielestäni viisas seurakunta pyrkii antamaan papille rauhan keskittyä siihen tehtävään mikä hänelle uskottu eikä papin tulisi osallistua edes moniin seurakunnallisiin tehtäviin vaikka hänellä on vastuu kaitsemisesta . Messu on Srk toimnnan keskus ja se kuuluu papin tärkeimpään toimenkuvaan , mutta samalla hän on yksi seurakuntalainen , ei patriarkaalinen hallitsija eikä hänen kuulu viedä seurakuntaelämästä ”happea” omalla persoonalla, keskinäisen yhteyden kautta Herra ruumista rakentaa . Ns virkapappeus tappaa seurakuntaelämää ja tämä malli joka ainakin jossain mielessä on vallinnut kansankirkossa on myös johtanut naispappeuden suosioon . Naiset voivat olla jossain määrin vähemmän auktoriteettisiä ja persoonan kautta voivat näyttäytyä paremmilta kuin virkapappi mies joka tilaisuuksiin tulee ja sanoo alkusanat ja aamen ja väliin ei paljon muuta jää . Hätätapauksia varten on poikkeuksia niin kasteen kuin ehtoollisen jakamisen suhteen luterilaisuudessa .
Alttari on pyhin paikka täällä maan päällä ja missään emme voi olla sen lähempänä Kristusta kuin ehtoollisessa . En nää sanan valossa että messussa kenelläkään muulla kuin paimenilla on asiaa alttarikaiteen sisäpuolelle ehtoollisen jakamisessa .Jotkut käyttää ehtoollisavustajia mutta en nää niiden merkitystä miksi enkä hyväksy henkilökohtaisesti . En lähesty asiaa lainomaisesti vaan Jumalan pyhyyden kunnioituksen kautta ja uskon että meidän on hyvä kokea ja tuntea myös se yhteys Kristukseen ja samalla myös siihen ruumiiseen , ketkä ovat niitä ihmisiä siinä seurakunnassa . Ja vaikka ei aina tuntisi voimakkaasti niin se on todellista . Se on juuri se paikka missä Jeesus lupaa pysyä meissä me hänessä ja herättää viimeisenä päivänä ( joh 6) . Nään asian valtataisteluna jossa sielunvihollinen yrittää rikkoa yhteyden juuri ehtoollisen kautta . Olen siitä joskus blogin kirjoittanut ja yrittänyt kuvata miten asian koen . Ja edelleen tämä ei ole naisia vastaan vaan kaikkia muita enää raamatun valossa olevan tarpeellista olla alttaripalvelusta toimittamassa . Se on kenties ajatuksena ollut kun seurakuntalaisia on pyydetty osallistumaan messuun että tehtäisiin siihen jotain vaihtelua luultavasti . Voihan siellä messussa olla laulajia vaikka esilaulajina tai laulaa omia lauluja ja ehtoolisen aikana laulaa ja myös Raamatuntekstien lukijoina seurakuntalaisia jos niitä kaivataan . Ei luterilaisuus ole muodoissa tiukka mielestäni muuten . Focus tulisi olla että Kristus palvelee ka sinne penkkiin voi istahtaa syntisäkit ja ottaa vastaan syntienanteeksiantamusta , armoa armon päälle ja jäädä evankeliumin iloon ja Jumalan rauhassa lähteä palvelemaan ja omiin haasteisiin .
Luterilaiset kristityt eivät tunnusta mitään erioikeutettua hengellistä säätyä, jolla olisi pääsy muilta kielletyille alueille. ”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä.”
Ei luterilaisuus niin ajattelekaan , mutta vanhat kirkot ajattelevat myös niin että Kristus on avannut tien taivaaseen ja saamme siksi seurakuntana, Kristuksen ruumiina käydä uskalluksella hänen armoistuimensa , alttarin eteen . He myös tahtovat pitäytyä apostoliseen uskoon alttaripalveluksen osalta , että kutsuttu mies voi sen suorittaa . Katolilaisuus tosin menee vieläkin pitemmälle kun pappi toimii Kristuksen sijaisena .
Pitäisikö yhdistyksen nimi siis muuttaa SKEY:ksi, Suomen katoliseksi evankeliumiyhdistykseksi?
Katolilainen ja luterilainen käsitys pappeudesta on erilainen ja sitä on vaikea niellä luterilaisen . Jos luterilainen on perehtynyt teologiaan niin Virkakysymys on yksi vaikeimmista asioista hyväksyä katolilaisuudessa , vaikka on tietysti monia muitakin asioita joita luterilaisen on vaikea hyväksyä . Ei luterilaisuudesta ole kova liikehdintä katoliseen kirkkoon vaikka niin usein väläytellään . Uskon että helluntailaisia on siirtynyt samaan tahtiin , joka on menneinä vuosikymmeninä hyvin vastakkainen ajattelu , kuitenkin karismaattisuus lyö hyvin kättä ja monelle ulkoiset puitteet ovat merkittäviä .
”Katolilainen ja luterilainen käsitys pappeudesta on erilainen ja sitä on luterilaisen vaikea niellä.” Minun on näköjään vaikeampi niellä sitä kuin sinun, Timo Gummerus.
Täsmennän: minun on vaikea niellä sitä, että luterilaisuuttaan korostavat omaksuvat katolisen virkakäsityksen piirteitä, vaikka ne ovat ristiriidassa luterilaisuuden kanssa.
Traditio on selvää jo leeviläisen pappeuden kautta jossa miespuoliset jäsenet olivat pappeja . Tätä ei voi lukea ajan hengen vaikuttamaksi , kuten ei uuden testamentin pappeutta , koska se on Jumalan valinta . Tämä näkemys ihan sama katolilaisilla ja luterilaisilla . Kysymys on papin aseman määrittelystä , kun katolilaisuudessa pappi toimii Kristuksen sijaisena ja esimerkiksi luterilaisuudessa vaikkapa synninpäästö saadaan suoraan Jumalalta . Luterilaisuudella on tietysti katolilaiset juuret ja itseymmärrys ja perusta on apostolinen uskonoppi .
Uskonpuhdistuksen jälkeen tuli monet harhat ja osin vihassa katolista kirkkoa kohtaan . Kalvinistiset reformoidut muuttivat kasteen ja ehtollisen merkityksen , alkoi tulla uudestikastajien yhteisöjä , paimenuus jäi ilman raamatullista merkitystä , piispat pois jne . Naispappeuden historia on aika nuori kristikunnassa . Ei luterilainen tunnustus tunnusta naispappeutta , sitä ei löydy vaikka kuinka etsii . Kysymys ei ole ihmisistä tai herätysliikkeistä jotka pitäytyvät Raamatun opetuksiin ja tunnustuskirjoihin vaan Jumalan sanasta ja sitä vastaan on sama kuin tutkainta vastaan sotisi . Argumentteja on naispappeuden puolesta esitetty iso liuta mutta ei yhtään raamatullista perustetta ja turha kysyä kun ei ole niin ei ole .
Missä Martti Pentti on sinun perusteet naispappeudelle kun kovasti sitä tahdot puolustaa ?
Minulla ei ole mitään perusteita ’naispappeudelle’. Kirkossamme ei sellaista olekaan. Papin viran näen Lutherin tavoin sellaisena, johon jokaisella kastetulla on oikeus. Kastettujen seurakunta valitsee keskuudestaan sopivaksi katsomansa hoitamaan tätä kaikille kuuluvaa tointa.