Oman kirkkomme uusin strategia on mielestäni onnistuneesti nimeltään Kohtaamisen kirkko. Sen alaotsikkona on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toiminnan suunta vuoteen 2020. Asiakirjaa ei ole haluttu myöskään korostaa strategiana, koska ainakin joidenkin mielestä perinteisten strategioiden aika on ohi.

Kohtaamisen kirkko on siis minusta onnistunut teema ja myös itse asiakirjan sisältö on hyvä. Toisaalta asiakirjan valmistuttua totesin hieman huvittuneena, että kohtaaminen otettiin kirkon toiminnan perusteemaksi merimieskirkossa jo noin 25 vuotta sitten! Silloin kohtaamisen teologiaa sanoitettiin esimerkiksi hieman mystisellä tavalla sanomalla, että ”kahden kohtaamisessa on aina läsnä Kolmas” (Jumala). Näin ainakin silloin, kun on kyse kirkon työssä tapahtuvasta laadukkaasta kohtaamisesta. Samoin tietysti täytyy asianlaita olla ihmisten keskinäisen kohtaamisen kohdalla seurakuntayhteisössä.

Kirkossamme on siis löydetty hyvä teema, joka voisi olla toiminnan suuntana. Mutta onko se sitä? On ja toisaalta vahvasti ei ole! Kirkossamme tehdään paljon hyvää työtä. Joillakin tahoilla on myös vahvaa uudistamisen draivia. Peruskuva kirkostamme on kuitenkin, että se on toimisto- ja toimintakirkko. Kohtaamiset tapahtuvat valtaosin järjestetyn toiminnan tai kirkon ”pakollisten” toimintojen (esim. kirkolliset toimitukset) yhteydessä.

Kirkossamme ja sen seurakunnissa on mielestäni suuri toimintaympäristön muutoksen luoma strateginen tarve muuttaa toimintatapoja ja työtapoja. Se on vain äärimmäisen vaikeaa, kun olemme tottuneet toiminaan tietyillä tavoilla ja kun niissä tietyissä tavoissa on ihan hyvää työtä. Se ei vain enää riitä tai riittää jäsenmäärältään jatkuvasti pienenevään kirkkoon.

Suurin osa tekemästämme työstä tapahtuu työn tausta-asioissa ja usein toimistotiloissa ja erilaisissa kokouksissa ja palavereissa sekä järjestämässämme toiminnassa. Näistäkin valitettavasti taitaa monella työntekijällä ajankäyttö painottua suhteessa 60/40. Itse olen samassa kuviossa mukana.

Tässä on myös oltava realisti, sillä työ vaatii tietyt puitteet ja työssä tarvitaan niitä taustatöitäkin. Yksi ilmiö on myös se, että suuret seurakuntayksiköt tukevat työtä tarjoamalla vahvat kokonaisresurssit ja samalla ne tuottavat ehkä suhteessa enemmän organisaation sisäistä työtä kuin pienemmät yksiköt.

Miksi työtapaa pitäisi muuttaa? Juuri mainitun toimintaympäristön muutoksen vuoksi: Ihmiset äänestävät jaloillaan eli jättävät kirkon jäsenyyden. Monet ”nykyajan ihmiset” eivät tulee enää siihen toimintaan, mihin ihmiset ovat tulleet vuosikymmenten ajan.

Johtopäätöksen pitäisi olla edellisestä yksinkertainen. Kun ihmiset eivät tule toimintaan ja työntekijöiden luokse, pitäisi työntekijöiden mennä ihmisten luokse. Toiminta- ja toimistokirkosta pitäisi päästä kohtaamisten, elämän jakamisen ja yhdessä tekemisen ja elämisen kirkoksi. Tiedän, että tämä on osin idealismia, mutta tämä voisi olla myös mahdollista. Se vaatisi vahvaa visiota ja johtamista ja mahdollisimman monen seurakunnan ja työntekijän lähtemisen uudenlaiseen tapaan olla seurakunta ja tehdä työtä. Samalla omia suunnitteluprosessejamme ja muita vastaavia pitäisi tehostaa ja keventää olennaisesti. Muuten tuollainen ei olisi mahdollista.

Onko tämä haaveilevaa ja realismista irronnutta paluuta nuoren papin idealistisiin näkyihin vai vanhenevan rovastin höpinöitä? Uskon, että vahvasti toisenlainen työtapa ja seurakuntana olemisen tapa toisivat kaivatun lääkkeen niihin ongelmiin, joiden kanssa nyt kipuilemme vailla vastauksia.

Toivo Loikkanen