Syyskuun alussa elämä normalisoituu Palestiinassa. Kuten kaikkialla siinä maailmassa, missä elämä sykkii ilman jonkinlaisen katastrofin läsnäoloa, koulut alkavat. Pojilla on usein siniset paidat, pienillä tytöillä siniset kouluhameet, vanhemmat tytöt pukeutuvat mustaan ja valkoiseen. Tunnistan tunnelman omasta elämästäni koulumaailmassa ja kolmen tyttären isänä: elämä on täynnä jännitystä ja innostusta. Uusi koulureppu on tärkeä ja usein tuntuu, että pieni ihminen murskautuu repussa olevan maailman tiedon ja murheen alle. Mutta ei: sen taakan kantaa nuori elämä hymyillen ja ulkomaalainen täällä Yattassa saa vielä kaupan päälle kikatuksen ja ystävälliset englanninkieliset lauseet ”How are you” ja ”What’s your name”. Vaatimaton kielitaito otetaan oitis käyttöön. Maailma on avautumassa, maailma on täynnä iloa ja toivoa.
Yattan kaupungin kaakkoispuolella aukeaa alue nimeltä Masafer Yatta. Alue näyttää ensisilmäyksellä kuolleelta erämaalta mutta silmä ei kerro oitis kaikkea. Masafer Yattassa asuu n. 1500 ihmistä perinteistä vuohenkasvatuselämää eläen noin kymmenessä pienehkössä yhteisössä. Alue on elänyt Israelin armeijan tuhoamisuhan alla, koska armeija on määritellyt alueen kovapanosammuntojen sotilasharjoittelualueeksi. Siitä Masafer Yattan toinen nimi: Firing Zone 918. Alue rajoittuu vuoden 1949 tulitaukolinjaan eli vihreään linjaan ja linjan toisella puolella, virallisessa Israelissa on suuri erikoisjoukkojen koulutuskeskus. Pienenä detaljina mainittakoon, että Masafer Yatta on ainoa alue, jonka kohdalle ei suunnitella Palestiinaa halkovaa ja pirstovaa eristysmuuria, jota usein sievistellen turvamuuriksi kutsutaan. Israelilaisten luontoaktivistien toiminnan tuloksena Negevin autiomaan gasellit saavat nyt vapaasti ylittää rajan. Armeijan kovapanosammunnat eivät ilmeisesti haittaisi pahemmin gasellien vaeltelua.
Masafer Yatta on jo kerran tyhjennetty asukkaista mutta israelilaisten kansalaisjärjestöjen toiminnan ansiosta ihmiset saivat palata koteihinsa. Armeija on säilyttänyt vaatimuksensa alueeseen ja liikkuu siellä tietenkin vapaasti, häiritsee ihmisten liikkumista ja on antanut tuhoamismääräyksen suurimpaan osaan kiinteistä rakennelmista. Tämä tarkoittaa sitä,että minä yönä hyvänsä (talojen hävitykset tehdään yleensä yön pimeydessä ja varoittamatta) puskutraktorit ilmestyvät kylään ihmisten järkytyksestä piittaamatta. Uudet palestiinalaisten rakennukset eivät tietenkään saa rakennuslupaa, joten uudisrakennus on valmistuttuaan luvaton ja voidaan tuhota milloin vain.Miksiköhän alueen rakennukset näyttävät hieman primitiivisiltä? Miksi rakentaa jämerästi, koska tuhouhka on todellinen ja jatkuvasti läsnäoleva.
Israelin armeija sai näpäytyksen, kun Israelin korkein oikeus määräsi 2.9.2013 armeijan neuvottelemaan paikallisten asukkaiden kanssa. Oikeusistunnossa korkeimman oikeuden tuomari keskeytti armeijan selonteon ja totesi,että armeijan argumentit ovat tutut ja että armeijan tulee nyt siirtyä seuraavaan vaiheeseen: ottaa huomioon ihmisten tarpeet. Tähän asti armeija on saanut määritellä tarpeensa vapaasti ja vain Israelin kansalaisjärjestöjen (erityisesti Association for Civil Rights in Israel eli ACRI) puuttuminen asiaan mahdollisti uuden vaiheen alueen tulevaisuuden käsittelyssä. Palestiinalaiset itse, alueen asukkaat, eivät tietenkään yksin voineet tehdä mitään. Heillä ei ole mitään sananvaltaa Oslon sopimuksen mukaisella alueella C, johon 60% Länsirannasta kuuluu.
Palestiinalaiset ja heidän edustajansa olivat päätökseen tyytyväisiä, koska välittäjäksi ehdotettiin eläkkeellä olevaa korkeimman oikeuden tuomaria Yitzhak Zamiria, miestä Israelin oikeuslaitoksen huipulta. Israelilaisen oikeuslaitoksen perusbyrokraattisuudesta kertoo se,että korkeimman oikeuden päätös on vasta keskustelun alku. Armeija antaa vastauksensa päätökseen lokakuussa ja prosessi etenee. Armeijan toimivallan perimmäistä oikeutusta palestiinalaisalueella nimeltä Masafer Yatta ei oikeus kiistänyt. Se vain rajoitti sitä.
Israelilainen kirjallisuuden nobelehdokas David Grossman kirjoitti vetoomuksen Masafer Yattan puolesta (uutinen Haaretz 2.9.2013). Vetoomuksen kielenkäyttö kertoo tuhansien israelilaisten tuntemuksista maansa harjoittamaa miehityspolitiikkaa kohtaan. Näiden aitojen israelilaisten ihmisten kanssa, jotka ovat menettäneet lapsiaan sodissa ja rakkaitaan menneisyyden itsemurhaiskuissa, EAPPI-ohjelma haluaa olla yhteistyössä. Enemmistönä he eivät Israelissa ole.
Grossman, jonka oma poika kaatui Libanonin sodassa ja joka siis on myös virallisen Israelin sankari, kirjoittaa:
”Me emme voi tuoda rauhaa tänään. Mutta vähintä,mitä voimme tehdä on paljastaa ja tuomita ”pieniä” paikallisia törkeitä rikkomuksia. Edelleen jatkuvan miehityksen, järkkymättömän kyynisyyden ja pahansuopuuden todellisuudessa jokaisella meistä on moraalinen velvollisuus yrittää lievittää kärsimystä; tehdä jotain, jotta miehityksen jättiläismäinen ja julma käsi ei tekisi tuhotöitään”
EAPPI-tarkkailijoiden työnä on olla mukana Masafer Yattan koulukuljetuksissa. Tämän tehtävän jaamme amerikkalaistaustaisen Christian Peacemakers Team- järjestön ja italialaisen Operation Dove-järjestön kanssa. Koulukuljetukset tehdään YK:n jeepillä ja japanilaisen rahoituksen turvin. Koulukuljetus on osa UNICEF:in ”Access to Education”-ohjelmaa. Kaikkien näiden kansainvälisten järjestöjen tehtävänä on suojella lapsia armeijan läsnäolon tuomalta pelolta. Israelin armeija on kurinalainen ja tehokkaasti toimiva järjestelmä, jossa suurimpaan mielivaltaan puututaan täysin toisin kuin esim. Syyrian sisällissodan osapuolet tekevät. Kuitenkin armeijan tehtävänä on kontrolloida, hallita, olla läsnä ja näyttää aseisiin eli väkivaltaan perustuvaa fyysistä voimaa. Surullinen on se lapsuus, jossa turvallisuuden tunne pitäisi saavuttaa kohtaamalla koulumatkalla hampaisiin asti aseistautunut vieraan vallan sotilas.
Kirkkaat silmät ja vastustamaton hymy: palestiinalaisen lapsen koulun alku tuo sen seuraajalle elämän sykliin kuuluvan uuden alun mahdollisuuden todelliseksi. Millainen on maailma kymmenen vuoden kuluttua, kun nyt kouluaan käyvät kirkassilmät suunnittelevat perheen perustamista ja haaveilevat, kuten kaikki heidän ikäisensä? Paul Simonin laulu ”Boy in a Bubble” on kohta 30 vuotta vanha mutta edelleen se iskee arkaan paikkaan. Uskommeko, että maailma voi muuttua? Onko meillä tulevaisuus? Mitä voimme tehdä Jumalan maailman eli paremman tulevaisuuden puolesta? Maailmamme on kaikesta nykysynkistelystä huolimatta tullut monella tavalla paremmaksi paikaksi vuoden 1986 jälkeen. Apartheidin romahdus Etelä-Afrikassa, Pohjois-Irlannin rauhoittuminen, Berliinin muurin kaatuminen, rajojen avautuminen, tekniikan huima edistyminen… Uudet uhat ovat todellisia mutta niin on usko siihenkin, että meillä on tulevaisuus ja toivo. Kuten Paul Simon laulaa: ”These are the days of miracle and wonder”. Siis tänään, silmiemme alla.
Paul Simon: The Boy in the Bubble
”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jeremia 29:11). Ei kai kukaan enää kuvittele, että tämä lupaus on annettu vain Israelin ruhjotulle ja ruhjojaksi tulleelle kansakunnalle?
Hyvä kirjoitus, vaikka joistakin asioista olenkin eri mieltä. En esimerkiksi nimittäisi Israelin kansakuntaa Lähi-idän perspektiivissä ruhjojaksi, vaikka virheitä on tapahtunutkin. ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” on lupaus, johon saa tarttua jokainen, uuden liiton kautta!
Minna: kiitos kehuistasi mutta tosiasiaksi jää se, että Israel on todella kovalla kädellä ihmisoikeuksia ruhjova valta Palestiinalaisalueilla. Pahinta on tietenkin se,mitä miehitys tekee Israelin kansalle sisältäpäin. Se joutuu käyttämään valtavan määrän energiaa selittämään,miksi nuorille miehille annetaan valta tuntea, että voin tehdä tämän,koska MINÄ VOIN (esimerkiksi tutkia rutiininomaisesti pienten koululaisten laukkuja täysin vastoin maailman lasten virallisia oikeuksia). Lisäksi Israel joutuu selittämään itselleen,miksi se antaa rikollisten siirtokuntalaisten riehua täysin rankaisematta. Kaikki virallisten siirtokuntien outpostit eli etuvartioasemat ovat Israelin lainkin mukaan laittomia ja silti niihin vedetään sähköt, vedet ja viemärit plus rakennetaan erinomaiset tiet valtion kustannuksella. Miten ihmeessä tämä selitetään oikeusvaltio Israelin kannalta?
”Miten ihmeessä tämä selitetään oikeusvaltio Israelin kannalta?”
Sitä pitää kysyä asiantuntijoilta, oikeusvaltio Israelin edustajilta, joita täällä tuskin on keskustelemassa
”kansainvälisten järjestöjen tehtävänä on suojella lapsia armeijan läsnäolon tuomalta pelolta”
Mitenkähän työntekijän oma suhtautuminen armeijan kavereihin mahtaa vaikuttaa lasten turvallisuuden tunteeseen? Tehtävänne lienee myös hälventää ennakkoluuloja ihmisten välillä (tässä tapauksessa toteutuen lasten ja sotilaiden kohtaamisissa)?
”Maailmamme on kaikesta nykysynkistelystä huolimatta tullut monella tavalla paremmaksi paikaksi vuoden 1986 jälkeen”
Monella tavalla myös huonommaksi. Syyrian katastrofi. Arabikevät ja ääri-islamistien nousu. Terrorismin ja antisemitismin leviäminen jopa Ruotsiin saakka. Terroristit ovat yhä syynä Israelin poikkeuksellisiin puolustustoimiin, kuten esim. turvamuuriin. Valitettava tilanne
Voitaisiinko erottaa esimerkiksi aidot norjalaiset muista norjalaisista, jotka olisivat ei-aitoja norjalaisia? Mieleeni juolahti Martin Heidegger, jonka ontologia tähtäsi olennaisen ja epäolennaisen, autenttisen ja vieraantuneen erottamiseen. Heidegger oli kansallissosialisti, jonka ajatuksen yhtenä raakana sovellutuksena ymmärrykseni mukaan voitiin erottaa myös olennaiset ja epäolennaiset ihmiset. Heidegger on niin vaikeatajuinen, etten voi kehua häntä kovin syvällisesti lukeneeni. Tuntuu kuitenkin älyvapaalta erottaa aitoja kansalaisia epäaidoista kansalaisista.
(sivuraiteelle mennäkseni…)
Terrori-iskuissa tai sodissa omaisensa menettäneitä taitaa löytyä Israelissa joka leiristä, tai ainakin eri puolueista. Pääministeri Netanyahun veli Yonatan menehtyi Entebbe-operaatiossa
Huttunen: Tuo käyttämäni sana ”aito” ei tietenkään ole filosofisesti kestävä termi mutta minua ei kyllä kiinnosta hitun vertaa, mitä joku natsiheideggeri siitä olisi sanonut. Käyttämälläni ilmauksella viittaan siihen, että on sangen yleistä Israelissa, että ne, jotka tuovat esiin Israelin myös miehittäjänä, alistajana ja rikollisten suojelijana (viittaan siirtokuntaoutpostcowboyporukkaan) leimataan pettureiksi eli oman kansansa hylkääjiksi eli ei-aidoiksi israelilaisiksi. Mutta vaikea on leimata David Grossmanin kaltaista kuuluisuutta tai esimerkiksi Miko Pelediä, jonka isoisä oli allekirjoittamassa Israelin itsenäisyysjulistusta, jonka isä oli kenraali kuuden päivän sodassa ja joka itse on saanut korkean sotilaskoulutuksen. Huttunen on tietenkin katsonut ”Gatekeepersin” ja tietää, mikä Shin Beit on. Shin Beitin johtajia syytettiin antisemitismistä heidän avauduttuaan, mikä kertoo järjettömyyden asteesta tietyssä porukassa. Aitojahan hekin ovat, totta kai.
Ei varmaan voida erottaa aitoja israelilaisia, tai esimerkiksi tosi israeliitteja, joka on tasaisesti kuultu sananparsi. Eikä aitoja skotteja, tai tosi kristittyjä. Lieneekö kaikissa englanniksi sama sana ”true”. Vähän niinkuin perussuomalaisissa.
Hyvä kirjoitus, Juha, ja siunausta sekä rauhaa sinne ja sinulle.
Minusta liian poliittinen. Seuraavaksi toivoisi enemmän muunlaista, vaikka arkipäivän elämän kuvausta tai millaista eri uskonnollisten yhteisöjen yhteiselo on. Minä en ole koskaan käynyt Isrealissa, mutta ei kiinnosta niiden päivänpoliittiset kysymykset.
Janne: toivottavasti saan aikaiseksi myos arkipaivan elaman kuvausta enemman vaikka kylla tassakin blogissa sita oli aikalailla mielestani. Valitettavasti talla hetkella olen sijoitettuna sellaiseen paikkaan, etta uskonnollisten yhteisojen yhteiselosta kertovat muut EAPPI-tarkkailijat. Kotini on nyt Yattan kaupungissa, joka on kuuluisa vanhoillisesta islamilaisuudestaan. Onhan se tietenkin yhteiseloa, kun rukoukseen kutsu kuudesta ymparilla olevasta moskeijasta herattaa minutkin aamurukoukseen. Ja liikkuessamme kaupungilla liivimme kertoo kenen jarjeston asioilla liikumme. Mitaan ongelmia ei ole ollut ja olemme kuuleman mukaan (mina ja kolme muuta EAPPI-kolleegaamme) Yattan ainoat ulkomaalaiset.
Blogistille edelleen kiitokset. Meditoin näitä sydämessäni enkä pidä kiirettä hököistä mitään. Get on.