Terveisiä Hilttonista

Kävin eilen katsomassa Helsingin kaupungin nuoriso-asiainkeskuksen kutsusta Tennispalatsissa Virpi Suutarin ohjaaman uuden Hilton dokumenttielokuvan, jossa kerrotaan itähelsinkiläisten nuorten elämästä Hiltoniksi kutsumassaan nuorisoasuntosäätiön vuokratalossa. Dokumentin ulkoinen miljöö on Itä-Helsingissä asuville hyvinkin tuttu, nuorten elämän arjen todellisuus riittävässä määrin ei. Miran, Jannen, Tonin, Peten ja Maken tarinat tuovat paljon julkisuudessa puhutun nuorten syrjäytymiskehityksen niin lähelle katsojaa, kun se ehkä ylipäätänsä dokumentin keinoin on mahdollista.

Dokumentissa turhautumisen ja ajelehtimisen tunteen täyttämät päivät seuraavat nuorten elämässä toisiaan. Opiskelu tai työmotivaatiota ei löydy. Takana tuntuu olevan ainakin omassa mielessä peruuttamattomilta tuntuvia menetettyjä mahdollisuuksia. Maksamattomat laskut kasaantuvat. Kerran menetetyt luottotiedot eivät palaa ja vaikeuttavat tilaisuutta niin sanotusti aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä.

Dokumentista tavoittaa myös sen tunteen, että aina hyvääkään tarkoittavat kaupungin sosiaalityöntekijät ja nuorten sukulaiset eivät tavoita heidän todellisuuttaan. Hilton kertoo myös sen, että tasa-arvoa ja yhdenmukaisia koulutus ja työmahdollisuuksia korostavassa yhteiskunnassamme monen elämän askelmerkit on pitkälle määritelty jo ennen syntymää. Kodilla ja vanhemmilla on suuri merkitys.

Askelmerkkejä on mahdollista tietenkin muuttaa, mutta siinä tarvitaan hyvien lähimmäisten ja myös yhteiskunnan aitoa kiinnostusta nuoresta yksilönä. Se, että onko sitä riittävästi tässä ajassa vai onko jokainen vain kiinnostunut oman itsensä ja lähipiirinsä menestyksessä, on tarpeellinen kysymys. Samaan aikaa elokuvasta välittyy myös se kuinka suuri merkitys voi olla ystävyydellä ja sillä, että elämässä on yksikin ihminen, joka aidosti uskoo ihmiseen ja tämän mahdollisuuksiin.

Se, että tässä samassa kaupungissa on yhä enemmän erilaisia nuorten elämän todellisuuksia, jotka eivät lainkaan kohtaa tosiaan on huolestuttavaa. On niitä, jotka ovat kiinni töissä tai opinnoissa ja niitä jotka eivät ole. Kuljetaan samoilla kaduilla, mutta täysin erimaailmoissa. Hiltonia voikin lämpimästi suositella kaikille niille, jotka pohtivat suomalaisissa kaupungeissa, kunnissa ja toivottavasti myös kirkossa sitä miten nuorten työelämän ja opintojen ulkopuolelle jäämistä pitäisi lähestyä. Kysymys on yksiöiden elämän ohella myös siitä millaiseksi koko yhteiskunntamme tulevaisuus muodostuu. Valmiita vastauksia Hilton ei tietenkään anna, mutta ehkä jotain viitteitä siitä miten asiaa voisi yrittää lähestyä.