Sotshin talviolympialaiset päättyivät suomalaisten osalta hienosti, kun Leijonat voitti pronssiottelussa selvin numeroin USAn joukkueen. Leijonien kapteenina pelannut 43-vuotias Teemu Selänne teki ottelussa kaksi maalia. Selänne päätti maajoukkueuransa tuohon otteluun.
Teemu Selänteen roolia ja uraa käytiin laajasti läpi heti kisojen päätyttyä. Hänestä tuli vanhin talvikisoissa mitalin saavuttanut urheilija. Muutenkin hän ollut esikuva sekä urheilijana että ihmisenä. Teemu Selänne ja koko jääkiekkojoukkue loi positiivista henkeä koko Suomeen unohtamatta hienosti menestyneitä hiihtäjiämme.
Teemu Selänteen rooliin liittyen ryhdyin miettimään esikuvien merkitystä laajemmin. Ryhdyin pohtimaan esikuvien merkitystä kirkossa. Meillä on kovasti keskusteltu siitä, kuka käyttää kirkon ääntä. Samalla myös johtajuudesta kirkossa on keskusteltu. Kirkollisten esikuvien löytäminen voi olla vaikeaa aikana, jolloin korostetaan yksilöllisyyttä ja jolloin myös instituutioihin suhtaudutaan kriittisesti.
Kirkollisista esikuvista ensimmäinen on luonnollisesti Jeesus Kristus tai Jeesus Nasaretilainen. Hän on vaikuttanut maailmaan ehkä enemmän kuin kukaan toinen historian henkilö. Jeesuksen esikuvallisuuden tunnustavat myös monet muutkin kuin kristityt.
Raamatusta voi nostaa monia esikuvia. Yksi heistä voisi olla Aabraham, uskon isä, uskon esikuva. Juhani Forsberg teki aikoinaan väitöskirjan Lutherin Aabraham-kuvasta nimellä ”Pater fidei sanctissimus”, Uskon kaikkein pyhin isä. Raamatun henkilöistä ehkä kaikkein vaikuttavin esikuva Jeesuksen ohella on Jeesuksen äiti Maria. Hän on erityisesti monille köyhissä maissa eläville maailman naisille esikuva.
Paaviuden historiassa on ollut monenlaisia paaveja. Nykyajan paaveistamme Johannes Paavali II oli monien esikuva. Hänen kautensa aikaan tapahtui myös kommunismin romahtaminen Euroopassa ja Neuvostoliiton hajoaminen sekä Berliinin muurin murtuminen. Hänen seuraaja Benedictus ei noussut samanlaiseen rooliin.
Nykyinen paavi Fransiscus on puolestaan nopeasti saavuttanut toimillaan ja persoonallaan sekä puheillaan hyvin vahvan aseman. Hän on selkeästi kristillisen maailman tärkein esikuva tällä hetkellä. Monet saavat virikkeitä ja vaikutteita hänestä ja häneltä.
Meillä emerituspiispa Kalevi Toiviainen kirjoitti kirjan Kirkon kaapin päällä. Siinä hän kuvasi joukon henkilöitä, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti kirkossamme ja kirkkoomme. Jos tällä hetkellä pitäisi nimetä jokin yksittäinen esikuva tai vaikuttaja meiltä, se ei olisi kovin helppoa. Viime vuosikymmenten osalta nostan tässä esille yhden henkilön, Anna-Maija Raittilan. Hänen vaikutuksensa on paljon laajempi ja vahvempi kuin mikä oli hänen muodollinen asemansa. Ehkä häntä voi pitää myös esikuvana vaikka hänenkin elämässä oli myös vaikeita asioita tai juuri siitä johtuen.
Pappien tulisi lupauksensa ja virkansa puolesta olla ”esikuvana seurakunnalle”. Tämä voidaan ymmärtää monella tavalla. Itse ymmärrän sen sitoutumisena Kristukseen, armoon ja viran tehtäviin sekä kirkkoon. Jokainen kristitty on kutsuttu olemaan omalla paikallaan esikuva uskossa ja rakkaudessa. Tarvittaisiinko enemmän näkyviä hengellisiä ja kirkollisia esikuvia? Ja keitä ja millaisia he voisivat olla?
Toivo Loikkanen
Eikö siis edelleenkin Jeesus Nasaretilainen riitä esikuvaksi, hän kutsuu seuraamaan… ?!
Kyllä Jeesus riittää esikuvaksi, mutta silti tarvitaan kullekin ajalle sopivia esikuvia.
Just, ja mieluummin joku sellainen, joka ei puhu uskosta.
Voishan kirkko järjestää rullauistin-matsin kirkkoon, miespapit vastaan naispapit. Olis kansaa kolehtikupin ympärille. Sieltä kohta eroittoisi porukasta joku hengellinen Teemu.
Mitä Jorma ja Seppo täällä oikein kommentoi? Kun kirjoittaa asiaa, vaikkakin kohtuullisen kevyesti, voi toivoa, että kommenteissa pysytään myös asiassa ja asiallisesti.
Sorry, unohtui että huumorintaju on palstalla harvinaisuus. Ja eikä blogikin viitannut juuri jääkiekkosankaruuteen?
Anteeksi, tuli sanottua sinun ajatuksiasi vastaan. Colosseumin sankarit olisivat tuskin antiikin aikana esikuvaksi kelvanneet.
Rehelliselle kristitylle, Korkeimpaan uskovalle, riittää aivan mainiosti ja yksiselitteisesti esikuvakseen Jeesus ja hänen puolisonsa Maria Magdalena. Marianhan katolinen kirkko otti pyhimyskalenteriinsa huhtikuussa 1969 ja hänen juhlapäivänsä on 22 heinäluuta. ( uskon muuten, että Vatikaanin, katolisen kirkon, holveissa on vielä paljon julkaisematonta tietoa, joka tullee esiin sitten ajan myötä ).
Jeesus oli Jumalan tahdon ilmaisijana aivan tavallinen inhimillinen ihminen, josta hyvänä esimerkkinä rahanvaihtajien päydän kaataminen. Tämä antaa meille kaikille ihmisille vahvistuksen rajallisuudestamme.
Ketjun aloittaja ottaa menestyneen urheilijan nykyseksi esikuvaksi. Olikohan hän myös aikanaan ottamassa Nykäsen kristillisen elämämme esikuvaksi ? Raamatusta hän nostaa Aabrahamin , uskon isän, uskon esikuvan. Aivan sama kuin nostaisi Mooseksen tappolakeineen.
Tosiaan, uskon perusasia, esikuva, on Jumalan tahtoineen, lähimmäisen rakkauksineen, jonka noudattaminen elämässä saa hänen hyväksymisensä seurauksineen.
Toivo Loikkanen :”Pappien tulisi lupauksensa ja virkansa puolesta olla ”esikuvana seurakunnalle”. Tämä voidaan ymmärtää monella tavalla. Itse ymmärrän sen sitoutumisena Kristukseen, armoon ja viran tehtäviin sekä kirkkoon.”
Subjektiivinen kokemukseni on, että kirkko ilmentää ja saa ihmisen kokemaan sakramenteissa Jumalan ehdottoman ja ikuisen rakkauden, jota ihminen sisimmässään ”Jumalan kuvana” ikävoi ja jota maailmasta ei löydy.
Tämän vuoksi olen sitä mieltä, että maalliset ”esikuvat” ja vaikuttajat puolue- tms. pyrkimyksineen eivät kirkossakaan tee kirkon todellista työtä, ja siksi kirkon todellinen ääni voi olla vain piispojen ja pappien ym. teologisen koulutuksen ja tutkinnon läpikäyneiden rehellinen ääni. He ovat kokemukseni mukaan ehdottomasti oman työnsä parhaita asiantuntijoita, jotka ymmärtävät mistä tässä asiassa todella on kysymys.
”Kyllä Jeesus riittää esikuvaksi, mutta silti tarvitaan kullekin ajalle sopivia esikuvia” Näin Topin mielestä ja niiksi ilmoittautuviahan tässä ajassa riittää : (
Tuula taas on ihastunut niin kovin noihin ”rehellisten ääniin” että tokkopa osaa heissä edes ihmisluontoa havaita.
Olisi khra voinut ymmärtäväisemmin suhtautua tuohon minun avaukseeni. Ihan asiaa siihen sisältyy.
Onhan se jo nähty, ettei kukaan uskova kelpaa kirkkokansallemme esikuvaksi,
ei varsinkaan, jos hän puhuu Jumalan sanoja.
Par kertaa on niin tapahtunut ja se on johtanut kirkosta eroamisiin.
Sitten on sanottu, että pitäisi olla hiljaa…. idolit kun löytyvät nyt sieltä, jotka avoimesti nousevat
sanaa vastaan.
Halutaan siis estää Pyhän Hengen työtä, sillä sanaan hän on sidottu ja sana kuuluu hänen valitsemansa ihmisen suusta. Kysyä sopii saadaanko näin siunausta…
”Pyhä Henki nuhtelee maailmaa synnin tähden, tuomion tähden ja vanhurskauden tähden”
Happamia sanoi kettu.
Tosiasiassa fundamentalistivouhkaajat eivät kelpaa. Ja vaihtoehtona tuntuu olevan niitä joille yhtenäisyyden nimellä ajettu puuttumattomuus. Joka ei muuten sekään kelpaa (ainakaan minun tuntemissa piireissä, urbaaneille nuorille ihmisille, olivatpa teknokraattinörttejä vai humanistihipstereitä, ei riitä että yhteisöllinen koheesio ylittää oikeudenmukaisuuden.)
En hae karismaattisista nyt näkyvistä hahmoista esimerkkiä. (Mieluummin lyön itseäni tiilellä päähän kuin lähden sille tielle.) Nostaisinkin esiin vähemmän näkyviä ihmisiä. Sellaisia joilla ei ehkä ole ”kunnon fundamentalisteilel” riittävää sananjulistusta mutta jotka eivät nyt suoraan piilottele uskonkantoja ja Jeesusta.
Itse nostaisin omakohtaisen kokemuksen (ja minut tuntien myös skismojen) kautta esiin kolme henkilöä.
* Järvenpän seurakunnassa Heikki Ruokonen on ihminen jonka tyyppisiä toivoisi enemmän. Nuorisotyötä tehdään hyvällä sydämellä.
* Lähetystyötä itämaissa harjoittanut Maija Mäkelä (mutkimus -blogista) on osoittanut käytännön toimissaan merkittävää pitkämielisyyttä.
* Päiviö Latvus on pronssisijalla, tietyistä puutteistaan huolimatta esimerkiksi valmis puolustamaan jopa ateisteja jos kokee heitä lytättävän keskustelussa. Laskettaneen apologeettiseksi kirjailijaksi hänet.
Tuomo Hämäläinen :”Ja vaihtoehtona tuntuu olevan niitä joille yhtenäisyyden nimellä ajettu puuttumattomuus. Joka ei muuten sekään kelpaa (ainakaan minun tuntemissa piireissä, urbaaneille nuorille ihmisille, olivatpa teknokraattinörttejä vai humanistihipstereitä, ei riitä että yhteisöllinen koheesio ylittää oikeudenmukaisuuden.)”
Olipa kerran 90-luvun lama ja seurakunta, jossa vapaaehtoistyönä tuurasin työpaikkakiusaamisen seurauksena sairauslomalle joutunutta seurakunnan tiedottajaa ja kirjoitin seurakunnan omaan lehteen artikkelin Missä olet Martin Luther King nyt, kun sinua tarvittaisiin. Silloin se kelpasi ainakin haastattelemilleni urbaaneille nuorille ihmisille.
Jorma ja Seppo: Pahoittelen, että hieman herkästi reagoin teidän kommentteihin. Ymmärrän kyllä huumoria, mutta luin noiden kommenttienne olevan jotenkin lähinnä vinoilevia. Kyllä kommentoida saa ja olla myös eri mieltä. Vakavampi kysymys on Sepon väite tai ajatus, että idoleiksi nousevat kirkossa Jumalan sanaa vastaan olevat. Tätä sopii pohtia, mutta en voi siihen kuitenkaan yhtyä vaikka luulen ymmärtäväni, mistä ajatus nousee.
Tuomon kommentissa on hyvä ajatus siitä, että esikuvia voivat olla ja ovat myös vähemmän julkisuudessa näkyvät henkilöt ja esim. kirkon työntekijät ja vastuunkantajat. Esikuvaan liittyy aitous, rohkeus ja sitoutuminen siihen, mitä tekee eli perinteisesti sanottuna uskollisuus omassa tehtävässään. Samoin jonkinlainen palvelualttius liittyy esikuvallisuuteen, vaikka useimmista meistä ei tule äititeresoja. Väärä uhrautuminen ei myöskään ole paikallaan.
Koen, että papit soveltuvat huonosti tavisten esikuvaksi. Teologinen lähestymistapa on liian kaukana ihmisten kokemusmaailmasta, myös raamatun aikaisten, joiden kokemuksia Raamattuun on kirjattu.
Esikuvaksi voisi nousta vaikkapa Sarasvuo, pidettäisiin häntä sitten hyvänä taikka huonona esikuvana.
Jos kirkko haluaa taittaa alamäen, niin pitää löytää tavallisten ihmisten uskonnollisuus ja tavalliset esikuvat. Esikuvaihmisiä jotka eivät ole pelottavan yksitotisia, jotka kykenevät pohdiskelemaan kaikkea taivaan ja maan väliltä, tuputtamatta ehdottomia totuuksia porukkaan kelpaamisen ehtona.
Pohdiskeleville maallikoille ei kokemukseni mukaan ole tilaa kirkossa eikä herätysliikkeissä. Heistä ne esikuvat kenties nousisivat, ne jotka tekisivät uskomisen ja kirkkoon kuulumisen monille kotoisaksi ja houkuttelevaksi…