Siunaus taitaa olla vaarallisinta, mitä kirkossa voi tapahtua. Suomalainen kristinusko on kestänyt reformaation, pietismin, teollistumisen, vuoden 1918 kahtiajaon, niukkuuden, maailmansodat ja paljon muuta. Mutta suomalainen kristikunta jakautuu etelän ja pohjoisen valopäihin, kun yksi miespari siunataan lähetystyöhön.
Ajatelkaas nyt, tuomiorovastin muistuttamina, miten kambodzalaisten mielenrauha järkkyy kun he kohta luulevatkin kaukaisen maan tuntemattoman kirkkokunnan kannattavan sukupuolineutraalia avioliittoa. Kyllä siinä maan verinen lähihistoria, köyhyys, malaria ja lapsikuolleisuus unohtuvat. Maassa, jossa maamiinoihin kuolee vuosittain saman verran ihmisiä kuin Suomessa liikenteessä. Maassa, jossa jotkut epätoivoiset vanhemmat myyvät pikkutyttöjänsä bordelliin.
Kirkkomme on tuhon tiellä. Minusta tuo ”tuhon tie” ei liity lähetysjuhliin joissa joukko tavallisia ihmisiä siunattiin lähetystyöhön vaan siihen, että kirkkomme lakkaa puhumasta synnistä ja ihmisen syntisyydestä. Varoo syyllistämästä ja samalla estää ihmisiä kohtaamasta Kristuksen armon ja vapautuksen.
Vai milloin kuulit jonkun perusluterilaisen viimeksi saarnaavan synniksi ne teot, joiden seurauksena maassamme tuhannet lapset tarvitsevat lastensuojelua? Kiireet ja välinpitämättömyyden, jonka vuoksi tuhannet vanhukset on unohdettu Hankintalain mukaisesti kilpailutettuihin laitoksiin. Ne päihdeongelmat jotka tuottavat valtavan määrän sairautta ja kärsimystä ja maksavat yli miljardin vuodessa. Väkivallan, jonka vuoksi koti on suomalaisen naisen ja lapsen vaarallisin paikka. Työpaikkojen, koulujen ja laitosten fyysisen ja henkisen väkivallan. Ja jos vielä mainitsee vaikkapa pornon, väkivaltaviihteen, himoitsemisen, valehtelemisen tai ahneuden, saa painaa kukkahattua syvemmälle päähänsä.
Tietenkään erilaiset ongelmat eivät liity yksilöiden valintoihin. Ihmisen mahdollisuudet tehdä oikein ovat hyvin rajalliset ja riippuvat maailmankolkasta ja aikakaudesta johon kukin meistä on osunut syntymään. Kannamme kollektiivista yhteistä syntitaakkaa. Perisyntiä, vaikka käsite onkin pois muodista. Esivanhempiemme pahoja tekoja aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.
Kaikesta tästä kirkko voi nykyisessä keskusteluilmapiirissä lausua korkeintaan jotain yleis-eettistä kuten ”huolehdi lähimmäisestäsi”. Sanasta ”synti” on tullut liturginen käsite, jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa arjen elämään. Lukekaa vaikka Rakkauden lahjaa hakemalla tekstistä kohtia, joissa ”synti” esiintyy. Sana ”synti” esiintyy teologisissa asiayhteyksissä, ei niinkään arkipäivän elämän pohdinnassa.
Ja jos kirkkomme työntekijä tai jäsen puhuukin synnistä, sitä syntipuhetta ei ymmärretä niin kuin pitäisi. Synnistä puhuminen on vähän kuin vetäisi natsikortin esille. Elävä, rehellinen ja aito keskustelu tyrehtyy ja äkkiä.
Ja jos nykyään joku asia tuomitaan, se on suvaitsemattomuus, toisen tuomitseminen, toisen tekojen sanomisen synniksi.
Olen moneen kertaan miettinyt Ilta-Sanomien huikeata uutista, jossa toimittaja soitti Martti Hirvoselle kysyäkseen, onko itsetyydytys syntiä. Kirkkoherra ei halunnut sanoa, että on, mutta ei myöskään että ei ole. Ehdotankin, että kirkon eettiseen sanastoon lanseerataan uusi käsite ”perifeerinen”. Seksuaalikasvatus taitaakin olla kirkolle melkoisen perifeerinen asia, kun kirkon seksuaalikasvatus ei ilmeisesti poikkea kovin paljon Väestöliiton opetuksesta.
En ole huolissani kirkon seksuaalikasvatuksesta vaan siitä, että kirkkomme latistuu kansanmutuilulaitokseksi. Sellaiseksi, joka heijastelee kansakuntamme moraalikäsityksiä ja niitäkin vähän jälkijunassa. Sellaiseksi, joka ei ole enää herättelevä, evankelioiva, muutosta ja uuden alun mahdollisuutta tarjoava. Sellaiseksi, joka ehkä haihattelee jostain iankaikkisesta pelastuksesta ja sulkee silmänsä tämän maailman todellisuudelta.
Minusta siis tuntuu, että kirkkomme varoo puhumasta synnistä, jottei vain kukaan syyllisty. Ja samalla kirkkomme luopuu jostain hyvin keskeisestä. Kirkkomme varoo herättelemästä ja sitä kautta ei tarjoa mahdollisuutta kohdata Kristusta.
Syntipuheen oikeinkuuleminen on kovin vaikeata. Syntipuhe ei välttämättä ole sellaista, joka veisi ihmisen Kristuksen ristin juureen, palvelemaan iloiten Herraa ja lähimmäistä, lähtemään viemään hyvää uutista sanoin ja teoin. Syntipuhe välittyy kuulijalle moralisoivana, yläpuolelle asettuvana, tuomitsevana. Syntipuhe on luotaantyöntävää, ei kutsuvaa ja synnintuntoa ja armonjanoa herättelevää.
Silti ilman synnintuntoa ei ihminen myöskään tarvitse armoa. Armo latistuu kivaksi fiilikseksi ja mukavaksi yhdessäoloksi, vaikeiden asioiden unohtamiseksi. Saa tulla, saa olla, saa pullaa. Kuitenkin todellinen kristillinen syntipuhe ja armonvilaus johdattaa ihmisen vapauteen palvelemaan Herraa iloiten, ei syyllisyydessä piehtaroimiseen. Tuohon vapauteen kuuluu luonnollisesti jossain määrin myös kilvoittelu ja parannuksenteko. Synnistä vapautuminen.
Jos kirkkomme jatkaa homokysymyksestä jauhamista kovin pitkään, suljemme silmämme tärkeämmiltä asioilta. Ja jos syntipuheemme jättää kuulijan ahdistuksen valtaan eikä saattele häntä Kristuksen vapauteen, olemme tuhon tiellä.
Tuosta, ”mikä on kirkko”, saisi aikaan hyvän pohdinnan.
Tuomas@
Minun mielestäni tietysti a) on armollisempaa ja armahtavampaa, mutta kuten sanoit, asiat eivät tietenkään ole oikeasti näin yksinkertaisia.
Syntikokemus on tietysti hyvin yksilöllistä/henkilökohtaista ja niin myös mielestäni pitäisikin olla. On sanottu, että omatunto on Jumalan ääni sydämessä. Uskon itse tähän vahvasti. Mutta omatunto on myös manipuloitavissa. Tiukan syntikäsityksen omaavat exclusiiviset uskonyhteisöt pyrkivät tietoisesti manipuloimaan jäsentensä omiatuntoja vastaamaan omia opetuksiaan. Luulen että tällainen ulkoinen manipulointi on haitallista ja vahingollista ja synnyttää ahdistavan sisäisen ristiriitatilanteen.
Tuomas@
Olisin vielä jatkanut vähän, mutta tuli 1000 merkkiä täyteen. Jatkan tähän.
Viittaan tässä sinun kohtaan b). Ulkoisesti manipulodusta omatunnosta aiheutuva ”synnintunto” voi helpottaa hetkellisesti pyytämällä ”syntejä” anteeksi päivittäin ja jatkuvasti. Tämä auttaa tähän sisäiseen kahden omatunnon ristiriitatilanteen aiheuttamaan ahdistukseen vain hetkellisesti, mutta se ei poista ahdistuksen syytä. Esimerkiksi SRK -lestadiolaisuudessa tämä on johtanut syntien ”anteeksipyytämis-/antamisautomaatioon”. Tämä ei mielestäni ole sitä mitä tarkoitat kun sanot että Jeesus on sovittanut myös ”tiukan määritelmän” synnit, koska Jeesuksen sovitustyöllä ei ole osaa tässä automaatiossa.
Kommentteja lukiessa nousi mieleeni tilanne vähän aikaa sitten.
Pieni lapsenlapsemme oli meillä hoidossa. Hänellä on lupa pelata tietsikalla ikäiselleen sopivia pelejä tietty aika, josta pidetään kiini.
Mutta aika ajoin hän haluaisi pelata kauemmin, kuten tuolloinkin. Kun sanoimme, ettei se käy, hän sai ”raivarin” ja huusi ”Antakaa periksi, niin pääsette itskin vähemmällä” tarkoittaen, ettei meidän tarvitsisi kuulla hänen vastalauseitaan. No, emme antaneet periksi ja selitimme, että sovituista säännöistä pidetään kiinni, eikä tahtoaan saa läpi ”raivoamalla”.
Yritämmekö me kristitytkin joskus selättää Jumalan jankuttamalla omien halujemme mukaisia näkemyksiä niin kauan, että niistä tulisi hyväksyttäviä?
Jankutushan se on ollut homopropagandan jauhajien toinen päästrategia.
Se ensimmäinen on uhriksi heittäytyminen, vihapuheesta ja rasismista syyttely jne.
Ei ole mitään syytä epäillä asianomaisen herätysliikkeenkään synninpäästöä.
Kiitos Tuomas kirjoituksesta. Keskusteluun nostettu tarkennettu kysymys, vie meidät erityisesti lähelle ydintä.
Jussi Tynkkynen,
-mitkä olisivat ne asiat joissa sinä olisit valmis laskemaan rimaa kannattaessasi a-vaihtoehtoa?
-miksi koet että he (SRK-laiset) kantavat ulkoa manipuloituja omiatuntoja? Heidän kokemansa hätä rikkomuksesta ja siihen pyydetty evankeliumi on automaatio? Miten Jeesuksen sovitustyö ei ole läsnä heidän synninpäästössään?
Haluan kysyä näitä sen vuoksi, että nostit heidät kirjoituksesi esimerkiksi.
Itse koen että vaihtoehto b, on turvallinen.
Vaihtoehtoja arvioidessani tahdoin määritellä turvallisimman vaihtoehdon. Tähän päädyin siitä syystä, että riipumatta siitä miten me rimaa laskemme tai rajojavenytämme, emme me saa aikaiseksi muuta kuin armeliaisuutta lihamme tyydytykseksi.
Hänen Armeliaisuutensa taas on aina yhtä suurta, jos tahtomme on olla rikkomatta uudelleen.
Turvallsempi on b, koska tällöin annamme viholiselle vähemmän tarttumapintaa meistä itsestämme. Emme joudu niin helposti pohdintoihin missä joustaisimme tai missä emme.
– voimmekin kysyä, onko meillä jotain niin tärkeää täällä, että annamme sen tulla matkan esteeksi?
Ihminen on paha ja turmeltunut. Vain eläimet ovat vailla syntiä.
Jussi ja Simo,
kiitos pohdinnoista.
Tuossa esittämässäni a-vaihtoehdossa on minusta juuri tuo ”tinkimisen” ongelma. Jos synnin määritelmää aletaan ”helpottaa”, lienee todennäköistä että eri yhteisöt katsovat sormiensa läpi asioita sen mukaan, mikä itselle sopii.
b-vaihtoehdossa on tuo ”automaatio”-mahdollisuus. Jos suunnilleen kaikki mitä ikinä edes meinaa tehdä tai ajatella, koetaan synniksi, kukaan ei varmaan jaksa enää kokea asioista synnintuntoa.