Siunaus taitaa olla vaarallisinta, mitä kirkossa voi tapahtua. Suomalainen kristinusko on kestänyt reformaation, pietismin, teollistumisen, vuoden 1918 kahtiajaon, niukkuuden, maailmansodat ja paljon muuta. Mutta suomalainen kristikunta jakautuu etelän ja pohjoisen valopäihin, kun yksi miespari siunataan lähetystyöhön.
Ajatelkaas nyt, tuomiorovastin muistuttamina, miten kambodzalaisten mielenrauha järkkyy kun he kohta luulevatkin kaukaisen maan tuntemattoman kirkkokunnan kannattavan sukupuolineutraalia avioliittoa. Kyllä siinä maan verinen lähihistoria, köyhyys, malaria ja lapsikuolleisuus unohtuvat. Maassa, jossa maamiinoihin kuolee vuosittain saman verran ihmisiä kuin Suomessa liikenteessä. Maassa, jossa jotkut epätoivoiset vanhemmat myyvät pikkutyttöjänsä bordelliin.
Kirkkomme on tuhon tiellä. Minusta tuo ”tuhon tie” ei liity lähetysjuhliin joissa joukko tavallisia ihmisiä siunattiin lähetystyöhön vaan siihen, että kirkkomme lakkaa puhumasta synnistä ja ihmisen syntisyydestä. Varoo syyllistämästä ja samalla estää ihmisiä kohtaamasta Kristuksen armon ja vapautuksen.
Vai milloin kuulit jonkun perusluterilaisen viimeksi saarnaavan synniksi ne teot, joiden seurauksena maassamme tuhannet lapset tarvitsevat lastensuojelua? Kiireet ja välinpitämättömyyden, jonka vuoksi tuhannet vanhukset on unohdettu Hankintalain mukaisesti kilpailutettuihin laitoksiin. Ne päihdeongelmat jotka tuottavat valtavan määrän sairautta ja kärsimystä ja maksavat yli miljardin vuodessa. Väkivallan, jonka vuoksi koti on suomalaisen naisen ja lapsen vaarallisin paikka. Työpaikkojen, koulujen ja laitosten fyysisen ja henkisen väkivallan. Ja jos vielä mainitsee vaikkapa pornon, väkivaltaviihteen, himoitsemisen, valehtelemisen tai ahneuden, saa painaa kukkahattua syvemmälle päähänsä.
Tietenkään erilaiset ongelmat eivät liity yksilöiden valintoihin. Ihmisen mahdollisuudet tehdä oikein ovat hyvin rajalliset ja riippuvat maailmankolkasta ja aikakaudesta johon kukin meistä on osunut syntymään. Kannamme kollektiivista yhteistä syntitaakkaa. Perisyntiä, vaikka käsite onkin pois muodista. Esivanhempiemme pahoja tekoja aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.
Kaikesta tästä kirkko voi nykyisessä keskusteluilmapiirissä lausua korkeintaan jotain yleis-eettistä kuten ”huolehdi lähimmäisestäsi”. Sanasta ”synti” on tullut liturginen käsite, jolla ei tunnu olevan mitään yhtymäkohtaa arjen elämään. Lukekaa vaikka Rakkauden lahjaa hakemalla tekstistä kohtia, joissa ”synti” esiintyy. Sana ”synti” esiintyy teologisissa asiayhteyksissä, ei niinkään arkipäivän elämän pohdinnassa.
Ja jos kirkkomme työntekijä tai jäsen puhuukin synnistä, sitä syntipuhetta ei ymmärretä niin kuin pitäisi. Synnistä puhuminen on vähän kuin vetäisi natsikortin esille. Elävä, rehellinen ja aito keskustelu tyrehtyy ja äkkiä.
Ja jos nykyään joku asia tuomitaan, se on suvaitsemattomuus, toisen tuomitseminen, toisen tekojen sanomisen synniksi.
Olen moneen kertaan miettinyt Ilta-Sanomien huikeata uutista, jossa toimittaja soitti Martti Hirvoselle kysyäkseen, onko itsetyydytys syntiä. Kirkkoherra ei halunnut sanoa, että on, mutta ei myöskään että ei ole. Ehdotankin, että kirkon eettiseen sanastoon lanseerataan uusi käsite ”perifeerinen”. Seksuaalikasvatus taitaakin olla kirkolle melkoisen perifeerinen asia, kun kirkon seksuaalikasvatus ei ilmeisesti poikkea kovin paljon Väestöliiton opetuksesta.
En ole huolissani kirkon seksuaalikasvatuksesta vaan siitä, että kirkkomme latistuu kansanmutuilulaitokseksi. Sellaiseksi, joka heijastelee kansakuntamme moraalikäsityksiä ja niitäkin vähän jälkijunassa. Sellaiseksi, joka ei ole enää herättelevä, evankelioiva, muutosta ja uuden alun mahdollisuutta tarjoava. Sellaiseksi, joka ehkä haihattelee jostain iankaikkisesta pelastuksesta ja sulkee silmänsä tämän maailman todellisuudelta.
Minusta siis tuntuu, että kirkkomme varoo puhumasta synnistä, jottei vain kukaan syyllisty. Ja samalla kirkkomme luopuu jostain hyvin keskeisestä. Kirkkomme varoo herättelemästä ja sitä kautta ei tarjoa mahdollisuutta kohdata Kristusta.
Syntipuheen oikeinkuuleminen on kovin vaikeata. Syntipuhe ei välttämättä ole sellaista, joka veisi ihmisen Kristuksen ristin juureen, palvelemaan iloiten Herraa ja lähimmäistä, lähtemään viemään hyvää uutista sanoin ja teoin. Syntipuhe välittyy kuulijalle moralisoivana, yläpuolelle asettuvana, tuomitsevana. Syntipuhe on luotaantyöntävää, ei kutsuvaa ja synnintuntoa ja armonjanoa herättelevää.
Silti ilman synnintuntoa ei ihminen myöskään tarvitse armoa. Armo latistuu kivaksi fiilikseksi ja mukavaksi yhdessäoloksi, vaikeiden asioiden unohtamiseksi. Saa tulla, saa olla, saa pullaa. Kuitenkin todellinen kristillinen syntipuhe ja armonvilaus johdattaa ihmisen vapauteen palvelemaan Herraa iloiten, ei syyllisyydessä piehtaroimiseen. Tuohon vapauteen kuuluu luonnollisesti jossain määrin myös kilvoittelu ja parannuksenteko. Synnistä vapautuminen.
Jos kirkkomme jatkaa homokysymyksestä jauhamista kovin pitkään, suljemme silmämme tärkeämmiltä asioilta. Ja jos syntipuheemme jättää kuulijan ahdistuksen valtaan eikä saattele häntä Kristuksen vapauteen, olemme tuhon tiellä.
Voi tätä sokeutta, ei nähdä kun on paatunut sydän, taasen yksi yritys selittää uskoa ilman tekoja.
Siis jos teot eivät todista uskosta niin mitkä sitten??
Voiko uskovat, todella Jeesuksen seuraajat, taistella mistään syystä keskenään??? Siis kun tässä mainitaan 1918 kansalaissota niin jo tämä näyttää kirkon ja koko kansan olevan pimeydessä, ei Pyhässä Hengessä elävä voi tappaa toisia ihmisiä saati sitten ”uskon veljiä”.
No kun uskon isäksi hyväksytään Luther joka myös hyväksyi toisin uskovien tappamisen ei pidä ihmetellä mitä seuraajat tekevät.
http://evl.fi/EVLUutiset.nsf/Documents/F0711E53DD9579D0C225776900736CBC?OpenDocument&lang=FI
Voivat helpostikin. Syynä on yksinkertaisesti se, että ihminen on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Se on tarttunut niin lujasti kiinni ihmiseen, että pahat teot ovat aivan mahdollisia. Jos tämä unohtuu ja vain pyhyyttä korostetaan näkemättä pahuutta seuraukset voivat olla kammottavat. Pelkkä peiliin katsominen riittää. Siellä näkyvät potentiaalisen surmaajan kasvot. Vain Herramme armo varjelee monesti pahuuden ryöpsähtämiseltä. Toisinaan näin kuitenkin tapahtuu ja hutut ja tutsit surmaavat toisiaan vaikka olisivat kuinka kristittyjä.
Mistähän Jeesus vapauttaa, eipä taida olla mitään hajua kun edellä olevaa kirjoittaa?? sääli kun ei nähdä omaa tilaa ja tarvetta parannukseen ja saada vapaus Jeesuksessa Kristuksessa.
Matt. 13:15
Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’
Onko siis tarkoitus kertoa kambodzalaisille, ettei tarjotussa uudessa uskonnossa ole sen kummempaa ryhtiä turvaa kuin tässä nykyisessäkään…
Ymmärtääkseni eivät ainakaan Paavalin roomalaiskirjeen 8: 5, 8 mukaan uskovat elä ihan miten vaan, eivätkä siis ”ryöpsähdä välillä” tappamaan toisiaan. Sellainen ihminen on langennut uskosta ja on näin ollen kirkkaasti lain alla.
Olla syntinen ja vanhurskas samaan aikaan ei tarkoita synnissä elämistä, vaan jokapäiväisessä parannuksessa elämistä kuten katekismuksemmekin opettaa.
Kansalaissotakaan ei kaiketi ollut kahden eri porukan riitaoperaatio, vaan laillisen yhteiskunnan hätä ja oikeus puolustaa itseään turhaa kapinaa vastaan. Mitalin toista puolta voi käydä katsomassa vaikka Karjalan Työkansan Kommuunin historiasta.
Jorma Ojala, vai että langennut uskosta??
Entäpä josko ei ole ikinä uskoon tullutkaan vaan uskonut valheen että on mukamas tullut ja saanut kaiken??
Onko paluuta jos puhdistunut palaa entiseen synti elämään??
2. Piet. 2:20
Sillä jos he meidän Herramme ja Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta ovat päässeetkin maailman saastutuksia pakoon, mutta niihin taas kietoutuvat ja tulevat voitetuiksi, niin on viimeinen tullut heille ensimmäistä pahemmaksi. 21 Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä.
Onneksi luterilaisuus on juuri valhetta eikä näin ollen ole mahdotonta sieltä tulla tuntemaan Totuutta ja näin päästä vapaaksi synnin orjuudesta.
Synti-käsite on minun mielestäni siksi ihan verraton, että se asettaa ihmisen moraaliseen Jumala-ulottuvuuteen (olipa ehkä liian hienosti muotoiltu). Se siis kokonaisvaltaisesti liittää ihmisen, hänen elämänsä ja tekonsa suhteeseen Jumalan kanssa.
Ari Pasanen, Kristuksen seuraajat ovat olleet erimielisiä milloin mistäkin asiasta aina siitä saakka kun seurakunta on perustettu. Sen voi lukea jo Raamatusta. Ei mitään uutta auringon alla.
Hyvä Helena, eikö se ole heissä ollut heikkouden eli ns. turmeluksen seurausta? Se taas ei koskaan ollut tavoite, vaan synti ja parannuksen aihe?
Apt 2:
42. Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa
Kiitos Tuomas, että palautit mieliimme vastauksen kysymykseen ”mistä olikaan kysymys?”
Juuri tästähän on kysymys ”kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” ja että Jeesus on sovittanut syntimme ristillä ja avannut oven Isän Jumalan yhteyteen, Hän itse on se ovi. Jeesus tuo armon, totuuden ja elämän syntisen ihmisen saataville.
Ja ”Joka syntinsä tunnustaa ja hylkää, hän saa armon.”
On tarpeen katsella laajemmin eikä vain avaimen reiästä.
Olin viime viikolla pienen seurakunnan tilaisuudessa, missä Herran Henki oli läsnä. Siellä julistettiin Jumalan sanaa, tehtiin parannusta ja iloittiin Jumalan armosta.
Sielu ja henki virvoittui.
Ei se tavoite ole ollut, mutta vallitseva asioiden tila kumminkin. Monilla on sellainen käsitys, että alkuseurakunnassa vallitsi joku autuas yksimielisyys. Kristikunta on aina ollut erimielinen ja hajanainen ja vaikkei sitä pidäkään tavoitella, niin lisää se ymmärrystä siihen suuntaan, että vakaviakin kiistoja on ollut läpi historian ja siltikin kirkko on yhä olemassa.
Helena Paalanne, nyt kyllä oiot aikalailla kun vertaat alkuseurakuntaa kirkkoon ja niiden ongelmia toisiinsa, missä kohden Raamatussa Sanotaan alkuseurakunnassa tapetun tois uskoisia?? Kirkkojen historiassa veri on lentänyt uskon sotien myötä, noitavainoissa ja kurin ja järjestyksen pidossa??
Miten edes voi yrittää verrata noita alkuseurakunnan kiistoihin??
Jatkoiko Paavali Jeesuksen kohdattuaan entistä elämäänsä mutta muutti ”murhan ja hävittämisen” kohteen?? Ei jatkanut vaan lopetti väkivallan ja alkoi julistaa evankeliumia ja lähimmäisen rakkautta, joka ei tee lähimmäiselle MITÄÄN pahaa.