Erään kaskun mukaan viisi juutalaista on vaikuttanut eniten maailman kehitykseen. Ketkä ja miten? Mooses korosti lakia ja järjestystä, siis järkeä, Jeesus taas sydäntä käskiessään rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. Karl Marx uskoi materiaan, siksi vatsa – tyhjä tai täysi – on yhteiskunnan kehityksen suuntaaja. Freud taas sanoi libidon, karkeasti jalkovälin, ohjaavan ihmistä. Lopulta Einstein muotoili omaksi väitteekseen, että kaikki on suhteellista.
Kaikki viisi ovat tavallaan oikeassa. Järki, sydän, vatsa ja libido ovat ohjanneet ihmistä eri aikoina. Millä niistä on suurin paino, vai onko kaikki sittenkin vain suhteellista? Varmaankin vaikuttimet ihmisten ja yhteiskuntien toimintaan nousevat edellisten yhdistelmistä. Moni haluaa uskoa vaikuttimiensa edistävän yleistä hyötyä tai rakkautta. Onko kiiltävän julkisivun alla kuitenkin piiloagendoja, ohjaavatko vatsa ja libido esimerkiksi tämän päivän kirkkojen toimintaa? Jäävätkö sydän ja järki sivuun? Sen tietää yksin Kaikkitietävä.
_ _ _
Olen hiljan lukenut Arbatin lapsia. Anatoli Rybakov (1987) kuvaa Arbat-kadun kaveripiirin ihmiskohtaloita 1934, joihin heijastuu valtataistelu Stalinin ja muun puolue-eliitin välillä. Nuori opiskelija Sasha Pankratov haluaa uskoa, että hänen mielivaltainen pidättämisensä ja kolmen vuoden karkotuksensa tapahtuvat syystä ja puolueen parhaaksi. Rybakov osoittaa johtajien piilomotiivit, vallanhalun ja vatsan. ”Politbyroon jäsenet nousevat kyllä seisomaan ja taputtamaan, mutta ne eivät rakasta Stalinia, vaan pelkäävät, siksi ne nousevat seisomaan ja taputtamaan.”
Kun materialismi on pääasia, ei rakkaudelle ole sijaa eikä edes järjelle.
Nykyisin materia vallitsee toisella tavalla, mutta yhtä totaalisesti. Kasvun on jatkuttava, tavaroiden tuotannon ja kulutuksen pitää kasvaa joka vuosi luonnon tuhosta välittämättä. Tai jos kasvu ei onnistu, on tehostettava ja työvoimaa vähennettävä. Stalinin juuriltaan ajamat talonpojat kulkivat massoina virsuissaan ja omaisuuttaan säkissä raahaten. Kymmenet miljoonat tuhoutuivat. Parhaillaan kansoja tien päälle repivät virrat ovat toisia, mutta yhtä totaalisia.
_ _ _
Nyt modernin ajan jälkeen on päädytty kaiken suhteellisuuteen; ei ole oikeaa tai väärää. Jokainen päättää totuudestaan. Läntisissä maissa uskonnon on korvannut etiikka ja sen sisällöksi pyrkii muodostumaan vatsa ja libido. Professori Miikka Ruokanen esitelmöi Helsingin tuomiokirkon kryptassa 29.1. – päivää ennen suurtulvaa. Hänen mukaansa terveen kristillisen teologian tunnusmerkki on erotuksen tekeminen uskon ja rakkauden, evankeliumin ja lain, armon ja luonnon välillä.
Taustalla on Jeesuksen käsky rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä. Tämä saa uuden muodon Johanneksen kirjeessä: ”Tämä on hänen käskynsä: meidän tulee uskoa hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen ja rakastaa toinen toistamme.”(1 Joh 3:23). Pelkkä eettinen toiminta ei vielä ole uskontoa.
Ruokanen totesi, että monien läntisten valtavirran kirkkojen lähetysajattelussa vallitsee tämänpuoleinen suuntaus. Sosiaalieettiset ja tasa-arvokysymykset nousevat pinnalle. Vallitseva ajan henki on se, jota ajetaan. Saman asian vahvistaa toiselta puolelta prof. Kati Niemelän haastattelu (Kirkko ja Kaupunki 18.11.2015), jossa hän ennakoi pappien ajattelua parinkymmenen vuoden päästä: Evankelioimisen merkitys nähdään vähäisenä ja julistuksen rooli pienenee. Lähetystyö latistuu sekulaariksi yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Se on seurausta teologian ja spiritualiteetin eli hengellisyyden ohenemisesta. Niemelän mukaan papit eivät tulevaisuudessa itse lue Raamattua eivätkä pidä sen opettamista tärkeänä. Perinteisiin oppeihin uskotaan vähemmän.
Tämä on Ruokasen mukaan kirkkojen kuihtumisen tie. Vastaavasti ne kirkot, jotka pitävät toiminnassaan uskon ja rakkauden ”korit” tasapainossa, huolehtivat apua tarvitsevien auttamisesta, mutta samalla julistavat evankeliumia Jeesuksen sovitustyöstä – ristinkuolemasta ja ylösnousemisesta syntien anteeksi antamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi – ne kasvavat ja vahvistuvat.
_ _ _
Viime viikolla maailman johtavat sotilaspapit kokoontuivat Sloveniaan. Järjestyksessä 27. ”Four Chaplains Day” sijoittuu viikolle. 1943 yhdysyvaltalaisen taistelulaivan saatua osuman ja upotessa laivalla olleet neljä sotilaspappia: rabbi, katolinen isä ja kaksi protestanttista pappia tukivat sotilaita, luovuttivat pelastusliivinsä, rukoilivat hukkuvien puolesta ja vajosivat itse laivan mukana.
Mieleeni jäi tilanne, jossa upseeri avonaisessa pilottitakissaan puhui nöyrästi ja samalla rennosti kenttäpiispoille, rabbeille, imaameille, budisteille. Sotilaspapilla on suuri merkitys, kun komentaja pitää huolta väestään. Joukot huolehtivat tehtävistään kun ne ovat myös hengellisesti kunnossa. Tämä komentaja korosti omaa suhdettaan sotilaspappiinsa sekä uskoaan Jumalaan. Hän oli USA:n Nato-joukkojen komentaja Euroopassa kenr Phillip Breedlove, SACEUR (Supreme Allied Commander Europe). Roomalaiskatolinen ehkä hymyilee lyhenteelle SACEUR, joka muistuttaa sanaa Sacre Ceur – Pyhä Sydän. Breedlove antoi kuitenkin aidosti kunnian Jeesukselle, joka on Sydän.
Minusta kirkko on hyväksyessään ja pitäessään jonkun jäsenekseen/jäsenenään samalla hyväksynyt hänen kristillisyytensä.
Näin varmaan meidän aikanamme ajatellaan.
Minustakin ainoa järkevä tulkinta on, että tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan tarkoittaa kirkon jäsenyyttä. Muu johtaa mahdottomaan suohon, koska varmasti useimmat ihmiset ovat jossain yhteydessä esittäneet pahastikin kirkon opista poikkeavia näkemyksiä. Vaalikelpoinen olisi siten sellainen 18-vuotta täyttänyt kirkon jäsen, jota eivät koske työntekijöitä ym. koskevat rajoitukset.
Kysymyshän on vaalikelpoisuudesta, äänestäjien asia on päättää, keitä kirkkovaltuustoon lopulta valitaan.
Mielestäni henkilön, joka julkisesti tunnustautuu ateistiksi, ei pitäisi asettua ehdokkaaksi kirkollisiin vaaleihin. Vakavimpana asiana tässä on minun mielestäni hänen edesvastuunsa Jumalan edessä. Sellainen henkilö lähtee käsittelemään kristillisen seurakunnan asioita ilman Jumalan sanan antamaa perustusta ja opastusta, vieläpä aivan ristiriidassa sen kanssa.
Monissa puheenvuoroissa tässä(kin) keskustelussa kaivataan jurisdiikan apua. Me olemme tulleet jotenkin merkilliseen tilanteeseen, jossa kirkon ongelmia koetetaan suuressa määrin ratkoa jurisdiikan eli lakien avulla. Tuntuu siltä, että yksi olennainen syy tähän tilanteeseen on se, että on paljolti kadonnut taju siitä, mitä kristillinen kirkko varsinaisesti on.
”Me olemme tulleet jotenkin merkilliseen tilanteeseen, jossa kirkon ongelmia koetetaan suuressa määrin ratkoa jurisdiikan eli lakien avulla. ”
Kirkko on osa yhteiskuntaa, ja siksi sitäkin koskevat yhdessä sovitut säännöt. ”Merkilliseen tilanteeseen” on tultu pitkälti siksi, että kirkon jäsenhankinta hoidetaan kuten hoidetaan.
Luullakseni kirkon jäsenen oikeutta asettua ehdolle seurakuntavaaleissa ei voida estää, ainakaan niin väljän juridisen määrittelyn kuin ”kristillinen vakaumus” perusteella. Ellei ”kristillistä vakaumusta” ole mitenkään erikseen määritelty lain valmistelussa tai alemman tason säädöksissä.
Sitten on tietenkin myös se ongelma, että kirkkolaki on täynnä ”kuolleita kirjaimia.” Jos aletaan ahtaasti tulkitsemaan vaalikelpoisuuden kohdalla ”kristillistä vakaumusta”, se samalla saattaa johtaa vaatimuksiin tulkita tiukasti myös KirkkoL.n muita löysiä, väljiä kohtia.
Kirkkojärjestyksen 1. luvun 5. pykälässä sanotaan seuraavaa: ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.”
Onko henkilö kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu ja vaalikelpoinen, jos hän ei osallistu jumalanpalveluksiin? Onko hänellä itseasiassa edes oikeutta kirkon jäsenyyteen?
Minä taas ajattelen niin, että jo maalaisjärjellä ajatellen on jokseenkin selvää, mitä kristillinen vakaumus tarkoittaa. Lähtökohta mielestäni on, että pitää Raamatun ilmoittaman Jumalan olemassaolon totena.
Joskus kun alamme kikkailemaan asioiden merkityksillä, niin eksymme metsään.
Tulkintasi mukaan yksikään agnostikko ei olisi vaalikelpoinen.
Siinä vaiheessa jos Käärmelahden ehdokkuus hylätään ja hän tekee siitä kantelun hallinto-oikeuteen, asia on puhtaasti juridinen, ei maalaisjärjellinen vaikka Salmen kanssa muutoin samaa mieltä olenkin.
Tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa siihen, mikä on lainsäädäntömme ja oikeuskäytäntömme asettama kriteeristö kristilliselle vakaumukselle. Tuomioistuin joutuu loputtomaan suohon, jos sen pitää lähteä arvioimaan yksittäisi mielipiteitä esimerkiksi Jumalan olemassaolosta, Jeesuksen neitseellisestä syntymästä, vetten päällä kävelyn mahdollisuudesta tai homoseksuaalisuuden syntisyydestä.
Aika herkästi näen, että hallinto-oikeus joutuu toteamaan, että se pystyy arvioimaan kristillistä vakaumusta vain kirkon jäsenyyttä kriteerinä käyttäen eikä se pysty perustelemaan tuomiotaan jonkin yksittäisen mielipiteen perusteella. Oikeus ei pysty käyttämään edes ”julkiateismia”, koska ihmiset eivät rekisteröidy ateisteiksi, jolloin tuomioistuimella ei ole yksinkertaisia perusteita päätellä, että joku kirkon jäsen olisi ateisti. Ateismille ei ole täsmällistä juridista määritelmää, jota oikeus voisi käyttää perusteluna.
Vaikka kristilliset kirkot ovat osa yhteiskuntaa, siitä ei kuitenkaan tarvitse seurata sitä, ettei niillä olisi oikeutta määritellä mielekkäitä kriteerejä, sille kuka saa toimia niiden äänivaltaisina päättäjinä.
Myös poliittiset puoleet rajaavat äänioikeutettunsa tietyillä kriteereillä. Kokoomuksen jäsenillä ei ole oikeutta äänestää Vasemmistoliiton puoluekokouksessa pelkän suomalaisuuden perusteella.
En väitä, että edellä esitetty teema olisi helppo kirkkojen suhteen. – Mutta – Onko oikean periaatteen esittäminen väärin silloinkaan, kun sen todeksi eläminen on vaikeaa?
Otetaan esimerkiksi vaikkapa tieteen objektiivisuus. Onko helppoa kirjoittaa objektiivinen kuvaus Suomen kansalaissodasta? Jo pelkkä sodan nimen valinta on helposti arvoväritteinen valinta. Toinen käyttää sanaa, vapaussota, toinen kapina, kolmas jotakin muuta. Lisäksi tutkijan oma puoluetausta pyrkii vaikuttamaan asian kuvaukseen. Mitä esimerkkejä otetaan tutkimusaineistoon mukaan, mitä korostetaan, mitä vähätellään? Kenen puolelle kerronta asettaa pienen ihmisen, joka saa empatian osakseen?
Tiukasti ottaen objektiivista historiankirjoitusta ei ole olemassakaan. Siitä huolimatta on olemassa mielekkäitä kriteerejä, joilla voidaan tuottaa kohtuullisen objektiivista historiankirjoitusta.
Kirkollinen vaikuttaminen on tärkeä ja vastuullinen asia. Siinä on aina kyse vallankäytöstä riippumatta missä kirkkokunnassa ollaan. Valta tuo aina mukanaan taipumuksen korruptioon. Tämä korruptio voi ilmetä evankeliumin sanoman liudentumisena joksikin muuksi, moraalin hukkaamisena, liiallisena jyrkkyytenä tai löperyytenä, byrokraattisena hallintofundamentalismina jne.
Kristillisen opetuksen mukaan kaiken taustalla on syntisyytemme, taipumuksemme itsepetokseen ja itsekeskeisyyteen. – Synnittömän seurakunnan idea on paitsi utopia myös harhaoppi.
Nyt täytyy kuitenkin olla tarkkana. Myös kristillinen kirkko tarvitsee mielekkäät kriteerit vastuunkantajiensa valintaa varten. Vaikka hyvien kriteerien luonnosteleminen on vaikeaa (ja täydellisten mahdotonta), kyseessä on kuitenkin sinänsä täysin mielekäs asia. Mielekkäiden kriteerien etsijää ei lähtökohtaisesti saa tuomita/leimata ylikireäksi tiukkapipoksi tai synnittömyysutopian rakentelijaksi.
Jos me kristittyinä tunnistamme ja tunnustamme syntisyytemme, meidän tulee myös suostua siihen, että sopivuuttamme vallankäyttäjäksi arvioidaan joidenkin mielekkäiden kriteerien pohjalta. – Mielekkääksi kriteeriksi ei missään nimessä riitä, että MINÄ yksinkertaisesti vain tahdon vaikuttaa, ja tehdä kirkosta minun näköiseni. Se voi näet olla aivan irvikuva kirkollisesta vastuunkantamisesta.
Jos jostakin kirkkokunnasta on tullut koko kansan sisälleen sulkeva yhteisö, tällä yhteisöllä on erityisen suuri haaste rakentaa mielekkäät kriteerit, jotka turvaavat kirkon kristillisen olemuksen. Yhteiskunta on näet aina luonteeltaan enemmän tai vähemmän moniarvoinen, kun kristillinen kirkko on taas opin ja elämän suhteen sitoutunut Raamatun normatiivisuuteen. Kansankirkkojen etu on koko kansan tavoittaminen Raamatun sanan vaikutuspiiriin. Vastaavasti niillä on jatkuvana vaarana muuttua enemmin kansan kuin sanomansa näköiseksi. Ortodoksisella Venäjällä tämä saa erilaiset muodot kuin jälkiluterilaisessa Suomessa. Problematiikan ydin on kuitenkin yhteinen.
Vaikka ajatus synnittömästä kirkosta on väärä utopia, kirkollisten vastuunkantajien tulisi kuitenkin sitoutua Raamatun (erityisesti Uuden testamentin) elämämme normeina esittämiin asioihin. Sitoutuminen tarkoittaa vakavaa pyrkimystä ja kilvoittelua elää Raamatun ohjeen mukaan. Sitoutumisesta kertoo myös synnin tunnustaminen aina silloin, kun löytää itsensä langenneena ja tieltä pois poikenneena. Kun ihminen tulee tunnetuksi tällaisesta asenteesta, ja etsii toisten syntisten kanssa armoa Jeesukselta Kristukselta jumalanpalveluksissa ja seurakunnan yhteydessä yleisemminkin, hän toteuttaa kirkollisen vastuunkantajan keskeisimpiä kriteerejä. Kristillisen kirkon toimintaan osallistuminen ja säännöllinen hiljentyminen Raamatun sanan äärelle kasvattavat kristilliseen vastuuseen. Näillä lähtökohdilla toimivien ihmisten joukosta voidaan sitten etsiä ja äänestää vastuunkantajia erilaisia käytännöllisiä valmiuksia huomioiden.
Mielestäni nämä kriteerit eivät ole avaruustiedettä. Jos ehdokaskandidaatti ei tunnusta uskoaan julkisesti, eikä juuri osallistu jumalanpalveluksiin, raamattupiireihin tai muuhun kristillisen kirkon perustoimintaan, hän on tuskin kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu.
Puolueet käyttävät kriteerinä tyypillisesti puolueen jäsenyyttä, joka on sangen yksinkertaisesti ja yksikäsitteisesti todennettavissa. Olet äänestysoikeutettu jos olet puolueen jäsen riippumatta siitä millainen mielipide sinulla on johonkin yksittäiseen kysymykseen.
Mielestäni aivan vastaavasti seurakunnan jäsenyys on tässä tapauksessa ainoa todennettavissa oleva keino päätellä henkilön vakaumus.
Seurakunnan jäsenyys ei takaa kristillistä vakaumusta samoin kuin puolueen jäsenyys ei takaa puoleen arvojen kannattamista sikäli kuin vakaumusta tai arvojen yhdenmukaisuutta edes pystyy objektiivisesti arvioimaan. Se, että onko jollakulla kristillinen vakaumus on loppupeleissä mielipidekysymys.
Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,
ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,
ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.
Mielestäni tuo uskontunnustus on niin kirkon olemuksen ytimessä, että ellei sitä voi allekirjoittaa, ei henkilö täytä niitä vaatimuksia joita ehdokkaalta vaaditaan.
Asiaan saataisiis ratkaisu, kun kirkkoon liityttäessä ihmisen pitäisi lausua apostolinen uskontunnustus. Silloin Käärmelahti olisi kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu, kun hän liittyy kirkkoon.
Aivan totta, tuolla tavoin vältettäisiin oikeustoimikelvottomien pikkuvauvojen pakkoliitäminen lahkon jäseneksi ilman omaa tahdonilmaisuaan.
Mutta Matti, oletko miettinyt että ev-lut lahkolla on kolme virallista uskontunnustusta, eikö olisi syytä varmuuden vuoksi liittyvän ihmisen tunnustaa ne kaikki?
Ketään ei konfirmoida vastoin tahtoaan.
Huom! Ev.lut.kirkko ei ole lahko vaan kirkko.
Vielä huomioksi että kirkoon uudelleen liityjän tulee aina ilmaista tahtonsa tunnustaa kirkon uskoa.
Laissa lausuttu määritelmä ”kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” ei tarkoita kirkon jäsenyyttä, koska koko vaalikelpoisuutta määrittelevä lainkohta koskee ainoastaan kirkon jäseniä. Silloin se tarkoittaisi kriteeriä, jonka mukaan vaalikelpoisia ovat kirkon jäsenet, jotka ovat kirkon jäseniä.
Jäsenyys on siis laajin ulkoinen ehto, jota täsmentävät tarkemmat ehdot: ikä, konfirmoitu, kristillisestä vakaumuksesta tunnettu, täysivaltaisuus sekä virka- ja työsuhteettomuus. Jäsenyysehto rajaa pois sellaiset henkilöt, jotka esimerkiksi kuuluvat johonkin toiseen kirkkokuntaan tai ovat esimerkiksi eronneet protestiksi, mutta eivät ole liittyneet takaisin kirkon jäseniksi ennen päivämäärää 15.9.2014. He voivat olla kristillisestä vakaumuksesta tunnettuja, mutta eivät kirkon jäseniä.
Mikäli lainsäätäjän tarkoitus olisi ollut, että kristillisestä vakaumuksesta tunnettu tarkoittaa vain seurakunnan jäsenyyttä, tätä kriteeriä ei olisi tarvinnut kirjoittaa lakiin ollenkaan.
Vakaumus ja usko eivät ole ihan sama asia. Usko on kristityn sisäistä hengenelämää, joka kohdistuu ja ulottuu tuonpuoleiseen todellisuuteen. Mutta sisäisellä ja näkymättömällä uskolla on tämänpuoleiseen maailmaan kuuluvia reflektioita, joita voi hyvin kutsua vakaumukseksi. Usko on sisäistä, vakaumus on julkista.
Vakaumuksen arviointi ei ole helppoa ja yksiselitteistä, mutta eri laeissa on paljonkin kohtia, jotka edellyttävät kokonaisuuden arviointia.
”Laissa lausuttu määritelmä “kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” ei tarkoita kirkon jäsenyyttä, koska koko vaalikelpoisuutta määrittelevä lainkohta koskee ainoastaan kirkon jäseniä.”
Teemu, jos tuo lainkohta tulisi oikeuskäsittelyssä tulkittavaksi, mitä arvelisit lopputulokseksi? Minun arvaukseni on, että tuomioistuin ei välttämättä tulkitsisi tätä ateistiehdokasta kelvottomaksi.
Asia olisi varmaankin selvä, jos ehdokkaaksi haluava itse tunnustaisi kelvottomuutensa. Mutta jos hän ei sitä tekisi, olisi vakuuttavan näytön esittäminen syyttäjän puolelta erittäin vaikeaa.
”Vakaumuksen arviointi ei ole helppoa ja yksiselitteistä, mutta eri laeissa on paljonkin kohtia, jotka edellyttävät kokonaisuuden arviointia.”
Epäilemättä tuollaisia kohtia on paljon. Siitä ei mielestäni kuitenkaan voi päätellä mitään vakaumuksen arviointiin liittyvää. Sellainen arviointitilanne lienee puhtaasti teoreettinen, vai onko tiedossasi että oikeuskäsittelyssä olisi joskus arvioitu esim. uskonnollisen vakaumuksen aitoutta?
Äh, ajatusvirhe. Piti olla:
Minun arvaukseni on, että tuomioistuin tuskin tulkitsisi tätä ateistiehdokasta kelvottomaksi.
Olen Teemu Kakkurin kanssa samaa mieltä siitä, että ”kristillisesta vakaumuksestaan tunnettu” on nimenomaan tarkoitettu lisäehdoksi kirkon jäsenyyden päälle.
Koska lainsäätäjä, eli tässä tapauksessa kirkolliskokous, on muotoillut tuon noin pyöreästi, siitä tulee käytännössä ”ihanteen kuvaus”, jolla ei todennäköisesti tuomioistuimessa olisi juridista merkitystä, koska kenenkään vakaumuksen määrää tai tunnettavuutta ei oikein pysty arvioimaan.
Lainsäädännössä on muitakin tällaisia kohtia. Työsopimuslain 2:1 sanoo mm. seuraavaa: Työnantajan on kaikin puolin edistettävä suhteitaan työntekijöihin samoin kuin työntekijöiden keskinäisiä suhteita.
Edellä mainittu työlainsäädännön kohta on yhtä lailla ihanteen kuvaus, jolla ei ole juridista sitovuutta, koska työsopimuslaki ei määrää minkäänlaista sanktiota työnantajalle, joka ei edistä työntekijöiden keskinäisiä suhteita. Tuota TSL 2:1 pykälää ei missään konkreettisessa tilanteessa koskaan sovelleta.
Lainsäädännössä on kirjattuna jonkin verran ihanteita, joiden toivotaan ohjaavan käyttäytymistä, mutta joiden rikkomiseen ei pystytä puuttumaan. Minun oma arvioini on, että tuo vaatimus kristillisen vakaumuksen tunnettavuudesta on sellainen pykälä, joka kuvaa lainsäätäjän toivetilaa, mutta jonka noudattamista ei käytännön tilanteissa pystytä valvomaan.
Kyseinen lainkohta periytyy vanhemmasta kirkkolainsäädännöstä ja se nykyiselläänkin on tarkoitettu lähinnä ehdokkaaksi ryhtyvän itsearviointiin sekä jonkinlaiseksi ponneksi sille vaaliyhdistykselle, joka hänet listoilleen ottaa. Ehkä ei kuitenkaan aivan pelkäksi itsearvioinniksi, koska ”tunnettu” on kuitenkin julkinen asia. Sillä on ehkä tarkoitettu, että ehdokaslistan asettajien, ehdokkaan itsensä ja ehdokaslistojen hyväksyjän kesken vallitsee jonkinasteinen yhteisymmärrys, että kysymys on suurin piirtein kristityiksi tunnetuista ihmisistä. Ja näin se on mennyt käytännössäkin. Poliittiset puolueet ovat ehdokkaita asettaessaan seuloneet jonkin verran tarjokkaita, ettei kovasti kirkonvastaisiksi tunnettuja ihmisiä ole otettu listoille.
Sekään ei olisi katastrofi, koska kirkkovaltuustot ja -neuvostot ovat kollegioita. Kenelläkään ei ole veto-oikeutta ja monet asiat ratkaistaan konsensusperiaatteella, eikä äänestäminenkään ole paha asia.
Jusu Vihervaara ilmeisesti oleteeaa että lainsäätäjä olisi tarkoittanut ilmaisun relatiiviseksi. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.
Asiassa riitää siis että on tunnettu kristillisestä vakaumuksestaan, Vakaumusolettama siis riittää. Kenenkään vakaumusta ei siis ole tarkoitus erikseen mitata.
Vakaumus oletttama pätee, ellei henkilön kohdalla ole perusteltua olettaa muuta.
Sekka että ehdollaiden joukossa todennäköisesti on ihmisiä joiden vakaumus ei päde, ei kumoa yksittäisen ihmisen osalta vakaumusolettamaa. Julki ateisti siis poikkeaa täysin ns. salaisesti uskostaan luopuneista.
Risto Korhoselle huomioksi että tuomioistuimen tulee tuomita asiat lain perusteella.
Lain mukaa kirkko on tunnustuksellinen yhteisö riippumatta siitä kuinka suuri osuus jäsenistä jossain gallupeissa sanoo yhtyvänsä kirkon uskoon. Jokainen konfirmoitu jäsen on tunnustanut uskonsa, joten silläkään ei ole merkitystä, onko henkilö liitetty jäseneksi lapsena, vai liittynyt itse aikuisena.
Kirkkolain kontekstissa termi kristitty määritellään kontekstin mukaisesti, eli sanan merkityksessä pitäydytään laissa ilmaistuun tunnustukseen. Niinpä vakaumuksella kristityllä ei voi olla sellaista vakaumusta ettei kolmiyhteistä jumalaa ole. Asiaa ei kuitenkaan mitata, eikä laki sitä edellytä, vaan julkinen ilmaisu riittää.
Juridinen ongelma on siis voiko ehdokkaaksi pyrkivä samanaikaisesti väittää olevansa kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu (mitä se siten tarkoittaakaan) ja väittää että Jumala on satuolento.
Koska jo lakitekstin pohjalta, ilman teologista pohdintaa, Jumala ei kristillisen vakaumuksen mukaan satuolento, on näin väittävä henkilö julkisesti tunnettu siitä, ettei hänellä ole kristillistä vakaumusta. Niinpä hän ei loogisesti voi olla kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu.
Tähän päättelyyn ei siis tarvittu teologiaa, vaan pelkästään lakitekstiä ja logiikkaa.
”Juridinen ongelma on siis voiko ehdokkaaksi pyrkivä samanaikaisesti väittää olevansa kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu (mitä se siten tarkoittaakaan) ja väittää että Jumala on satuolento.”
Ei tuo ole juridinen ongelma. Se voisi olla sitä, jos asiaa todella selviteltäisiin oikeudesssa.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että loogisesti on pääteltävissä ehdokkaaksi pyrkivän kelvottomuus. Silti pidän käytännössä erittäin hankalana estää hänen ehdolle asettumisensa. Näen asian niin, että jos kaveri ehdokkaaksi haluaa, se on hänelle sallittava (ainakin käytännön pakosta,koska vastaan pullikoiminen luultavasti toisi kirkolle kielteistä julkisuutta).
Uutislinkin perusteella samaa mieltä kanssani oli taannoin Oulun tuomiokapitulin lakimiesasessori.
Tässä nähdään mitä ongelmia valtionkirkon asemasta aiheutuu kirkolle. Koska erillisen kirkkolain ja reilun 160 muun lain ja asetuksin voimin yhdelle taikauskolle on annettu erityisasema joka vaikuttaa myös niihin kansalaisiin merkittävässä määrin jotka eivät samoja harhoja jaa, on ymmärrettävää että asiaan reagoidaan.
Edellinen kirjoittaja viittaa kirkkolakiin ja vetäytyy sen taakse, unohtaen täysin että kirkkolain sisällön on kirkko itse kirjoittanut ja tulee kirjoittamaan, eduskunta toimii vain muodollisena leimasimena, toisin kuin muissa laeissa.
Eräs huomionarvoinen seikka on myös se että jokaisessa tuppukylässä ja peräjunttilassa todellisen tai wannbe-poliitikon kuuluu olla kirkkovaltuuston ja paikallisen osuuskaupan hallintoneuvoston jäsen koska se tarjoaa näkyvyyttä ja toimii osana ponnahduslautaa kohti merkittävämpiä poliittisia rooleja.
Eli poliittiset broilerit kirkkovaltuustossa ovat hekin ateisteja vaikkeivät luonnollisesti asiaa esiin tuo.
”Eli poliittiset broilerit kirkkovaltuustossa ovat hekin ateisteja vaikkeivät luonnollisesti asiaa esiin tuo.”
Tämä on pelkästään sinun oletttamasi. Elleivät he itse tuo muuta esiin, velvollisuutemme on olettaa heidän pitäytyneen uskossaan.
Lisää asiasta tässä
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288737551595.html?pos=ok-trm-uutk
Näinä päivinä kirkkoa haastetaan sekä sisältä että ulkoa.
Mikäli iltasanomien artikkeliin on luottamista, niin julkiateistin otttaminen sosialidemokraatisin tunnustuksin merkitylle listalle on loukkaus kristillisestä vakaumuksestaan tunnettuja sosialidemokraateja kohtaan.
Helppo kuvitella miten ateistit kuolevat nauruun lukiessaan näitä kommentteja. Voiko kirkko todellakin toimia itseänsä vastaan ja lähteä jopa puolustamaan vastustajaansa.