Suomalaisen politiikan loiskiehunta

Yhä useammin saa kuulla, ettei laajastikin markkinoitua kirjauutuutta ole saatavissa ainakaan käännettynä. Useampi jo 2019 maailmalla miljoonakappaleina ilmestynyt kirja on vuosittain toistettuna lupauksena saatavissa käännettynä mahdollisesti ”jo ensi vuonna”. Itse asiassa noita miljoonapainoksina levinneitä kirjoja voidaan verrata niitä siteeraaviin vaatimattomiin blogisteihin. Myös blogikirjoittajilla on suurten kirjailijoiden ta- voin ilmeinen tarkoitus tavoitella vaikutusta johonkin. Kuinka ollakaan kirjojen levikistä ja lukijoiden määrästä riippumatta mitään vaikutusta ei kuitenkaan näytä tapahtuvan. – Olin 1950-60 luvulla harjoittelijana Saksassa. Palattuani suomalaiset uutiset kuulostivat eksoottisilta. Tunnelmani pilasi vieläkin muistissani oleva uutinen vuodelta 1961. Sen mukaan Rooman kaupungissa kiellettiin ympäristöä pilaavien muovipussien käyttö. Typerämpää en muista kuulleeni, ajattelin. 62 vuotta myöhemmin, sanotusta uutisesta ja kaikesta tiedon lisääntymisestä huolimatta, elämme maailmassa, jossa kaikki, mihin koskemme näyttää tuhoutuvan, metsämme palavat, maa halkeilee kuivuudesta, nälänhätä uhkaa, kansat siirtyvät elinkelvottomilta asuinalueiltaan kohdaten rasismia jne.

Jos vaihdamme mittakaavaa globaalista ja kansainvälisyydestä kansalliseen voimme tarkastella omaa yhteiskuntaamme ja sen tämän hetken ongelmia – mm. rasismia- , joihin haluamme niinikään vaikuttaa. Ostoksilla kohtaan liki säännöllisesti kaupan edustalla seisovan miespuolisen kerjäläisen. Sanoessani, etten käytä rahaa saan kehotuksen käydä pankkiautomaatilla. Yhä aggressiivisempi kerjääminen herättää itsessäni ärtymystä, joka muistuttaa rasismia. Tunnistan kaksi seikkaa. Eikö tahojen, jotka mahdollistavat sanotun ilmiön eli valtion, hallituksen ja eduskunnan tulisi järjestää maahamme saapuville tarpeellinen koulutus ja työpaikka. Toisekseen tulee muistaa myös vanha kehitysavun viisaus: opeta nainen lukemaan niin hänen kaikki lapsensa tulevat lukutaitoisiksi. Opettamalla miestä teet kaiken jokaisen sukupolven osalta uudestaan. Tiedämme nimittäin maahanmuuttajanaisten kansalaisuuteen katsomatta työtä saatuaan tekevän pitkää ja tunnollista työpäivää. Katujengi-ilmiössä emme kohtaa naisia. Kysymys on kulttuurista ja siihen ympättävästä koulutuksesta. Siitä vastaa julkinen valta, ei yksilö, jonka osalle lankeaa vain reagointi. Välttämättömän työvoiman aktiivinen rekrytointi koulutuksineen on aloitettava jo lähtömaassa.

Uutinen Suomen joukkovelkakirjojen joutumisesta mustalle listalle Saksassa – rypäleaseiden kieltosopimuksen ratifioimattomuuden johdosta (HS 29.7.2023) – muistuttaa ainakin varttuneempaa lukijaa erehdyttävästi joistain aikaisemmin koetuista ns. kylmään sotaan (1945-1991) liittyvistä tapahtumista. Hollantilaiset tutkijat selvittivät 1980-luvulla puolueettomien maiden ja etenkin ruotsalaisen wallenbergiläisen pääoman osuutta toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Eli mikä oli suurteollisuuden emo-, tytär- ja holdingyhtiöiden, pankkien, kartellien, patentti-, tuotemerkki- ja ns. herrasmiessopimusten, lisenssien, yms. osuus miehitettyjen maiden ja niiden miljoonien yksittäisten kansalaisten omaisuuden ryöstöön? Kuvaus on kylmäävä. Kylmä sota päättyi poliittisten voimasuhteiden muututtua. Tutkimukset lopetettiin ja suunnitelluista rangaistuksista luo-vuttiin. Ryöstetty omaisuuskin jäi palauttamatta – mitä jo surmatut niillä tekisivätkään – tuottaen toki edelleen eri muodoissa voittoja vilpittömyyttään ja demokraattisuuttaan korostaville uusille omistajille osinkojen ja korkojen muodossa.

Unohtamatta siirtomaa-ajan tai nykyisten öljy-yhtiöiden riistoa voidaan tiivistäen todeta yksittäisen ihmisen ahneuden – toki suuriksi emo-, tytär-, holding- tai muiksi yhtiöiksi, patenteiksi, kartelleiksi tai vain vääriksi kirjauksiksi peiteltyinä – olevan kaikkien katastrofien aiheuttajia. Ongelmista yksikään ei ole enää yksittäisen ihmisen – henkilön tultua korvatuksi kollektiivisella henkilöllä – eikä edes kansan, vaan rakenteellisesti ainoastaan koko ihmiskunnan ratkaistavissa.

Kun yksittäinen ihminen ei kykene korjaamaan aiheuttamaansa globaalia ongelmaa jää ratkaisuksi vain globaali ratkaisumalli. Yksi ja ainoa tietämäni ratkaisu löytyy vuorisaarnan kehotuksesta ”etsikää ensin Jumalan valtakuntaa” eli oikeudenmukaisuutta uutena yhteiskuntajärjestelmänä. Entisen ministerin omahyväinen ”tehtyäni sitä taikka tätä säilytin kuitenkin uskoni”-hokema ei kelpaa niille, joiden tehtävä on luoda uusi yhteiskuntajärjestelmä.

Maamme ongelman näemme tänään toisiaan nälvivissä päättäjissä. He eivät näe itseään osana evoluutiota, jossa ihminen yhtäältä ei ole enää eläin, muttei toisaalta jumalallinenkaan, koska on alentanut kehotuksen ”olkaa siis te täydelliset” niinikään pelkäksi hokemaksi. Vaikka 62 vuoden eli liki kahden sukupolven aikana asenteeni muovipusseista on muuttunut muoviroskien tunnolliseksi lajittelijaksi huomaan kotitaloudessa muovijätteiden määrän vuosittain vain lisääntyvän. Mitä olemme oppineet? Emme mitään. Yhtä turhaa olisi pitää maassamme uudet vaalit. Eläimestä, jumalallisuudesta puhumattakaan, edes tosi-ihmisyyteen on vielä matkaa.

Ahti Hannu
Ahti Hannu
Hannu Ahti, varatuomari ja pastori Kirjoittaja on toiminut setlementtiaktivistina vuodesta 1986 ja perustanut usei-ta syrjäytettyjen nuorten koulutusta, kuntoutusta ja työllistämistä palvelevia yksikköjä yhdistyksinä, säätiöinä ja sosiaalisina yrityksinä. Kaikkiaan toiminnan piirissä on ollut liki 5 000 nuorta ja nuorta aikuista.