Minun ei ollut tarkoitus tehdä toista blogia rippikoulusta, mutta Matti Hernesahon oivallinen kolumni muutti mieleni.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kolumni-rippikoulu-on-lahja-jota-pitaa-vaalia/
Teen siitä pari nostoa, jotka ovat alkuperäisessä muodossa luettavissa ylläolevasta linkistä.
- ”Rippikoulu on minulle vuosittainen todellisuustarkastus.”
= Heille, jotka työskentelevät tiiviissä seurakuntayhteisössä, jossa kohdataan enemmän heitä, jotka ovat sisällä kristinuskon asioissa kuin heitä, jotka siitä vieraantuneita- ripari on varmasti ikkuna nuorten maailmaan. Matti Hernesahon strategia, jossa hän kyselee riparilaisten suhteesta uskoon tuo esille kaksi trendiä. Monet nuoret eivät ole olleet mukana seurakunnan toiminnassa ennen riparia. Allekirjoitan tämän saman havainnon, koska pyhäkoulut ja varhaisnuorten kerhotoiminta saattaa olla aktiivisista vielä jollakin maalaispaikkakunnilla, mutta monissa kaupungeissa on hiljaisempaa niiden suhteen. Toinen trendi on nuorten avoin ja suvaitsevainen suhtautuminen hengellisiin asioihin. Tämänkin seikan voin pääosin allekirjoittaa. Juuri tälläkin hetkellä on riparilla ja täällä nuoret kyselevät ja ovat oikeasti kiinnostuneita kristinuskon asioista.
2. ”Rippikoulu on tapakulttuurin riitti, joka pitää yllä kirkon ja kansan välistä suhdetta”
= Matti Hernesaho toteaa, että ilman ripareita ei olisi juuri lainkaan uusia seurakuntalaisia. Tämä on mielestäni vahvasti sanottu, mutta asian laita on kyllä aika lailla niin. Kirkon jäseniksi liitytään kasteen kautta ja moni heistä säilyy mukana ripariin asti ja aikuisuuden kynnykselle. Sitten alkaa moni erota kirkosta. Tänä päivänä myös yhä enemmän nuoria liittyy kirkkoon ja kastetaan rippikoulun yhteydessä. Tulevaisuudessa tämä kehityskulku tulee tilastojenkin kiihtymään, kun lapsikasteet vähenevät.Tosin miten se vaikuttaa itse riparin suosioon? Se jää nähtäväksi…
3. Riparille mukaan motivoituneet työntekijät
”Rippikoululeireille tulee päästää vastuullisiksi vain motivoituneimmat, innokkaimmat ja rakkaudentäyteisimmät työntekijät. Isoskoulutuksesta ja nuorisokulttuurista tulee pitää viimeiseen asti huolta. Sitä tulee jatkuvasti kehittää. Seurakuntien nuorisoyhteisöjen on oltava avoimia kristillisiä yhteisöjä. Nuo yhteisöt perustuvat tosiasiassa lähes täysin rippikoulutyön varaan.” (Matti Hernesaho)
Riparit ovat paljon vartijoina ja ne ketkä siellä työskentelevät ovat etuoikeutetussa asemassa. Parhaimmillaan ripari tuo nuorelle positiivisen käsityksen Jumalasta, Jeesuksesta ja koko kristinuskon pääsisällöistä. Hän saa kokemuksen turvallisesta ja rakastavasta porukasta, jossa hänen on hyvä olla kysymyksineen ja ajatuksineen sekä tunteineen. Ripari on asia, joka jää varmasti mieleen. Keskeistä on, että nuori saa jatkaa hengellisiin asioihin tutustumista myös leirin jälkeen.
Tulevaisuusskenario
En väitä olevani profeetta, mutta teen tässä oman kokemukseni, tilastojen ja hengellisen tilanteen pohjalta pienen arvion rippikoulujen tulevaisuudesta. Tällä hetkellä riparin käy n.80% 15-vuotiaiden ikäluokasta. Jos 10 vuoden päästä sen käy yhä n.65-70% niin voidaan olla tyytyväisiä. Joka tapauksessa suosio tulee laskemaan hitaasti, mutta melko varmasti. Tosin juuri kilpailevaa toimintaa ei ole. Prometheus leirit eivät ole saaneet massoja liikkeelle. Ortodokseille on kripari ja helluntainuorille fifteen-leiri. Silti myös osa muiden tunnustuskuntien jäsenistä käy riparin ainakin vapaiden suuntien edustajista.
Iso kysymys on tulisiko aikuisille kehittää oma rippikoululeiri. Sille olisi varmasti kysyntää, jos se tehtäisiin heidän näköisekseen. Miettikää vaikka Vain Elämää ohjelmaa suosiota, joka on käytännössä hyvin lähellä aikuisiän riparikokemusta muusikoille. Lisäksi siellä on pohdittu ja esitetty myös hengellistä materiaalia, kuten Juha Tapion Rakastettu, Apulannan Jumala ja Mariskan Mestaripiirros biisit.
Ripari tulee säilyttämään paikkansa kirkon nuorisotyössä ja toivon sydämestäni, että se saa toimia myös sellaisena paikkana, jossa eri taustasta tulevat työntekijät voivat jatkossakin toimia yhtenä tiiminä nuorten parhaaksi.
Olen pitkälti samaa mieltä. Ehdotus vain motivoituneista rippikoulun vetäjistä on kuitenkin utopiaa. Rippikoulun järjestäminen on lakisääteistä, leiririppikoulun pitoon velvoitetaan ja työntekijämitoitukset sekä -resurssit edellyttävät kaikkien kynnelle kykenevien työntekijöiden osallistumista. Oli heillä halua tai ei. Näin on erityisesti pienissä seurakunnissa. Tästä seuraa kaksi kysymystä: Onko kirkossa (=seurakunnissa) töitä sellaisille, jotka syystä tai toisesta eivät sovellu leiririppikouluun? Onko nuorisotyö (eräitä herätysliikkeitä lukuun ottamatta) lopullisesti eriytymässä omaksi teologiseksi ja musiikilliseksi kokonaisuudekseen, jolla ei kuitenkaan ole yhteyttä muuhun jumalanpalveluselämään? Kommentteja?
Minä olen motivoitunut rippikoulun pitäjä, joskin nyt en ole riparia pitänyt muutamaan vuoteen. Enkä todellakaan halua, että nuorisotyö irtautuisi omaksi kokonaisuudekseen. Ei nämä kaksi asiaa ole toisiaan poissulkevia – siis motivaatio rippikoulua kohtaan ja integroituminen osaksi seurakuntaa.
Varmasti se vaihtelee, minkälainen motivaatio työntekijöillä on. Toivottavaa ei kuitenkaan ole, että tarvitsee ottaa ahdistuslääkkeitä mukaan leirille. Kaksi vuotta sitten aiheesta tuli juttu ja nostan siitä lainauksen nyt tähän.
”Eikä ihme, että joillekin kirkon työntekijöille se on vuoden raskain tehtävä. Ääneen sitä ei kuitenkaan kehtaa sanoa, kun niin moni hypettää hienoja leirejään. Mutta iltarukouksessa pyydetään kuumetta, ettei tarttis lähteä. Leirikassiin pakataan uni- ja ahdistuslääkkeet. Vika ei ole vetäjissä. Ripari vaan saattaa olla tosi rankka projekti. Kasvattajan lisäksi pitäisi olla psykiatri, lääkäri ja poliisi.” (Kari Kuula, Kirkko&Kaupunki 25.6.2018 luettavissa linkistä:https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/ripari-voi-olla-kirkon-tyontekijan-kesapainajainen#c0bd4b2f)
Nuorisotyö on parhaimmilaan yhteydessä lapsi ja varhaisnuorisötyöhön sekä rakentaa siltaa opiskelija ja aikuistyöhön ainakin joillakin isommilla paikkakunnilla tämä toteutuu/on toteutettavissa.
Turussa aikanaan tulin jo lukioikäisenä mukaan opiskelijatoimintaan, jossa on hetken aikaa nuorin, kun muut olivat jo yliopisto/ammattikorkeaopiskelijoita pääosin. Koin sen aluksi hieman outona, mutta pääsin pian mukaan piireihin ja sain vastuutakin.
Riparien etenkin leirien suosio säilyy niin kauan kuin tän kulttuurimme eräänlainen siirtymäriittirituaali järjestetään yhteisesti juurikin murrosikäisille pojille ja tytöille , jolloin vahva kiinnostus toiseen sukupuoleen on alkanut kehittyä.
Jos ikärajaa alennettaisiin tai korotettaisiin ja riparit tarjottaisiin pojille ja tytöille erikseen suosio -uskon- romahtaisi rajusti.
Marko Sjöblom:”” Rippikoulun järjestäminen on lakisääteistä, ””
Mitähän tämä nyt tarkoittaa, eihän uskontopakkoa ole enää ollut vuosisataan?
Ari, kirkkolaki velvoittaa seurakunnat järjestämään rippikouluopetuksen omille seurakuntalaisilleen. Osallistuminen on vapaaehtoista.
Muistan nuorisotyössä katselleeni kuinka parivuotias poika tuli äitinsä kanssa ensikertaa päiväkerhoon. Vanhassa koulussa jossa olimme, oli kynnykset joiden yli aikuisenkin oli harpattava. Oli hauska katsoa miten pojan oli oikeasti pakko kiivetä kynnyksen yli ja miten innokkaasti hän sen teki. Olihan hienoa päästä seurakunnan päiväkerhoon. Tuo sama into säilyy lapsilla kun he ”kiipeävät” yhä ylemmäksi, ikään kuin tikkaita kasvaessaan lapsuudesta nuoruuteen. Yhä suurempien haasteiden yli. Rippikoulun jälkeen on vielä yksi puola. Se isoskoulutus, mutta sitten ei mitään. Juuri siinä elämän vaiheessa nuori tarvitsisi eniten seurakunnan tukea kasvulleen, mutta sitä ei ole mahdollista enää saada. Riparikokemus oli vain yksi kiva kokemus elämän matkalla, mutta se on vain murkkuikäisiä varten.
Rippikoulua hehkutetaan kirkon lippulaivana. Hieno fiilis siellä voidaan luoda. Sitä kaivataan pitkään, mutta se oli vain ainutkertainen kokemus. Eikä se merkitse sitoutumista seurakuntaan. Eihän seurakunta siihen ole edes ollut pyrkimässä. On vain ollut tavoite pitää todella hieno leiri. Näin unohtuu seurakunnissa se, että ripari on tarkoitus olla nuorelle näyteikkuna sille, mitä jatkossa on seurakunnan toiminnassa luvassa. Leiri fiilis kestää noin kaksi viikkoa. sitten se katoaa, Sinä aikana olisi jotain erityistä oltava nuorille, jotta fiilis säilyy ja vaikuttaa imua seurakuntaan.
Nyt kirkko fiilistelee lippulaivallaan ja nautiskelee siitä itse. Eikä ole ehkä vielä tajunnut sitä, mikä väistämättä on edessä.
On niin hienoa, kun nuorten kanssa saa synnytettyä hienon leirifiiliksen. Siinä unohtuu täysin se, että tuon fiiliksen ainoa tavoite tulee olla se, että nuoret kokevat seurakunnan toiminnan omakseen.
Hyvä, kun tulit taas kommentoimaan Pekka. Kävimme tästä keskustelua jo aiemmin toisessa ripariblogissani Heinäkuun alussa. Riparifiilis kestää vain hetken, mutta jos usko saa otteen nuoren sydämessä ja liekki syttyy, niin sitten onkin tärkeää, että hän ankkuroituu mukaan nuorten toimintaan.
Itse menin pari vuotta pelkillä leireillä ja gospeltapahtumilla, koska omalla paikkakunnalla nuorille ei ollut mitään toimintaa. Sitten kun muutin Turkuun pääsin 17-vuotiaana mukaan Kansanlähetyksen Raamattu ja kasvuryhmään ja hengellinen kasvuni lähti aivan uudella tavalla etenemään.
OIkein tuosta fiiliksestä innostuu, jopa niin, että lähtisin vaikka toiselle puolen maata ohjamaan leiriä, jos sellainen kutsu jostain vielä tulisi. On se kyllä niin koukuttava juttu.
Joten en ihmettele sitä, että kirkko fiilistelee sen lumovoiman suloisessa voimassa.
Tälläkin hetkellä täällä riparilla on hyvä fiilis, mutta olennaisempaa on, että nuoret saavat kuulla Jeesuksesta syntien sovittajana ja saavat henkilökohtaisesti tulla siunatuiksi ja kohdatuiksi juuri sellaisina kuin he ovat.
Pekka, leirifiilis on tärkeä siksi, että mitään oppimista ei tapahdu, jos nuoren asenne on läpikotaisin kielteinen ja ilmapiiri ei ole vapautunut.
Usko voi syttyä riparilla, mutta sammua pian sen jälkeen. Ripari, jossa hengellisyys on jatkuvasti läsnä on aivan eri maailma, kuin missä nuori normaalisti elää. Koulussa uskova joutuu herkästi kiusatuksi, eikä löydä samankaltaista seuraa. Siinä sitä lapsi joutuu kovaan paineeseen heti uskonelämän haparoivassa alussa.
Mitä Marko mielestäsi erityisesti riparilla tulisi oppia? Mitä asiaa pidät esisijaisena rippikoulun tavoitteena, oppimisen suhteen? Olen itse opiskellut nuoruudestani asti näitä asioita ja nyt vasta alan vähän käsittää uskon ja evankeliumin valtavan suurta salaisuutta. Kummastelen sitä, mitä nuorelle voi opitusta jäädä mieleen yhdessä viikossa. Moni heistä on ensimmäistä kertaa erossa vanhemmistaan kokonaisen viikon. Nuorelle leiri voi olla monella tavalla hämmentävä kokemus. Minään parhaana oppimisympäristönä en sitä pidä. Kuitenkin meidän ohjaajien ajasta suurin osa kuluu organisaation pyöritykseen ja oppituntien pitoon. Emmekä kovinkaan paljoa voi keskittyä selvittämään leirin aikana sitä, miten nuoret on uskon asiat käsittäneen, tai onko jopa kaikki menny yli hilseen.
Oppimiseksi kutsutaan sitä, että jotain on oikeasti opittu. Ei sitä että pidämme hyvät oppitunnit ja loppukokeen. Sen tarkastamiseen onko asiat opittu oikealla tavalla, ei vetäjillä leirin aikana ole juurikaan mahdollisuuksia. Loppukoe ei enää auta asiaa . Tieto, joka onnistumme heille välittämään ei useinkaan muutu syväoppimiseksi joten opittu unohtuu hyvin pian.
Olen jälleen samaa mieltä blogistin kanssa. Todellisuus maassamme vaihtelee laidasta laitaan. Meillä yhdellä rippileirillä on kerrallaan lähemmä 70 riparilaista, 12 – 15 isosta ja kaksi (2) pappia + nuorisonohjaaja ym työntekijöitä. Käytännössä melkein kaikki palkolliset. Jos joku sairastuu tai on poissa, sijaista ei ole saatavissa.
Vastaava tilanne on aika monessa seurakunnassa, tosin paljon pienemmässä mittakaavassa. Lisäksi seurakunnan muu toiminta toimituksikseen ja jumalanpalveluksineen. Tällöin on aikamoista toiveajattelua, että rippikoulusuunnitelman sinänsä hyvät ajatukset ja suositukset voitaisiin toteuttaa. Ainoa vaihtoehto voi olla, että heikommin jaksavat työntekijät ovat mukana esimerkiksi pillerien voimalla.
Nuorisotyön nivoutuminen muuhun seurakuntaan toteutuu tietysti eri tavoin. Mutta jos esimerkiksi nuorisotyön puolella lauletaan vain Hillsongia perjantaisin ja rukoillaan. on aika takuuvarmaa, että nuoret eivät osallistu messuun sunnuntaina ja laula virsiä tai kuuntele saarnaa. Samankin seurakunnan sisällä eletään siis kahdessa eri todellisuudessa.
Se kai se perusongelma on, että nuoren ja vetäjien todellisuudet ei kohtaa. Rippikouluopetuksen jälkeen nuoria odotetaan mukaan messuihin. Heitä vain ei näy.
Ihmettelisin jos näkisin yhdenkin näistä vähäisistä tulevan vapaaehtoisesti messuun? Varmasti silloin jotain olisi mennyt rippikouluopetuksessa kohdalleen.
Oikeasti minua säälittää nuoret, jotka ennen riparia joutuvat käymään kirkossa tietyt määräkerrat. Varsinkin silloin, jos heitä ei ohjata ottamaan virsikirjat käsiinsä ja sieltä tietyiltä sivuilta seuraamaan tapahtuman kulkua, käymään ehtoollisella ainakin siunattavana. Jotta siinä oppivat sen miten messussa toimitaan. Muutenhan nuoret on messussa vain siksi että on pakko. He näkevät penkeissä muutaman vanhuksen. Tuskin ketään alle 50v. Eikä ketään muita nuoria. Miksi tämä nuori tulisi joka sunnuntai messuun?
Varsinkin kun tuskin on herännyt vielä klo 10.00. Jolloin olisi jo myöhäistä lähteä.
Eri asia on tietysti se, että nuoren hengellinen elämä aidosti on saanut tämän sydämen syttymään hengelliseen kasvuun ja Vapahtajan huolenpitoon sanan ja sakramenttien kautta. Silloin nuoressa herää halu ja into etsiä hengellisen rakentumisen mahdollisuuksia ja voi löytää niitä kirkonkin penkistä.
Riparilla olen suhtautunut nuoriin sitä silmälläpitäen, että he ovat aikiusia vain muutaman vuoden päästä.
Rippikoulussa monet heistä luovat koko elämää koskevan suhtatumisen kirkkoon ja sen uskoon.
Tärkein tekijä siinä on vetäjien asenne. Se millaisen tunnejäljen ohjaajat nuorille välittävät merkitsee eniten. Nyt he voivat olla täynnä kapinaa ja pyrkimystä pistää koko leiri hulinaksi. Samalla he ovat pieniä lapsia, jotka kaipaavat erityisesti jakamatonta huomiota ja hyväksyntää. Väsyntyt ja ahdistunut ohjaaja ei tietenkään kykene näkemään häirisevän leriläisen kapinan takaa tuota pientä lasta, joka haluaa vain huomiota. Rippikoultyössä tapahtuu tämän tähden paljon suurta vahinkoa, kun nuorten ja ohjaajien maailmat ei kohtaa.
Pekka Pesonen. En voi nyt jatkaa oikein tätäkään keskustelua. Pari pointtia. Rippikoulun oppimistavoitteet laaditaan nykyään paikallisesti siten, että käsitellään tiettyjä kokonaisuuksia. Asiaan vaikuttaa muun muassa se, että nuoret tuntevat uskomisen asioita kovin vaihtelevasti ja heillä on myös erilaisia ennakkoasenteita, mutta myös avoimuutta. Taitaa muuten olla useampi vuosi siitä, kun olet ollut mukana rippikoulussa, koska kuvaamasi kirkossa käyntitapa ei ole enää käytössä (meillä tosin on).
Minä pidän tärkeänä sitä, että nuoret oppisivat käyttämään Raamattua, katekismuksen mukaisen uskon perusteet ja kristilliseen elämäntapaan. Ja tietysti että he voisivat löytää elävän, omakohtaisen uskon Kristukseen (ilman pakkoa!). Kristillisen elämäntavan osaltahan joudumme toteamaan, että kaikki se, mitä yhteiskunta ja koulu sanovat, ei välttämättä ole kristillisen uskon kanssa yhteensopivaa.
Luulenpa ettei nuoriso ole kovin innokas Raamatun tutkimiseen, jollei heillä ole sitä omakohtaista uskoa. Tosiaan. On siitä jo aikaa kun viimeksi olin mukana. Joten tiedot tarvitsee näköjään päivittämistä. Kiitos Marko huomiostasi.
Olenko tosiaan niin tuittupää, ettei keskustelu kiinnosta.